*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78691 ***
language: Finnish




OIKEALLA URALLA

Huvinäytelmä kolmessa näytöksessä


Kirj.

AAPO PÄRNÄNEN





Kuopiossa,
U. W. Telén & C:o,
1901.






HENKILÖT:

Jukarainen, talonisäntä.
Maijastiina, hänen vaimonsa.
Sohvi, heidän tyttärensä.
Paavo, nuori seppä, Sohvin sulhanen.
Risto, sepän apulainen.
Tahvanainen, rikas rusthollari.
Pokelainen, suutari.
Kirsti, Tahvanaisen palvelijatar.


Jukaraisen tuvassa. Talonpoikaistuvan sisustus. Pokelainen paikkaa
kenkää. Jukarainen ja Maijastiina ovat sisällä.

MAIJASTIINA. Vai niin. Vai ei meidän mestari Joonas ole enää
tyytyväinen suutarin toimeen. — Noo, kaikkihan ne muutkin näkyvät
pyrkivän yhä paremmille urille.

JUKARAINEN. Ehkäpä ei mestari Pokelainen liene syntynyt suutariksi.

POKELAINEN. En olekaan, vaikka tosin isäni toimitti tätä virkaa. Jaa-a,
se oli paha, että isäni oli suutari ja pakotti tarttumaan naskaliin ja
pikilankaan. Suoneniskijä Annastiina tapasikin sanoa, että ylemmäksi
pitäisi päästä.

MAIJASTIINA. Ihanko tarkoitti, että pitäisi päästä papin pöntössä
kukkumaan?

POKELAINEN. Noo, en minä tiedä, mahtoiko olla sinnepäin.

JUKARAINEN. Kukas sen ylempänä olisi kuin pappi saarnastuolissa.

POKELAINEN. Niin kyllä. Mutta ylhäinen virka on lukkarillakin. Jospahan
siksikin ajatteleisi.

MAIJASTIINA. Lukkariksihan mestari Joonas on ihan kuin luotu. Ääntä on
kuin kukolla.

POKELAINEN. Se on Jumalan antama lahja ja se olisi oikein käytettävä.

JUKARAINEN. Sehän olisi käytettävä koko seurakunnan ylösrakennukseksi.

POKELAINEN. Kyllä niin kirjassakin on sanottu, ettei pitäisi kaivaa
leiviskätä maahan, niinkuin teki se väärä huoneenhaltija. Ja kynttilätä
elköön pantako vakan alle.

MAIJASTIINA. Mutta eikös mestarin laulunkynttilä loistanut ja
loimottanut lukkarinparvella viime sunnuntaina. Vieläkö paremmin
pitäisi kuulua ja huomatuksi tulla.

POKELAINEN. Ei siinä mitään erikoista. Koettelin vaan, miltä tuntuisi
oikean kutsumuksen täyttäminen.

JUKARAINEN. No kuinkas kävi laulanta?

POKELAINEN. Tunsin silloin olevani oikeassa elementissä. Nuori
virantoimittaja, joka siunatun kanttori-vainajamme virkaan päästä
aikoo, veisaili koevirsiänsä. Ja niin lasketteli kuin lapsi, vienosti
kuin tuulen hyminä. Seurakunta alhaalla puolinukuksissa mukana
mörähteli ja pappikin näytti torkkuvan pää kallellaan. — Ei tämmöinen
luikutus käy päinsä, ajattelin minä. Nukutetaan koko seurakunta
synnin uneen sellaisella veisulla. Ja tuntui kuin paremman hengen
kuihkaus olisi sydämessäni sanonut: kuulehan, mestari Joonas, anna nyt
kynttiläsi loistaa! Näytä heille, ettei vielä ole kadoksissa se vanha
pauhaava laulun mahti. — Niin levähytin nahkakantiseni selälleen,
väistyin vähän lähemmäksi lukkarin penkkiä, kohensin itseni ja lauloin
rinnan pohjasta ja sydämmen syvyydestä, korkeamman voimalla ja
innostuksella.

MAIJASTIINA. Olin minäkin silloin kirkossa ja kuulin mestari Joonaan
veisun. Kuuntelimme hartaudella nuoren lukkarin sulavata ääntä, kun
yhtäkkiä kuului kuin Jerikon torvien rämähdys, jota seurasi hirmuinen
meteli ja pauhaaminen. Pappikin hätkähti kuin säikähtynyt karitsa ja
kaikkein seurakuntalaisten päät kääntyivät lukkarinparvea kohti. Suntio
myös unohti koirain potkimisen ja seisahtui avossa suin kuuntelemaan
keskikäytävälle.

JUKARAINEN. Sepä oli herättävää ja ylös nostavaa! Veisasitko kauankin,
Joonas?

POKELAINEN. Veisasin toki virren loppuun ja vielä amenet lisäksi.
Olisin laulanut enemmänkin, mutta pahasti mulkoili nuori lukkari.
Suuttui näet silmittömästi pelkästä kateudesta. Minä rauhan mies vältin
julki riitaa ja lopetin lauluni.

MAIJASTIINA. Kyllä meidän vanhan kirkon seinämät täriseisivät ja
tutiseisivat toisenkin kerran, jos meidän Joonas olisi lukkarina.

JUKARAINEN. Totta maar seurakunta hyvän tuntee. Onhan meillä lukkarin
paikka avoinna. Sinut totisesti huudammekin lukkariksi.

POKELAINEN. Ihanko herrastuomari totta meinaa?

JUKARAINEN. No, no, mestari, ei vielä herrastuomari. — Miks'ei
tottakin. Tarvitseehan seurakuntamme herättäviä virkamiehiä. — Mutta
tuollapa tuleekin Tahvanainen, itse pitäjän pää. Hänestä se riippuu
lukkariksi pääseminen.

POKELAINEN. Eiköhän rovastin sana enemmän paina?

JUKARAINEN. Puhuttele kumpaakin, Joonas.

TAHVANAINEN (tulee). Terve taloon!

POKELAINEN (nöyrästi). Terveeksi, terveeksi, kunnioitettava kirkon ja
kunnan päämies.

TAHVANAINEN. Yksi on kirkon ja seurakunnan pää —

POKELAINEN (keskeyttäen). Niin, yksi on tämän kristillisen seurakunnan
kunnioitettava pää, ja se on juuri teidän päänne, kunnian rusthollari,
kirkonisäntä ja herrastuomari.

MAIJASTIINA. Jopa nyt tuli arvonimiä liikaakin!

POKELAINEN. Meidän tulee itsekullekin antaa hänen arvonsa ja kunniansa.

JUKARAINEN. Niin oikein, kyllä mestari Joonas sen tietää.

TAHVANAINEN (hartaudella). Mutta katsokaamme aina me vaivaiset ja
viheliäiset, ettemme kanssapuheissamme liiaksi ylennä itseämme. Meidän
tulee pysyä itse mielessämme halpoina ja nöyrinä, jotta me korotetuiksi
tulisimme.

POKELAINEN (huoaten). Niin, meidän tulee pysyä nöyrinä, jotta muut
meitä korottaisivat ja kunnioittaisivat. Tahvanainen on yksi nöyryyden
loistava esikuva tässä meidän seurakunnassamme, ja epäilenpä,
löytyisikö monesta paikasta muualtakaan sen arvoista mieltä ja sydäntä.
Senpä vuoksi kaikki korottavat ja kunnioittavat. —

TAHVANAINEN. Se on armosta kaikki mitä meillä on. Itse emme ole mitään.

MAIJASTIINA (pilkaten). Sehän on kai se hurskas ja nöyrä henki, joka
antaa kaikki lahjat ilmaiseksi, eikö totta!

POKELAINEN. Ilman rahatta ja hinnatta.

TAHVANAINEN. Siinä on se salattu viisaus, jota maailman lapset eivät
ymmärtää taida. (Kääntyen Maijastiinaan.) Niin, niin. Suruttomilla on
aina pistäväinen kieli ja mieli, joilla kokevat haavoittaa hurskasten
sydämiä, mutta enpä takaa, en totta totisesti takaa, pääsevätkö he
kerran pois vuohien joukosta.

JUKARAINEN. Jätetään nyt nämä jutut ja käy tänne kamariin. Meillä on
vielä päättämättä ne vanhat puheet.

TAHVANAINEN. Kiitos, kiitos! Emmepä ole joutavilla jaarituksilla
aikaamme kuluttaneet. Vakavista hengen asioista on puhe ollut. — Mutta
maallistakin tässä muistella täytyy. Tulin mestari Joonaalle antamaan
kengän mittaa.

POKELAINEN (ottaa polvillaan mittaa). Kaikella kunnialla.

MAIJASTIINA. Vieläkö Joonas viitsii ruveta suutarintöihin, johan oli
puhe siirtyä paremmalle alalle.

POKELAINEN. Kyllähän toki vielä näin kunnian miehelle kengät tekaisen,
ja hyvät pitää syntymän, oikein pitäjän parhaat kihlakengät.

TAHVANAINEN. Aikooko Joonas vaihtaa ammattia, vai mitä emännän puhe
tarkoitti?

POKELAINEN. Kyllähän meillä isännän kanssa oli sellaisestakin äsken
puhe kaikessa kristillisessä nöyryydessä, ja toivoisin kaikella
kunnioituksella, että tekin antaisitte kunniallista ja kristillistä
apuanne.

TAHVANAINEN. Mitenkä minä voisin mestaria auttaa?

MAIJASTIINA (pilkaten). Ehkäpä kunnian rusthollari Tahvanainen jaksaa
nostaa mestari Pokelaisen ylös lukkarinpenkkiin.

TAHVANAINEN. Kaikki, mitä minä voin, se ei tule minusta, vaan siitä
paremmasta hengestä ja voimasta, mikä minussa on.

POKELAINEN. Niin minä olen tuumannut, että kun minulle on siunattu
tuota kunniallista laulun lahjaa ja kun teissä, kunnian rusthollari,
pitäjän päämies ja kirkonisäntä, on niin paljon sitä parempaa hengen
väkeä, niin eikö korkea-arvoinen kristiveli auttaisi minua tämän
kunniallisen seurakunnan lukkariksi.

MAIJASTIINA. Loistava anomuspuhe, ja niin nöyrästä asemasta!

TAHVANAINEN. Vai niin. Vai on mestari Pokelaisella sellaisia ajatuksia.

JUKARAINEN (erikseen Tahvanaiselle). Hän on saanut päähänsä, että
hänestä pitää tulla lukkari.

TAHVANAINEN (Pokelaiselle). Vai aiot sinä lukkariksi. No, kyllähän
sinulla ääntä on, senhän toki viime pyhänä kirkossa kuulin.

POKELAINEN. Minä vain kaikessa nöyryydessä arvelin, ettei meidän
pitäisi kaivaa leiviskäämme maahan.

MAIJASTIINA. Ole nyt huoletta, mestari Joonas! Kyllä Tahvanainen sen
painavan leiviskän kirkkoonsa kohottaa.

JUKARAINEN, No, mennään nyt, ja laita emäntä, meille vähän suun avausta
tarinan höysteeksi. (Tahvanainen ja Jukarainen menevät vasemmalle.)

MAIJASTIINA. Ei taitaisi tulla vahinkoa, jos nuo ylösrakentavaiset
tarinat jäisivät höystämättäkin. (Menee perälle.)

POKELAINEN (yksin). On tuo Tahvanainen sentään kunnian mies. Ja niin
nöyrästi kanssapuhetta pitää, vaikka on seurakunnan virkamies ja
pitäjän rikkain pomo. Eipä suotta hänestä ole tehty kirkon haltijata.
Kirkkokin väärtinsä katsoo, niin totta totisesti. (Käy loikomaan.)
Mutta saakeli sentään, — aijai, eihän enää pitäisi sanoa saakelia, —
mutta voi seitsemän seppää, jos tästä vielä lukkariksi pääsen, niin ei
tarvitse muuta kuin sabattina kirkossa laulaa ja kuutena arkipäivänä
olla pitkin puuta. Sitte pitäisi minun akkakin ottaa, tai rouvaksi kai
sitä kutsuttaisiin. Tämän talon Sohvista tulisi sievä rouva, kyllä maar
minä hänet otan. — Mutta mahtaisikohan Sohvi huolia minusta, taitaisi
tahtoa vähän nuorempaa. (Katselee käsiään.) Ja kun nuo kädetkin ovat
niin pi'en vallassa, että tuskin valkeneisivat, vaikka viisi vuotta
pesisi hiekan ja huosiamen kanssa. Mutta minäpä ostan itselleni
kiiltävät hansikkaat, niin kyllä Sohvi käsiin ainakin ihastuu. —
Jaa-ah, niin minä teen. — Mutta pitäisihän koettaa vieläkö lauluääni on
tallella. (Laulaa.)

»Kookoo mualimaa iiloitkoohhoon sSyyväämmestään, sieluustaan».

Jaa, kyllä tämä ääni näyttää olevan mukana, mutta ei nyt joudakaan
laulamaan, vaan täytyy lähteä rovastin puheille. Jos minä hänetkin saan
puolelleni, niin on kaikki hyvin. (Menee oikealle.)

MAIJASTIINA (tulee perältä). Missä viipynee Sohvi. Olisi hänen pitänyt
jo ehtiä kotiinkin. Mutta ehkä lienee parasta, ettei nyt sattuisi
tulemaankaan Tahvanaisen täällä ollessa.

SOHVI (tulee oikealta). Onko Tahvanainen vielä täällä?

MAIJASTIINA. On. Mitä sinä hänestä tahdot?

SOHVI (reippaana). En mitään. Mutta luulen hänen tulleen tekemään
kauppaa minusta.

MAIJASTIINA (surullisena). Ja onko se sinusta hauskaa?

SOHVI (veitikkamaisesti). Totta kaiketi, kun nähdään, että tämä tyttö
kelpaisi. — Mutta miksi äiti on pahoillaan? Ei tämmöisen iloisen
tytön tähden surra tarvitse. (Kiertää kätensä äitinsä ympärille ja
pyörähyttelee häntä.)

MAIJASTIINA. Mikä sinun on nyt, Sohvi?

SOHVI (samoin kuin ennen ja hyräilee). »Yhden mä tiedän sorjan ja
sievän, josta mä hiukan tykkään.»

MAIJASTIINA. Kovin sinä olet vallaton, pikku hupakko.

SOHVI. Eipä niinkään pieni. Äidin kokoinen hupakko, eikö totta. Olenko
minä jo äidin pituinen' (Ojennaiksen äitinsä rinnalla ja mittaa.) Nytpä
pitäisi olla Tahvanainen katsomassa kuinka pitkäksi hänen varsansa on
varttunut.

MAIJASTIINA. Nyt et puhu viisaasti, Sohvi.

SOHVI. Onko se mikä ihme, minähän olen näin suuri hupakko.

MAIJASTIINA. Sinä olet lapsi vielä, tyttöraukkani.

SOHVI. Enhän ole enää lapsi, vielä vähemmin mikään raukka. Eikös niin,
äiti kulta?

MAIJASTIINA. Mutta puhutaan nyt vähän vakavammin. Sinulla näyttää
olevan jotakin sydämelläsi, jota et ole vielä äidillesi sanonut.

SOHVI. Voi, mistä te, äiti sen tiedätte?

MAIJASTIINA. Luuletko voivasi jotakin salata minun silmäini edessä.
Näen sydämesi pohjaan.

SOHVI (vakavampana). Sitte ei teillä ole ihana näky edessänne. Siellä
lienee paljo kaikenlaista törkyä.

MAIJASTIINA. Sano nyt suoraan.

SOHVI. Uskaltaisinko? Ettehän suutu?

MAIJASTIINA. Tiedät sen, ettei sinulla ole parempaa ystävää kuin äitisi.

SOHVI (liikutettuna). Ei olekaan. Ja mitäpä minä teiltä salaisin, kun
sen kuitenkin julki tulla täytyy. Minun asiani koskee erästä toista
henkilöä, josta paljon, hyvin paljon pidän.

MAIJASTIINA. Tahvanaistako?

SOHVI (nauraen). Ei, hyvä äiti, ei. Tahvanainen saa kiltisti pysyä
omassa pilttuussansa. Tämän karitsan karsinaan ei lasketa.

MAIJASTIINA. Joko taas käytät tuollaista kieltä. — Ketä tarkoitat siis?

SOHVI. Voi, hyvä äiti, elkää pahastuko, se on vaan yksi nuori mies.

MAIJASTIINA. Kuule, tyttöseni, nyt et tuota minulle iloa. Sinä olet
vielä liian nuori ajattelemaan nuoria miehiä.

SOHVI. Vanhojako minun pitäisi ajatella, ehkä kirkonisäntä Tahvanaista?

MAIJASTIINA (nuhtelevasti). Sohvi!

SOHVI (surullisempana). Joko te suutuitte taas? Elkää, hyvä äiti,
pakottako minua menemään Tahvanaiselle, sillä minä pidän ainoastaan
Paavosta.

MAIJASTIINA. Paavosta!

SOHVI. Niin, meidän naapurin sepästä, Paavosta.

MAIJASTIINA. Tuota en olisi odottanut.

SOHVI (itkien). Te siis tahtoisitte lähettää minut miehelle, josta en
ollenkaan pidä.

MAIJASTIINA. Ei, tyttöseni, sellaista en tahdo, sillä en minäkään
Tahvanaisesta pidä. Mutta sinä olet vielä liian nuori sellaisia
liittoja rakentamaan.

SOHVI. Mutta äiti, minähän olen jo kahdenkymmenen vuoden vanha.

MAIJASTIINA. Lapsi olet vielä siitä huolimatta, suuri lapsi. Et ymmärrä
vielä elämän vakavuutta etkä sen varjoja. Pysy sen vuoksi vielä äitisi
hoivassa, isäsi kotona.

SOHVI. Mutta isähän vaatii minua menemään Tahvanaiselle.

MAIJASTIINA. Ehk'ei hän sitä vaadikaan, kun tarkemmin tulee asiata
ajatelleeksi.

SOHVI. Ja te vaaditte siis minua luopumaan Paavosta, vaan se on
mahdotonta.

MAIJASTIINA. Vaadin, että lakkaat seurustelemasta hänen kanssaan.

SOHVI. Voi äiti!

MAIJASTIINA. Et tunne häntä vielä, ja tuskin olet selvillä omistakaan
tunteistasi.

SOHVI. Mutta minä rakastan häntä!

MAIJASTIINA. Odota, kun ensimmäinen tuulen puhallus on ohi. Jos
rakkautes sittekin on yhtä lämmin, niin minä annan suostumukseni.

SOHVI. Äiti, äiti, minä en kestä tätä!

MAIJASTIINA. On tarpeellista oppia juuri tällaista kestämään.

SOHVI. Miksi niin?

MAIJASTIINA. Tarkoitan parastasi. Sinun tulee ajoissa löytää muutakin
elämisen arvoista — Elä ole pahoillasi, tyttäreni! Minä tahtoisin nähdä
sinut varmasti onnellisena.

TAHVANAINEN (tulee Jukaraisen kanssa oikealta, lähestyen Sohvia). Terve
sinulle, nuori nurmen kukka, kaunis yrtti Jumalan puutarhassa!

JUKARAINEN (syrjään). Enpä uskoisi Tahvanaisen osaavan käyttää noin
kaunista kieltä.

SOHVI (matkien Tahvanaisen puhetapaa). En ole kukka enkä yrtti, olen
vain »vaivainen mato ja matkamies, joka mont' vaarallist' vaellan
retkee».

MAIJASTIINA. Sohvi! Joko taas —

TAHVANAINEN. Minua ilahduttaa suuresti, että sinä olet niin nöyrä,
sillä nöyryys on naisen paras avu ja kaunistus. Kristillisen naisen
esikuva Saara oli myös nöyrä ja Aaprahamille kuuliainen ja kutsui hänet
herraksi. Koska sinä siis tahdot noudattaa naisen oikeata ihannetta ja
esikuvausta —

SOHVI (keskeyttäen). En minä noudata Saaran esikuvausta.

JUKARAINEN. Elä keskeytä, tyttäreni.

TAHVANAINEN. Koska sinä siis olet niinkuin Saara, niin sinä ansaitset
kelpo miehen.

SOHVI. En minä tahdo ansaita miestä.

JUKARAINEN. No, Sohvi, kuinka sinä olet tuollainen? Sinun pitää
kunnioituksella kuunnella hänen puhettaan.

TAHVANAINEN (hämmentyneenä). Niin, koska sinä tarvitset kelpo miehen ja
koska me aina olemme olleet hyviä tuttuja ja kristillisiä ystäviä, niin
minä isäsi luvalla ja suostumuksella kysyn sinulta, tahdotkos ottaa
minut aviomieheksesi?

SOHVI. Mutta minä en tarvitse miestä, en kelvollista enkä kelvotonta.

JUKARAINEN. Ajattele nyt, mitä puhut! Minä olen antanut jo sanani ja
suostumukseni.

MAIJASTIINA. Kuinka sinä olet voinut päättää tällaisen asian kuulematta
edes minun mieltäni, joka olen tyttären hoitanut ja kasvattanut?

TAHVANAINEN. Koska isäntä on antanut sanansa ja suostumuksensa —

MAIJASTIINA (keskeyttäen). Niin ei emännän mielipide kai merkitse
mitään teidän mielestänne, vielä vähemmän tarvitsee huomioon ottaa
tyttären tunteita. Mutta valitettavasti en minäkään enää noudata Saaran
hurskasta esimerkkiä.

JUKARAINEN. Asia on meille kaikille iloksi ja onneksi.

MAIJASTIINA. Mutta etkö huomaa, ettei se ole onneksi tyttärellemme.

JUKARAINEN. Hän ei ymmärrä sitä vielä.

MAIJASTIINA. Mutta meidän tulee se ymmärtää paremmin.

JUKARAINEN. Senpä vuoksi olenkin minä sen asian päättänyt ja toivon
Sohvin taipuvan mielisuosiolla.

SOHVI. Isä, elkää vaatiko minulta sellaista, johon en voi ikinä suostua.

TAHVANAINEN (Sohville). Sinä olet jalo tyttönen, elä siis anna
vastustuksen eksyttävän ja maailmallisen hengen viekotella itseäsi pois
oikealta uralta. Me kaikki tahdomme ainoastaan sinun parastasi.

SOHVI. Jos tekin harrastatte minun parastani, niin jättäkää minut
rauhaan.

JUKARAINEN (Tahvanaiselle). Asia tulee hänelle odottamatta. Hän on
siitä tietysti vähän hämmennyksissä. Odotetaan siksi kunnes hän ehtii
vähän ajatella asiata.

TAHVANAINEN (Jukaraiselle). Monet vuodet olen häntä jo vahdannut ja
valvatellut, antanut jo merkkejä ja vihjauksiakin, jotta kyllä olisi
pitänyt jo olla aikaa ajattelemiseen.

JUKARAINEN (Tahvanaiselle). Kyllä hän vielä taipuu. Jättäkäämme se asia
tällä kertaa. (Sohville.) Me annamme sinulle yhden viikon ajattelemisen
aikaa, mutta sen jälkeen sinä lähdet kuulutusta ottamaan ja tulet
Tahvanaisen vaimoksi hyvällä tai pahalla, se on tahtoni.

MAIJASTIINA (Jukaraiselle). Mutta se ei ole minun tahtoni, sen olet
vallan unohtanut.

JUKARAINEN. Maijastiina! Uskallatko sinä käydä julkisesti minua
vastaan, vieläpä yhdessä tyttäreni kanssa? Sen puheen pitää loppuman.

TAHVANAINEN. Se on oikeaa ja kristillistä puhetta, sillä mies on vaimon
pää! (Sohville.) Nyt jätän minä sinut, minun kihlattu ystäväni, mutta
viikoksi vain, ainoastaan yhdeksi viikoksi, jonka kuluttua sinä minun
armaani lähdet sille sievälle ja iloiselle tielle, mikä johtaa pienelle
pappilan kummulle. Niin punnitse siis itseäsi huoneentaulun edessä ja
muista, että kuuliaisuus ja nöyryys on naisen paras avu ja kaunistus.

Esirippu alas.




Toinen näytös.


Metsäinen seutu, jonka läpi johtaa polku nuorison karkelokentälle.

PAAVO (yksin, tulee oikealta laulaen).

"Minäpä olen laulajapoika, mull’ on laulun ääni, hei illalla, minä
laulan vaan, että mull’ on laulun ääni.

Soman tytön sorian suosittelen hempeydelläni. Hei illalla minä laulelen
vaan, että: hempeydelläni."

(Katselee vasempaan.) Täälläpäin pitäisi Sohvin tulla kisakentälle
mennäkseen. Kumma kun ei jo ala kuulua. Pitkäksi käy odottavan aika,
eikä kummakaan, sillä halajanhan nähdä Sohvia. (Laulaa.)

"Tuonne taakse metsämaan Sydämeni halaa. Siell' on mieli ainiaan, Sinne
toivon salaa, Siellä metsämökissä On kaunis kultaseni."

SOHVI (laulaa kulissien takana vasemmalla).

"Taivas on sininen ja valkoinen Ja tähtösiä täynnä. Niin on nuori
sydämeni Ajatuksia täynnä.

Enkä mä muille ilmoita Mun sydänsuruani. Synkkä metsä ja kirkas taivas
Ne tuntee mun huoliani."

PAAVO (yksin). Sohvin ääni! Mutta miksi noin suruisesti laulaa minun
iloinen tyttöni? (Sohvi tulee.) Hyvää iltaa, Sohvini! Johan sinä
vihdoinkin tulit. Nuori väki on jo kauan Kisamäellä karkeloinut, ja
sinua vain ei näkynyt liehumassa, liikkumassa, kanssani kuhertamassa.

SOHVI. Mitäpä minulla olisi sinun kanssasi kuhertamista.

PAAVO. Sohvi! Minä olen odottanut ja valvatellut sinua tulevaksi. Ei
ole ilo ennen ilolta tuntunut Mutta nyt me lähdemme yhdessä karkeloon
ja laulamme niin että kuusen latvat kumajaa!

SOHVI. Päästä minut, Paavo! Miksi olet minua odottanut? Se oli turhaa.

PAAVO. Turhaa! Minkä vuoksi?

SOHVI. En lähde kanssasi karkeloon.

PAAVO. Et lähde! Mitä tämä tietää?

SOHVI. Sitähän se tietää, mitä olen sanonut

PAAVO. Sohvi kulta! Mistä olet loukkaantunut minuun?

SOHVI. En ole loukkaantunut, vaan —

PAAVO. Vaan —? Mitä tarkoitat siis?

SOHVI. Voi, päästä minut jo! Tuolla näkyy kylän tyttöjä menevän
Kisamäelle. He eivät saa nähdä meitä yhdessä. (Menee oikealle).

PAAVO (yksin). He eivät saa nähdä meitä yhdessä! Hän karttaa siis
minua. Voi, mitä tämä oikeastaan tarkoittaa? — Tuolla hän menee
valkeana kuin päivä ja ihanana kuin aurinko. Rientäisin sinne toisten
joukkoon ja pyörittäisin häntä näitten käsivarsien varassa kummun
vihertävällä nurmella ilon ja riemun musiikin puhaltaessa, niinkuin
tein ennen? — Ei, minä en mene sinne. Sohvi ei ole niinkuin ennen.
(Laula» vaalilla runosäveleellä.)

Mikä muutti mielen hellan, Ilon kaunihin kaotti Minun kaunokullaltani.
Armahaltani omalta? Mi sai kylmäksi kevähän. Pimeäksi nuoren päivän
Keskellä iloketoa. Riemuaian alkaessa?

RISTO (tulee oikealta). Täällähän sinä olet suruvirsiä veisailemassa.
Läksin sinua etsimään, kun et ollut mukana karkeloissa. Siellä sinunkin
lintusi lentelee kuin pääskynen päiväpaisteessa. Eikö olisi parempi
keikkua siellä mukaua kuin huokailla täällä honkain välissä?

PAAVO. Minä en nyt välitä karkelosta.

RISTO. Et väittä! Mistä semmoinen tunto nyt tuli? — Mutta sinähän
veikkonen olet niin happamen näköinen niinkuin et kolmeen viikkoon
olisi tyttösi huivinkulmaakaan nähnyt. Ja näethän sinä hänet miltei
joka päivä.

PAAVO. Minä en nyt ole oikein iloisella tuulella.

RISTO. Eikö helkkarissa! Mutta heitä hiiteen tuollainen tuuli ja
murjottava muoto! Muuten voisi tyttösi suuttua ja toisen pojan
pauloihin puuttua.

PAAVO (kavahtaen). Toisen pojan pauloihin! Mitäs sanot?

RISTO. Voisihan tulla vaikka Tahvanainen ja kopata korjaansa, koska et
itse ole omaa käkeäsi kukuttamassa.

PAAVO (kiihtyneempänä). Mitä tiedät Tahvanaisesta, Risto!

RISTO. Mikä sinulle nyt tuli? Leikkiähän minä vain laskin. Vai pelkäät
sinä Tahvanaista! Ole huoletta! Ei Tahvanainen uskalla tulla tänne
maailman lasten joukkoon.

PAAVO. Mutta minun vihani nousee ja sappeni kiehuu. Tahvanainen on
ollut Jukaraisessa Sohvia haastattelemassa, ja tiedänpä hänen jo aikoja
ennen haluisiin silmin Jukaraisen tytärtä katselleen.

RISTO. Sinä hourailet, Paavo. Katsoipa Tahvanainen ketun tai kukon
silmillä, niin Sohvi ei hänestä huoli.

PAAVO. Ei tiedä. Tahvanainen on rikas, pomojen tuttu ja ylhäisten
ystävä.

RISTO. Niin pahastiko sinä ajattelet Sohvista?

PAAVO. Kaikkea parasta hänestä ajatteleisin. Mutta Sohvi oli äsken
täällä ja näytti kovin ynseältä. Ei huolinut enää karkeloonkaan
kanssansa.

RISTO. Oletko loukannut häntä?

PAAVO. En tiedä sellaista tapahtuneen.

RISTO. No pala ja puhalla! Mitä konstia ja koukkuja hänellä nyt olisi.

PAAVO. Kukapa sen tietää, mitä naisen mielessä milloinkin piilee.

RISTO. Semmoinen on naisen luonto, syvä kuin meri, jonka salaisuuksien
perille et ikinä pääse.

PAAVO. Minä luulin hänet hyvin tuntevani, ja uskoin varmasti, että hän
minusta pitääkin.

RISTO. Niin minäkin uskoin.

PAAVO. Mutta nyt taitaa olla mennyttä kaikki! Paha aavistukseni sanoo,
ettei hau minusta enää välitä. Voi tätä kovan onnen päivää!

RISTO. Mutta Paavo, ei tämä ruikutus vetele, vaan sinun pitää tulla
terveeksi tästä taudista. Minulla on toki mukana lääkettä, joka pienet
surut pois ajaa. (Ottaa poveltaan viinapullon.) Heh, otappas tuosta!

PAAVO. Mitä tarjoat?

RISTO. Ka, maista, niin tiedät, se on semmoista nestettä, joka iloa
antaa.

PAAVO. Väkevät nesteet eivät ole vielä monesti huulteni yli käyneet,
mutta tänä surun päivänä juon vaikka myrkkyä. (Maistaa.)

RISTO. Enemmän, ei pieni pisara mitään vaikuta. Kyllä sepän suu sietää.

PAAVO. En tahdo juopua.

RISTO (panee pullon pois). No, kuule sitte järjen ääntä!

PAAVO. Mitä sanoo järkes?

RISTO. Järkeni sanoo, että asiassa on kaksi mahdollisuutta.

PAAVO. Mitkä?

RISTO. Joko Sohvi pitää sinusta tahi hän ei pidä.

PAAVO. Sen minäkin ymmärrän.

RISTO. Jos hän sinusta pitää, niin hän tulee vaimoksesi.

PAAVO. Ja jos hän ei pidä —

RISTO. Niin hän ei tule vaimoksesi ja se on aivan oikein.

PAAVO. Mitä, onko se oikein?

RISTO. Kuinkas muuten! Vai huolisitko sinä tytöstä, joka ei sinusta
vähääkään välittäisi?

PAAVO. En kyllä, mutta —

RISTO (keskeyttäen). Mutta mitä varten sitte tarvitset pääsi puhki
huolehtia. Vanhat sanovat, että aikakirjoissa tuolla ylhäällä on aina
kaksi ja kaksi nimeä rinnatusten Aatamista ja Eevasta alkaen. Ja ne
kaksi on määrätty tulemaan yhdeksi.

PAAVO. Vai niin. Onko Sohvin ja minunkin nimet siellä?

RISTO. Kyllä kai, mutta ovatko juuri rinnatusten, sitä ei vielä voi
tietää.

PAAVO. Milloinkas?

RISTO. No sitte vasta kun nähdään, saatteko te toisenne. — Mutta minä
uskon kuin Asikaisen Antti, että kaikki mitä tapahtuu, on jo ennen
aikakirjoihin kirjoitettu, ja sen vuoksi on tämä poika iloinen kuin
kesävarsa.

PAAVO. Sinulla on sellainen luonto.

RISTO. Luonto kuin luonto! Et sinäkään ole suruvirsien kanssa syntynyt.
— Mutta laulakaamme toki me virkaveljet, raudantakojat ja alasimen
kalkuttajat nuoren sydämen huojennukseksi. Muistelkaamme sitä vanhaa
isävaarisi runoa, sehän on kuin meille tehty. (Laulavat yhdessä
Kalevalan runosäveleellä.)

Seppä mun oli isäni. Äitini sepän emäntä. Sepäksi minäkin synnyin.
Kasvoin rauan katsojaksi.

Seppä on vanhin taitajista. Rautio rakentajista, Paljon on pajassa
ollut. Ahjon luona askaroinut. Siksi on sysinen muoto. Hiilenkarvainen
hipiä. Vaan elä karta, kaunis neito, Välttele, valittu impi!

Musta on valkean varana, Vahva heikon vartijana; Et ole tuetta, tyttö,
Suojatta sepän sylissä. Kovat on sepällä kourat Käsivarret voimalliset,
Niinkuin pihtiset pivossa Tahi rauta valkeassa: Lämmin on sepällä
luonto, Polttava povessa tunne Niinkuin on teräs tulessa, Hehkuvainen
kiitoksessa.

PAAVO. Ei tämä laulu sovi oikein minun luonnolleni. Sen pitäisi hehkua
kuin rauta ahjossa.

RISTO. Voi sinua veikkonen, sinähän kimmastelet kuin olisi
kahmalollinen kuumia sysiä sisälläsi.

PAAVO. Kahmalollinen' Sano kapallinen.

RISTO. No kun ei laulut auta, niin rohdot esille. (Ottaa viinapullon.)
Voi kirkas ja makia, tule tänne murheellisten takia, sinä joka sairaat
parannat, etkä terveillekään mitään pahaa tee, astu alas maailmaan
meidän pojan mekkoon ja paitaan. — Mitä olisi maailma ilman viinaa?
Se olisi musta kuin sysi. Mutta kun minä otan ryypyn, niin se näyttää
valkealta kuin palttina. Käy kiinni, Paavo, et nyt yhdellä tai kahdella
ryypyllä pääse.

PAAVO (uhkamielisenä). Saamari, minä juon!

RISTO. Ei riitä! Karkase luontosi, mies, sanoi Isontuvan Iisakki kun
rommia otti. Tee itsesi kovaksi kuin alasimen kylki!

PAAVO, Kovaksi ja kalseaksi. (Antaa pullon pois.) Se oli oikea siemaus.
Mutta karvasteleepa se kulkkua, sanon minä.

RISTO. Karvasta ensin, makeata sitte. Perästä tulee ilo ja riemu.

PAAVO. Ilo ja riemu pauhaavan musiikin keralla, semmoista pitäisi
elämän oleman!

RISTO. Tuo puhe alkaa jo kelvata. Näen, että sinustakin vielä mies
tulee.

PAAVO (alkaa juopua). Häh! Enkö ole ollut mies jo ennen tätä päivääkin,
mies ja seppä, mitäs sanot, Risto?

RISTO. Mies kuin mies. Mutta äsken olit vähällä itkeä kuin akka.

PAAVO. En minä itke, en. Surulle annan lähtökäskyt ja ilon otan
kelkkaani. (Laulaa.) »Ja mitäs minä huolin veitikka nuori, jolla on
rinta kuin tunturivuori.» — Jaa-ah, sinä sanoit, että minusta nyt vasta
tulee mies, Murra katsos näitä käsiä. Mitäs sanot niistä, häh?

RISTO. Mustat ja pahkuraiset.

PAAVO. Ne ovat sepän kädet, ne, ja onneton on se, joka joutuu
sellaisiin pihtiin. Saamari, minä puristaisin kuin rautaa.

RISTO. Ethän minua niillä puristane, sillä olenhan ystäväsi.

PAAVO. Mutta sinä sanoit minua akaksi. Kuule, mikä herjaus! Ellet olisi
virkaveikko ja kanssani yhdessä rautaa kolhinut, niin puristeleisinpa
sinua, mies, että tallukset taivasta kohti keikkuisivat.

RISTO. Elä käy kiinni takkiini, Paavo, sillä tahdon eheän takin kanssa
vielä tänä iltana tanssia.

PAAVO. Häh, takkiko sinulla on tanssitoverina?

RISTO. Se ja paljon muuta lisäksi. Aionpa vielä hakea oman kultani
Tahvanaisen tuvasta.

PAAVO. Kirstinkö? Ei Tahvanainen Kirstiä laske.

RISTO. Mitäh?

PAAVO. Niinpähän sanoin, että Tahvanainen tanssittaa kotipolskaa omassa
pirtissään.

RISTO. Mitä virnailet sinä, häh?

PAAVO. Tarvitseehan niin mahtava mies kaksikin kullannuppua, pienoista
sirkkusilmää.

RISTO. Elä saata minun sisuani kuohuksiin, Paavo!

PAAVO. Ole uhmailematta, mies, ei Kirsti sinusta huoli, tuollaisesta
köyhästä kulkuripojasta.

RISTO. Se on nietua se. Mutta katsoppas kielesi kärkeen, se tulee jo
liian teräväksi.

PAAVO (jatkaa niinkuin ennen juopuneena). Laulele jo niinkuin minäkin.
(Laulaa.)

"Ei nyt enää, ei nyt enää Kesämarjat auta. Minun kultani rakkaus On
ruostunut kuin rauta."

RISTO. Lopeta loilotuksesi ja lähtekäämme Kirstiä hakemaan.

PAAVO. Turhaa touhua, miesparka, hihihii! Mutta kuuleppas tätä värsyä.
(Laulaa.)

"Minun kultani ripottaa Ja suikkaa muille suuta. Minä raukka rakastan
Ja enkä taida muuta."

SOHVI (tulee oikealta, yksin.) Paavoko on juovuksissa!

PAAVO (huomattuaan Sohvin) Tirolini lintuseni, mistäs tulet,
sydänkäpyni?

SOHVI. Tietää et tarvitse.

PAAVO. Hyvä, että minäkin tietäisin, missä lintu liinaharja lentelee.

RISTO. Tiedäthän sen, Paavo. Tulee tanssista ja menee Tahvanaisen
kanssa veisaamaan.

PAAVO. Lykkyä tykö, sanon minä. Joko Tahvanainen vie kohta kuulutusta
ottamaan? — Minulla on vielä sulhasen juhlakärrit raudoittamatta.
Pannaanko nauvut ja parut vieterien väliin, häh? — Eikö passaa?
Sittehän olisi komeata kulkeminen suuren pitäjän pomon rinnalla, kun
linjaalit marssia soittaisivat ja pyörät löisivät rumpua.

RISTO. Sinä puhut tänään liikoja, lähde nyt, Paavo.

PAAVO. Farväl, sanoi ruotsalainen. Lähetätkö Tahvanaiselle terveisiä?
Me pajaveljet liikumme ja laulamme. (Menevät vasemmalle, laulaen.)

"Kaks' on meitä veljestä ja eikös meit' oo kaksi, Toinen hulivili
huijari ja toinen mamman lapsi."

SOHVI (yksin). Mitä olen minä tehnyt! — Oliko se Paavo, joka noin
puhui, oliko se mies, jota olen ihaillut ja rakastanut. Voi minua!
(Itkee.)

POKELAINEN (tulee vasemmalta). Luullakseni tästä pitäisi mennä
tie Kisamäelle, jossa Jukaraisen tytärkin keikkuu ilon ja riemun
karkeloissa. — Ei taitaisi oikein sopia näin kristilliselle miehelle
mennä sellaiseen paikkaan. Mutta Sohvin tähden. — Ja alanpa itseäni
pitää niinkuin nuorena sulhasmiehenä. Noo, sopiihan sitte ruveta
vakavammaksi, kun tässä akalliseksi joutuu. (Huomaa Sohvin.) Kas,
täällähän Sohvi onkin, ja istuu yksin ikävöivän näköisenä. Olisikohan
minua itkenyt ja odottanut? Mutta tästedes ei sinun pidä itkemän, sillä
minä olen sinun luonasi. — Nyt olisi aika puhua hänelle jotakin, vaan
mitä hänelle sanoisin. (Lähestyy Sohvia.) Onko Sohvikin täällä?

SOHVI. Niinkuin mestari näkee.

POKELAINEN. Näkeekö Sohvi näitä hansikkaita minun kädessäni?

SOHVI. Kyllä näen.

POKELAINEN. Nämä ostin Nikulaisen puodista.

SOHVI. Vai niin.

POKELAINEN. Ja Nikulainen sanoi, että nämä sopivat hyvin minulle.

SOHVI. Näkyväthän nuo sopivan.

POKELAINEN. Ei vaan tullut rovastille näytetyksi. Mutta kyllä minä
luulen, että hän minut lukkariksi ottaa, vaikka ei näitä nähnytkään.

SOHVI. Ottaako rovasti mestari Pokelaisen lukkariksensa?

POKELAINEN. Semmoinen olisi meininki. Rovasti sanoi, että minut
huudetaan neljänneksi vaalilaulajaksi. Ja kun minusta tulee lukkari,
niin jostakin täytyy tulla lukkarin rouva.

SOHVI. Tietysti.

POKELAINEN. Mahtaisikohan tuntua hauskalta olla lukkarin rouvana?

SOHVI (nauraen). Teilläpä on tänään hauskoja kysymyksiä. Saatte minut
väkistenkin nauramaan, mestari Pokelainen. (Menee.)

POKELAINEN (yksin). Ahaa, eikös tullut Sohvi heti iloiselle mielelle.
Äsken kivellä istui ja itkua tuhersi, mutta kun minä lähenin, niin
kyyneleet nauruun kuivuivat. — En vielä kerinnyt sanoa suoraan, mutta
ymmärsipä Sohvi viittauksillakin. Viksu tyttö. Hänestä minä saan komean
rouvan. — Mutta olisihan sitä pitänyt saada vähän niinkuin syleilläkin
näin tällä tavoin. (On syleilevinään Sohvia siltä paikalta, missä
Sohvi oli istunut.) Niinhän herrasväellä kuulun olevan tapana näin
ensimmäisen tunnustuksen hetkellä. Mutta toisella kertaa minä ainakin
sen teen. — Minnehän sillä lie ollut kiire, ehkä meni Kisakentälle.
Taispa olla sitä paljon, että lähde nyt tanssimaan, Joonas. Jaa, sinne
minä menen ja tanssin, että nutun helmat liehuu. Ja nämät kiiltävät
hansikkaat välkkykööt kuin hopeasoljet Sohvin röijyn liepeillä. (Menee
oikealle.)

RISTO (tulee Kirstin kanssa vasemmalta). Elä itke, tyttöseni, elä.
Kohta näkyy Kisakenttä ja siellä unohdamme hetken murheet.

KIRSTI. Tämä oli häväistys, jota en hetkessä unohda.

RISTO. Mutta tyynnyhän nyt kuitenkin ja istu tuohon vähäksi aikaa.
Ankara juttu pitää nouseman Tahvanaista vastaan tämän johdosta. — Lyödä
piiskalla, mikä hävyttömyys! Mitä Tahvanaisella oikeastaan on sinua
vastaan?

KIRSTI. Sinä tiedät Tahvanaisen tavat

RISTO. Haa, minä melkein ymmärrän. (Itsekseen.) Oliko kuitenkin Paavon
puheessa jotain perää. (Ääneen.) Olen kuullut merkillisiä viittauksia —

KIRSTI. Mitä tarkoitat niillä? Vai epäiletkö ehkä —

RISTO. Nuo tuollaiset jutut ne panevat sisuni kuohumaan.

KIRSTI. Mutta Risto! Elä puhu salaperäisesti, vaan sano, onko sinulla
epäluuloja minua vastaan.

RISTO. Elä nyt kiivastu, hyvä Kirstiseni. Kuinkas minä voisin epäillä
sinua, ehkä se on vaan Tahvanainen —

KIRSTI. Kuule, Risto! Ajattele Tahvanaisesta mitä hyvänsä, mutta jos
hiukankin luulet voivasi ajatella ilkeämielisesti minusta, niin en
koskaan tulisi sinua viittä syitä lähemmäksi. (Loittonee Ristosta
jonkun matkaa, Risto Lähenee.) Elä lähene minua, ellet sano suoraan.

RISTO. Kirsti, elä nyt leikitse liian paljon. Tiedäthän sinä sen, etten
usko sellaisia juoruja.

KIRSTI. Hullupa olisitkin, jos uskoisit. Sillä luuletko Tahvanaisen
raaskivan lyödä minua, jos puheissa olisi perää.

RISTO. No, no, eihän toki. Mutta minkä vuoksi Tahvanainen oikeastaan
kävi sinun kimppuusi?

KIRSTI. Sehän tuli siitä, kun aioin lähteä sinua puhuttelemaan. Näin
akkunasta sinut Paavon kanssa ja ymmärsin viittauksesi. Sen johdosta
sidoin kiireesti pyhähuivin päähäni ja lähenin ovea. Isäntä Tahvanainen
kielsi lähtemästä, vaan minä sanoin tarvitsevani sinua tavata ja menin
edelleen. Silloinkos tämä julmistui, sieppasi piiskan naulasta ja
töytäsi jälkeeni lyöden ja haukkuen niinkuin sinä ja Paavo kyllä näitte
ja kuulitte.

RISTO. Kanalja! Lyödä kuin hevosta ja haukkua kunniallista naista, onko
se ihmisten tapoja. Mutta olisipa viivähtänyt vähän kauemmin, niin
riekaleiksi olisin hänen selkänsä vatvonut omalla piiskallansa.

KIRSTI. Hyvä toki, ettet sinä kerinnyt pahemmin sekaantua, olisit
tehnyt turmioita.

RISTO. Säälitkö Tahvanaista?

KIRSTI. Sinua säälin. Olisit juovuspäissäsi saattanut vaikka murhan
tehdä.

RISTO. Minäkö? Uskotko minusta sellaista, Kirsti?

KIRSTI. Ei niin, mutta kuka voi taata, mihin viinan villitsemänä
milloinkin joutuu. Olethan nytkin vielä juovuksissa, Risto.

RISTO. Ei, hyvä Kirsti. Äskeinen kohtaus teki minut selväksi jälleen.

KIRSTI. Miksi et sinä, Risto, ole vielä lakannut siitä pahasta tavasta?

RISTO. Se on niin hauskaa.

KIRSTI. Mutta minulle se ei ole hauskaa. Tiedäppäs, että olen
sen vuoksi viettänyt monta katkerata tuskan hetkeä ajatellen
tulevaisuuttamme. Voi, en saata kuvailla kuinka iloinen olisin, jos
tietäisin sinun aina pysyvän raittiina!

RISTO. Sinä pelkäät liikoja. Nämä kädet eivät ole vielä koskaan työssä
kesken väsyneet viinan tähden. Ahjon ja alasimen ääressä olen selvä.

KIRSTI. Niinpä voisit tykkänään luopua siitä tavasta. — Minä olen
turvaton tyttö, jolla ei ole äitiä, ei isää, eikö muuta tukea maailman
rannoilla kuin sinä. Vastainen elämä toki kuitenkin valoisalta
näyttäisi sinun rinnallasi, ellet viinahimosi kautta tuottaisi varjoa
onnemme tielle.

RISTO. Pyydätkö suostumustani siis?

KIRSTI. Sitä toivon kaikesta sydämestäni.

RISTO. Hyljäätkö minut, ellen täytä toivomustasi?

KIRSTI. Voi, Risto kulta, elä nyt ajattele semmoista!


RISTO. Mutta sano nyt, hyljäisitkö minut?

KIRSTI (liikutettuna). Enhän minä sinua hyljää.

RISTO. Sinä olet minun mieleiseni tyttö, sinä. Jos uhkaisit hyljätä,
niin enpä tiedä, kuinka olisi käynyt. Mutta lempeytes minua syvästi
liikuttaa. Ja sen vuoksi olkoon täst'edes juopottelu pois. Lupaan sen
sepän sanalla, ja sepän sana on vahva kuin rauta.

KIRSTI. Hartaat kiitokseni siitä päätöksestä! Nyt en minäkään yhtään
pelkää, vaan rohkealla mielellä tahdon kanssasi purjehtia tulevaisuuden
satamaa kohden.

RISTO (ottaa viinapullon taskustaan). Ja tätä en minä täst'edes enempi
tarvitse. — Nytpä muistan yhden pahatekoni. Tästä viettelin Paavonkin
äsken juomaan ja juopumaan. Mutta säpäleiksi sen nyt mennä täytyy
muistoksi tämän hetken. (Särkee.)

KIRSTI. Nyt minä olen iloinen ja annan anteeksi Tahvanaisellekin.

RISTO. Mutta jutun sinä saat nostaa Tahvanaista vastaan ja näyttää
sille pitäjän pomolle oikeata kuraassia.

KIRSTI. Mitäpä siitä olisi iloa minulle. Kyllä hänen omatuntonsa hänet
tuomitsee.

RISTO. Mutta ehkä siitä on iloa jollekin toiselle.

KIRSTI. Kenelle?

RISTO. Sohville ja Paavolle.

KIRSTI. Kuinka niin?

RISTO. Tahvanainen aikoo naida Sohvin ja Jukarainen luultavasti
pakottaa tytärtään.

KIRSTI. Onko se totta?

RISTO. Eiköpä liene. Äsken Paavo oli miltei epätoivossa Sohvin tähden.
Joku selkkaus on synnytetty?

KIRSTI. Voinko minä asiat» auttaa?

RISTO. Annahan Jukaraisen manata Tahvanainen, aiottu vävypoika,
oikeuteen äskeisestä asiasta, niin ehkä se jotakin vaikuttaisi.

KIRSTI. Sen minä teen, sillä enpä toivoisi Sohvin joutuvan Tahvanaisen
lieden lämmittäjäksi. — Voi, jospa Sohvin ja Paavon sekavat välit pian
selveneisivät, jotta hekin pääsisivät oikealle uralle.

RISTO. Mutta emme mekään vielä ole oikealla uralla.

KIRSTI. Kuinka niin?

RISTO. Kotiliesi on vielä kylmänä ja oma tupa autiona.

KIRSTI. Eihän sinulla veikkonen ole vielä oma tupa valmiskaan.

RISTO. Kurkihirsi on kohotettu ja kohta on katto päällä. Pian siinä on
tupa valmis ja emännän tila tarjona.

KIRSTI. Kenelle sinä sen emännän tilan tarjoot?

RISTO. Sille, ken ensisti lupaa pappilaan lähteä.

KIRSTI. Kuka se on?

RISTO. Se on se, joka on lähimpänä.

KIRSTI. Entäs jos ei lupaisi lähteä.

RISTO. Hän on jo luvannut, ja siitä sanasta minä pidän kiinni. — Sinä
olet nyt kuin kananpoika ilman pienintäkään pesää, turvaton tyttö.
Mutta maltahan kun papilta lupakirjan haemme, niin me käymme yhteiselle
pesälle.

KIRSTI (aatoksissaan). Yhteiselle pesälle.

Esirippu alas.




Kolmas näytös.


Jukaraiaen tuvassa. Sama huone kuin ensi näytöksessä, puhdistettuna ja
siistittynä.

SOHVI (laulaa).

"Läksin minä kesäyönä käymään Siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivään.
Kussa linnut ne laulaa. Metsäkanatkin ne pauhaa. Ja mun sydämeni etsii
lepoa ja rauhaa."

MAIJASTIINA (tulee vasemmalta). Yhäkö sinä olet surullinen, Sohvi?

SOHVI. Tiedättehän sen, ettei tämä päivä anna minulle yhtään ilon
aihetta.

MAIJASTIINA. Voi, miten päättyneekään tämä päivä!

SOHVI. Onko kutsuttu vieraitakin?

MAIJASTIINA. Sehän on juuri pahinta, että niitä on kutsuttu, vieläpä
rovastia, lukkaria ja nimismiestäkin on isäsi käskenyt tulemaan.

SOHVI. Pitääkö minun kaikkein heidän kuullen vielä viimeisen kerran
ilmoittaa kieltoni?

MAIJASTIINA. Etkö mitenkään voisi sitä välttää?

SOHVI. Kuinka se olisi mahdollista? Isäni on kaikista itkuistani ja
pyynnöistäni huolimatta määrännyt täksi illaksi kihlajaiskekkerit.
Voinko minä näytellä narrin osaa ja esiintyä Tahvanaisen morsiamena,
vaikka en koskaan aio hänen vaimokseen ruveta.

MAIJASTIINA. Ei isälläsi ole pahaa tarkoitusta, mutta hän ei sallisi
vastustettavan hänen tahtoaan.

SOHVI. Mutta äiti kulta, kuinka minä voin taipua tässä asiassa ja
turmella koko nuoren elämäni? Olisiko siitä hänelle iloa.

MAIJASTIINA. Kyllähän olet oikeassa, tytärparkani. Mutta se koskee
minun sydämeeni, että nämä selkkaukset julki tulevat.

SOHVI. Voi hyvä äiti, ettehän toki ajatelle, että se on minun syyni?

MAIJASTIINA. Ei se ole sinun vikasi, Sohviseni. Mutta jokin keino
meidän pitäisi keksiä tässä ikävässä asiassa.

SOHVI. Mitä voisin minä tehdä? Rupeisinko ehkä sairaaksi?

MAIJASTIINA. Sekin herättäisi huomiota.

SOHVI. Sitte sanon minä Tahvanaiselle nenän edessä mitä hänestä
ajattelen.

MAIJASTIINA. Ja niin saattaisit koko perhe-elämämme puheenalaiseksi
pitäjällä. Sitäpaitsi oletko ajatellut, mitä sanoisi siihen isäsi?

SOHVI. Hän toruisi minua tänään ja leppyisi huomenna.

MAIJASTIINA. Pahasti epäilen, tokko tällä kertaa pääsisit niin vähällä.
Asia on päässyt menemään liian pitkälle. — Tuollahan tulee jo isäsi.
Minä tahdon vielä; puhua hänelle tästä asiasta. (Sohvi menee.)

JUKARAINEN (tulee oikealta). Oletko sinä jo varustanut kaikki mitä
kunnollisiin kihlajaiskemuihin tarvitaan? Vieraita on paljon pyydetty
taloomme taksi illaksi. Rovasti tulee rouvineen ja tuomari, nimismies
ja koko kirkonkylän herrasväki.

MAIJASTIINA. Mitä varten kaikki tämä? Ethän sinä ennen ole herrasväkeä
taloosi haalinut.

JUKARAINEN. Jaa, mutta täst'edes meidän seurapiirimme pitää muuttuman.
Tiedäppäs, että Tahvanainen on heidän piirissään verraton tuttava. Kay
joka viikko kesteissä ja visiiteillä, semminkin rovastilla, ja samoin
tulemme mekin tekemään.

MAIJASTIINA. Eikö tuo jääne tekemättä.

JUKARAINEN. Miksi niin?

MAIJASTIINA. Senkö luulisit olevan parhaimman ilon tässä maailmassa. Ja
sitä paitsi emme ole pitäjän pomojen kirjoissa niinkuin Tahvanainen.

JUKARAINEN. Elähän sano. Tahvanainen tulee vävypojaksemme, ja
sitäpaitsi, niin tuota, kyllähän minustakin kuulutaan kohta tehtävän
herrastuomari.

MAIJASTIINA (kummissaan). Minä ihmettelen sinua, ukkoparka, noitten
puheittesi tähden!

JUKARAINEN. Totta mikä totta.

MAIJASTIINA. Vaikka olisi niinkin, niin voisin kysyä kuin pappi
kinkereillä, että kuinka vesi taitaa niin korkeat asiat vaikuttaa.

JUKARAINEN. Elä tee leikiksi oikeaa asiaa.

MAIJASTIINA. Niin, kun et sinä vain tekisi pilkaksi ja nauruksi koko
taloamme. — Ethän sinä ennen ollut tuollainen, mutta Tahvanainen kai
sinut nyt on koulinnut. Semmoistahan se on. Seurustele paljon tyhmän
kanssa, niin tulet itsekin tyhmäksi.

JUKARAINEN. Mitä! Sanotko sinä minua ja Tahvanaista tyhmäksi?

MAIJASTIINA. Ei suinkaan teillä kummallakaan viime päivinä ole kaikki
järki kotona ollut.

JUKARAINEN. Sinäkö solvaat meitä! Tuota en olisi odottanut oman vaimoni
suusta.

MAIJASTIINA. Minä juuri olen sen velkapää sinulle sanomaan. Ja sanonpa
vielä paljon muutakin. Sinä saatat tyhmällä menettelylläsi häpeätä
taloomme ja kaikki kotiselkkaukset kylän tiedoksi.

JUKARAINEN. Minäkö?

MAIJASTIINA. Niin juuri. Etkö ole kutsunut kirkonkylän »selskaapia»
tänne kihlajaisiin, vaikka kyllä tiedät, ettei Sohvi tahdo mennä
Tahvanaiselle.

JUKARAINEN. Ei tahdo! Tiedäppäs se, ettei tässä talossa saa olla enää
muuta tahtoa kuin minun.

MAIJASTIINA. On täällä ennen ollut.

JUKARAINEN. Mutta nyt ei. — Sinä näytät olevan liitossa Sohvin kanssa
minua vastaan, ja teissä molemmissa on jo kauan vallinnut sama
vastustamisen henki. Se pitää kerrankin loppua!

MAIJASTIINA. Eikö meillä Sohvin kanssa ole mitään sanavuoroa?

JUKARAINEN. On kyllä, mutta minä olen, joka käsken ja määrään.

MAIJASTIINA. Ja noissa itsevaltaisissa ajatuksissaan pysyen annat sinä
Sohville käskyjä, joita on mahdoton täyttää.

JUKARAINEN. Höh, mahdotonko! Onko hänen mahdoton mennä vaimoksi
Tahvanaiselle, joka on paras mies koko pitäjässä?

MAIJASTIINA. Paras mieskö?

JUKARAINEN. Hurskas ja säädyllinen. Ei yhtään vilppiä tai pahoja
elkeitä ole hänessä löydetty.

MAIJASTIINA. Vai niin. Mutta minä olen hänestä kuullun yhtä ja toista,
joka ei ole niinkään ilahduttavaa.

JUKARAINEN. Se on valhetta ja panettelua. Voin taata hänet ja tiedän,
ettei Sohvi voi parempaa miestä saada.

MAIJASTIINA. Entäs jos olisit erehtynyt?

JUKARAINEN. Turhuuksia! Jos näytät sen toteen, niin en pakota Sohvia,
vaan saa hän minun puolestani mennä kenelle tahtoo. Mutta sellaista ei
tapahdu, ja sen vuoksi ei ole Sohvilla oikeutta vastustaa minua. Minä
näytän tänä iltana, että hänen on alistuminen.

MAIJASTIINA. Mutta jos hän ei taivu?

JUKARAINEN. Jos hän ei taivu, niin saakoon häpeän, itkeköön niin että
vedet virtoina valuvat. — Mutta kyllä hän alistuu, toisin ei voi käydä.

MAIJASTIINA. Sinä olet nyt julma isä.

JUKARAINEN. Velvollisuuteni on opettaa nöyryyttä.

MAIJASTIINA. Se on Tahvanaisen oppia, ja sinä sovitat sen väärään
paikkaan.

JUKARAINEN. Mutta kenenkä oppia on se, jonka sinä ja Sohvi olette
ottaneet ohjeeksenne, kenenkä, kysyn minä? Eikö se ole niitten uusien
rientojen vaikutusta, joissa suurisanaiset maailman mullistajat
hommaavat ja hääräävät. Järkyttävät entisiä elämän perusteita ja
ottavat sijaan Antikristuksen tapoja. He huutavat: naisille oikeutta,
naisille valtaa! Mutta he opettavatkin pelkkää tottelemattomuutta. Minä
sanon, että sinä ja Sohvi luovutte heti sellaisista harrastuksista ja
noudatatte vielä vanhoja tapoja! Saaran esimerkki pitää kelvata meidän
talonsa. Siinä on päätös tälle asialle.

MAIJASTIINA. Voi ukko parka, kuinka sinua on opetettu voimalliseksi
saarnamieheksi.

JUKARAINEN. Lopeta jo ja mene käskemään Sohvi tänne. (Maijastiina menee
vasemmalle.)

JUKARAINEN (yksin). Mika villitsee nuo naiset tuollaisiksi? Mutta kyllä
tästä vielä oikealle uralle taitaman pitää, se on varma, se. — Eipä
vieraita vielä kuulu tulevaksi. Taitavat viipyä kauan kirkossa lukkarin
vaalia toimittamassa. (Sohvi tulee.) Joko olet kylliksi miettinyt,
Sohvi, suostutko mielelläsi menemään Tahvanaiselle.

SOHVI. Sitä olen tarpeeksi miettinyt, ja päätökseni on sama.

JUKARAINEN. Ja mikä?

SOHVI. Etten siihen suostu.

JUKARAINEN. Sinäkö et suostu!

SOHVI. Hyvä isä, minä rukoilen teitä, elkää minua pakottako!

JUKARAINEN. Kun sinä teet mitä minä käsken, niin se on sinulle
parhaaksi, ja se on velvollisuuteni. — Viimeisen kerran kysyn sinulta,
täytötkö käskyni?

SOHVI. En.

JUKARAINEN. Mitä, vieläkö sanot niin! Sellaiseksiko tottelemattomaksi
lapseksi sinun piti kasvaman. Sinua on hellitelty pienestä pitäen,
koska olet ainoa lapsemme, mutta nyt näen, että siitä on ollut karvaita
hedelmiä.

SOHVI (itkien). En tahtoisi teidän mieltänne pahoittaa, mutta minä en
voi toisin tehdä.

JUKARAINEN. Sinä saat nähdä, että vielä voit. — Kas niin, annahan
nyt itkun vähän pehmittää tottelematonta mieltäsi, niin siitä vielä
hyvä tulee ja sinä ymmärrät oman onnesi, kun lakkaat vastustamasta.
— En tahdo sinulle pahaa, vaan parastasi katsoa aion. Jos asia onkin
nyt vähän vastahakoista, niin ei se mitään tee. Kyllä sen paremmin
ymmärrät, kun tulet järkiisi.

SOHVI. En minä sitä voi paremmin ymmärtää.

JUKARAINEN. Kyllä sen ymmärrät. Ja mitä sinulla oikeastaan on
Tahvanaista vastaan? Puuttuuko häneltä jotakin maallista hyvyyttä? Ei
suinkaan. Puuttuuko hyvää käytöstä? Ei sitäkään. Hän on arvon mies
ja seisoo uskon vankalla kalliolla. Hän voi taata onnellesi vakavan
perustuksen.

SOHVI. Hän ei voi luoda minun onnelleni vakavaa perustusta.

JUKARAINEN. Sinä et sitä käsitä. Mutta tyynnyhän nyt ja ole
tottelevainen. Sinulla on syytä iloon eikä itkuun. Pese kasvosi ja
pyyhi kyyneleesi, tyttäreni, sillä kohta saapuvat vieraat. Asiata ei
voida muuttaa enää toiseksi kuin päätetty on, ja hetkisen kuluttua
varmaankin olet kiittävä minua tästä, (Menee.)

SOHVI (yksin). Voi hyvä Jumala, mitä on minun tehtävä? (Laulaa.)

Miss' on turvaa tytölle, Apua avuttomalle, Kussa on huolen huojennusta,
Katkeran kaottajaista? Pyyänkö päivältä iloa, Armahdusta auringolta,
Päivyt ei suruja suista, Sen kuin päivyt paistelevi, Valaisevi
vaivallista, Sen pahoja paljastavi, Itkujani ilmaisevi.

PAAVO (tulee oikealta). Elä pahastu, Sohvi, että häiritsen sinua
vähäsen.

SOHVI (itsekseen.) Paavo! Mitä tahtonee hän.

PAAVO. Minun täytyi tulla puhumaan sinulle muutaman sanan.

SOHVI. Mitä tahdot puhua?

PAAVO. Kuulin, että vietät kihlajaisia tänään. Ota vastaan minunkin
hartaat onnitteluni.

SOHVI. Tulitko minua vielä pilkkaamaan, Paavo? Sitä en olisi odottanut.

PAAVO. Sinä erehdyt. Ajatukseni ovat kaukana pilkasta niin totta kuin
toivoisin sinun tulevan onnelliseksi. Ja entistä käytöstäni pyydän
anteeksi. — Voi, minä olen katkerasti katunut niitä sanoja, joita
viinan villitsemänä lausuin. Erotkaamme ystävinä.

SOHVI (itsekseen). Erotkaamme ystävinä! — Uskooko Paavo siis
todellakin, että minä vietän kihlajaisia. (Paavolle.) Mistä sinä
tiedät, että kihlajaiseni ovat tänään?

PAAVO. Niin totena kerrottiin. Sanoihan lukkarikin saaneensa
kihlajaiskutsut.

SOHVI (itsekseen). Voi onnettomuutta sentään! Nyt sen asian tietää koko
kylämme. (Paavolle.) Ja sinäkin uskoit kaiken todeksi?

PAAVO. Mitäs minä voin tehdä kuin uskoa.

SOHVI. Ja luulit minun suostuvan Tahvanaiselle menemään?

PAAVO. Niin.

SOHVI. Se oli kaikki erehdystä.

PAAVO. Niinkö?

SOHVI. Kaikki on hommattu isäni tahdosta, vaikka minä olen monta kertaa
sanonut, etten ikänä siihen taivu.

PAAVO. Et siis hänestä pidäkään?

SOHVI. En.

PAAVO. Kenestä siis?

SOHVI. En tiedä.

PAAVO. Tiesithän sinä ennen.

SOHVI. Se oli silloin.

PAAVO (itsekseen). Kaikki on siis kuitenkin mennyttä. (Sohville.) Etkö
voi loukkaustani antaa anteeksi?

SOHVI. Sen olen jo anteeksi antanut.

PAAVO. Kiitos siitä! Ja hyvästi nyt, Sohvi! Jos vastedes sattuu, että
aatoksesi luokseni entää, niin elä muistele pahalla. (Aikoo mennä.)

SOHVI (itsekseen). Voi, nyt hän menee ijäksi! (Paavolle.) Elä mene,
Paavo!

PAAVO (tulee takaisin). Pidäthän siis minusta kuitenkin, Sohvi.

SOHVI. Aina olen sinusta pitänyt.

PAAVO. Ja voit antaa niin paljon anteeksi.

SOHVI. Jolle paljon anteeksi annetaan, se paljon rakastaa ja minä
toivon, että pitäisit minusta oikein paljon.

PAAVO. Paljon sinusta pidänkin. Olen liikutettuna tästä päivästä ja
katuvaisella mielellä muistelen yhtä ja toista entisen elämän varrelta.
Voi, minä häpeän sitä, että olin nähtesi juovuksissa. Mutta poissa
olkoon täst'edes viinan kiusaus!

SOHVI. Se on oikea päätös!

PAAVO. Ja nyt tiedän, minkä hyväksi nämä kädet tekevät työtä, sillä työ
on minun suurin rikkauteni. — Mutta Sohvini, saammeko me vanhempasi
suostumuksen?

SOHVI. Isäni luultavasti on ankarasti vastaan.

PAAVO. Mitä on meidän tehtävä?

SOHVI. Ilmoitamme kuitenkin asiamme, ja ehkäpä on parasta tehdä se jo
tänä iltana.

PAAVO. Ja siis kyläläiset kuitenkin totta puhuvat. Tänä iltana me
vietämme kihiajaiskekkereitä ilon ja riemun kanssa.

SOHVI. Voi, minä pelkään, että nouseva myrsky on tänä iltana sekoittava
itkuakin iloomme.

PAAVO. Elä pelkää vielä, tyttöseni! Myrskyn jälkeen seuraa tyyntä.
Toivokaamme, että kaikki parhain päin kääntyisi.

JUKARAINEN (tulee vasemmalta). Joko olet. Sohvi, pyhäpukimet päällesi
pannut kihlajaisiasi varten? Et vielä. Koetappas kiirehtiä. — Kas,
täällähän on vieraita. Istu, naapuri, ortemme alla ja ole osallisena
meidän perhejuhlassamme tänä iltana.

PAAVO. Suokaa anteeksi, isäntä, jos vähän häiritsen. Sohvi ja
minä pidämme toisistamme ja pyydämme hartaasti, että antaisitte
suostumuksenne avioliittoomme.

JUKARAINEN. Mitä! Mitä tämä tietää?

SOHVI. Isä, minä rukoilen teitä, suostukaa pyyntöömme!

JUKARAINEN. Näitten vehkeitten pitää loppua! Sinä olet Tahvanaisen
morsian.

SOHVI. Isä, minä en ole Tahvanaisen morsian.

KIRSTI (tulee oikealta). Hyvää päivää, isäntä!

JUKARAINEN. Päivää! Mitäs Kirstillä on asiana?

KIRSTI. Tulin pyytämään, että manaisitte kirkonisäntä Tahvanaisen
oikeuteen.

SOHVI (itsekseen). Mitä tämä on!

JUKARAINEN. Tahvanainenko oikeuteen! Ja minunko pitäisi hänet manata?

KIRSTI. Niin.

JUKARAINEN. — Ja mistä syystä?

KIRSTI. Pahoinpitelemisestä ja maineen häpäisemisestä.

JUKARAINEN. Tämäpä nyt on asia!

KIRSTI. On siinä asiata minun puolestani tarpeeksi asti, ehkä löytyisi
vielä muutakin, vaan jääkööt ne.

SOHVI (Kirstille). Tahvanainenko on sinua pahoin pidellyt?

KIRSTI. Itse hän.

JUKARAINEN. Eiköhän liene panettelua ja juoruamista koko asia.

KIRSTI. En minä uskaltaisi tulla sellaisia puhumaan, vielä vähemmin
oikeuteen haastattamaan, ell'ei asia olisi totta. Paavo ja Risto sattui
myös olemaan paikalla. Minä pyydän Paavon ilmoittamaan, oliko asia niin.

PAAVO. Valitettavasti minun täytyy myöntää asian olevan totta. Riston
kanssa näimme, kuinka Tahvanainen ajoi Kirstiä ovestaan ulos ja
läimäytteli piiskalla sekä lausui hyvin häpäiseviä sanoja.

JUKARAINEN. Semmoistako teki Tahvanainen, jota olen pitänyt
ylevimpänä miehenä pitäjässä. Ja Kirsti puhui vielä jostakin muusta
kommelluksesta, mitähän se olisi. (Kirstille). No, onko sinulla
muutakin kannetta häntä vastaan?

KIRSTI. Taitaisi kyllä olla, mutta siitä olen mieluummin vaiti.

JUKARAINEN (itsekseen). Saamari sentään! Minunko pitäisi manata
hänet, aiottu vävypoika! Siitä nousisi ikävä juttu, josta piisaisi
puheenainetta koko pitäjälle. Minä teen pilkaksi itseni ja koko taloni.

KIRSTI. Tässä olisi manausraha, ja minä pyydän, että lautamies
toimittaa asian hyvissä ajoin.

JUKARAINEN. En minä toimita sitä asiaa.

KIRSTI. Ei tässä kylässä ole toista lautamiestä. Totta kai minulla on
oikeus saada teidän kauttanne asiani toimitetuksi.

JUKARAINEN (itsekseen). Ja Tahvanaiselieko minä pakottaisin tytärtäni!
Miten kohteleisi hän Sohvia, ainoata lastani? Jos suuttuisi, niin ehkä
löisi piiskalla! Kauhistuttaa jo sellainen ajatus. — Olipa se toki
hyvä, ettei kutsuvieraille ole ilmoitettu, kenen kanssa Sohvi kihlataan
tänään.

KIRSTI. No mitä lautamies päättää?

JUKARAINEN. Kerkiäähän tuen vielä toimittaa, ei sillä niin kiirettä ole.

KIRSTI. Kunhan vaan tulee toimitetuksi. Hyvästi nyt, isäntä!

SOHVI. Hyvästi. Kirsti! Minua säälittää, että sinä jouduit sellaisen
häväistyksen alaiseksi.

KIRSTI. Elä ole milläsikään, Sohvi, meidän pitää oppia kaikenlaista
kärsimään. (Menee oikealle.)

MAIJASTIINA (tulee sisältä). Tahvanainenkin näkyy jo pihalle saapuvan.
(Huomaa Paavon). Hyvää päivää. Paavo.

PAAVO. Hyvää päivää, emäntä!

JUKARAINEN (itsekseen). Mitä teen minä? Näyttää siltä, että olen
sotkeutunut erehdyksien sekavaan solmuun. Miten tulevat ne selvitetyksi
jälleen?

MAIJASTIINA (Jukaraiselle erikseen). Mitä mietit nyt? Eiköhän olisi
parasta kääntyä oikealle uralle, silloin kun siilien on vielä
tilaisuutta.

JUKARAINEN (Maijastiinalle). Olet oikeassa vaimoni.

TAHVANAINEN (tulee oikealta, itsekseen). Kas Paavo täällä, ja Kirsti
tuli vastaani. Mitä merkinnee tämä? (Ääneen). Herran siunaus asukoon
tässä huoneessa.

JUKARAINEN. Sitä toivoisimme.

TAHVANAINEN (lähestyy Sohvia). Ystäväni, joka olet niinkuin Saaronin
granaattiomena Liipanonin vuorella.

SOHVI. En minä ole teidän ystävänne.

TAHVANAINEN. Mitä sanot sinä, minun morsiameni?

SOHVI. Johan sen ennen olen teille sanonut, etten ole teidän
morsiamenne.

TAHVANAINEN. Eikö vielä ole pehminnyt tottelematon sydämmesi. Tiedätkö,
mitä sanoo tähän isäsi?

SOHVI. Kysykää häneltä itseltään.

TAHVANAINEN. Tämä päivä on aiottu ilon ja riemun päiväksi, onnen
ja autuuden rasvaiseksi vieraspidoksi, koskapa aiomme rakkaille
ystävillemme ja naapureillemme ilmoittaa, että minä ja tämä siveä
neitsyt Sohvi aiomme rakentaa kristillistä avioliittoa.

JUKARAINEN. Sellaista ei tule tapahtumaan.

TAHVANAINEN. Kuinka? Mitä sanotte?

JUKARAINEN. Sen jo kuulit. — Ja tämän saat sinäkin tietää, jonka aiomme
rakkaille ja todellisille ystävillemme tänä iltana ilmoittaa, että
nämä kaksi nuorta, naapurimme Paavo seppä ja tyttäremme Sohvi menevät
kihloihin.

SOHVI ja PAAVO. Kiitoksia, paljon, kiitoksia!

TAHVANAINEN (itsekseen). Tätä en olisi odottanut. (Ääneen.) Tämä ei ole
oikeata menettelyä, tämä. Olette minut narrannut ja pettänyt, mutta sen
ei pidä hyväksi koituman.

JUKARAINEN. Jassoo, sinä teet uhkauksia ja syytöksiä, aikonet ehkä
lakitupaan meidät asiassa viedä. Mutta selvittele toki entiset
riita-asiat ensin.

TAHVANAINEN. Minulla ei ole mitään riita-asioita. Olen rauhan mies
hurskauden kalliolla.

JUKARAINEN. Nyt tulee kumminkin yksi. Palvelijasi Kirsti Pöyhönen
manuuttaa sinut oikeuteen pieksämisestä ja solvaamisesta.

TAHVANAINEN (itsekseen). Voi peeveli, minkä teki. (Ääneen.) Jaa,
minulla ei ole teidän kanssanne mitään tekemistä. Te vehkeilette ja
olette täynnä häjyjä juonia ja ilkeitä koukkuja. Mutta kadutte kerran
tätä päivää, tiedän sen. (Menee oikealle.)

MAIJASTIINA. Vai tännepäin nämä asiat nyt kääntyivätkin. Ja sinä, mies
hyvä, teit taasen itsevaltiaita päätöksiä. — No tämän minä ehkä voin
antaa anteeksi. (Sohville.) Olisin suonut sinun paremmin muistavan
sanojani, vaan en silta tahdo esteitä tehdä. (Sohville ja Paavolle.)
Kulukoon teidän molempain elämä rauhassa ja onnessa!

JUKARAINEN. Sinulta Maijastiina minä pyydän anteeksi käytöstäni viime
päivinä. Myönnän, että olit oikeassa Tahvanaisen suhteen.

MAIJASTIINA (hyväntahtoisesti). Hyvä, ettäs sen myönnät, ukko hyvä.
Ehkäpä se saattaa asiat vanhalle hyvälle ladulleen.

JUKARAINEN. Ja sinulle, Paavo, minä ehdotan, että vietät pian häitä
ja asetut sitte nuorikkosi kanssa tämän talon hoitajaksi, jättäen ne
raudan kalkuttamiset syrjään.

PAAVO. Kiitoksia paljon lupauksistanne ja ehdotuksistanne. Ilomielellä
olen ajatellut sitä päivää, milloin Sohvin omanani kotiani veisin.
Mutta ellette vain pahastuisi, niin pyytäisin saada pitää entisen
toimeni. Siihen työhön olen kiintynyt ja perehtynyt enkä siitä
mielelläni luopuisi. Ja uskon, että sekin toimi tekijänsä palkitsee,
jos terveenä pysyn.

JUKARAINEN. Kyllähän se niinkin on. — No, jos niin välttämättömästi
tahdot, niin tee halusi mukaan. Käyhän se niinkin päinsä.

MAIJASTIINA. Paavon puhe oli minullekin mieleen, ei sillä, etten sinua
tänne mielelläni tulevan soisi. Pidän sen oikeana, että mies koettaa
pysyä omalla urallaan.

POKELAINEN (tulee oikealta). Eipä isäntäkään tullut lukkarinvaaliin.

JUKARAINEN. En oikein joutanut. — No saitko paljon ääniä, Joonas?

POKELAINEN. Vielä häntä kysyy. Lienettekö tekin ollut osallisena
samassa juonessa.

JUKARAINEN. Missä juonessa?

POKELAINEN. Luvattiinhan minut lukkariksi Ja rovastikin sanoi varmasti
niin tapahtuvan. Mutta kuinkas kävi? Kun vaali tuli, niin ei yksikään
kohottanut ääntänsä minun hyväkseni. Nuori maitosuu lukkari, hempeitten
laulujen luikuttelija sai enimmät äänet.

JUKARAINEN. Oliko se sama, jonka kanssa olit kerran laulukilpasilla?

POKELAINEN. Sama mies. — Niin kävi. Korkeudessa luulin olevani ja
kuiluun takaisin sysättiin.

MAIJASTIINA. Mutta lestit ja naskalit eivät ole vielä pettäneet eikä
juonitelleet, eikö niin, mestari Pokelainen?

POKELAINEN. Niin, lestit ja naskalit ovat tosin ainoat ystäväni.

JUKARAINEN. Elä ajattele liian synkästi. Kaikki me toivomme sinullekin
hyvää. Tule reippaalle mielelle ja ole vieraanamme tänään, sillä meillä
on nyt Sohvin ja Paavon iloiset kihlajaiset.

POKELAINEN (itsekseen). Sohvin kihlajaiset! Sitäkö vielä puuttui?
(Viskaa hansikkaat kädestään pois.) Noita kirottuja kappaleita minä en
enää tarvitse.

SOHVI. Elkää olko minullekaan suutuksissanne, mestari Pokelainen.
Sovitaan pois ja ollaan ystäviä.

POKELAINEN (itsekseen). Ollaan ystäviä! Hänen sanansa liikuttavat
minua. (Ääneen.) Kukapa ei tahtoisi olla noin hyvän tytön ystävä.
(Kättelee Sohvia.) Seuratkoon Luojan siunaus askeleitasi. Onnea
nuorelle parille!

JUKARAINEN. Ja kun tästä arkeen päästään, niin saat ruveta tekemään
nuorelle parille juhlakenkiä, jotka hääkarkeloon kelvata voivat.

POKELAINEN. Ilomielellä ja parastani koettaa tahdon.

MAIJASTIINA. Ja siis mestari Joonas aikoo edelleenkin pysyä entisessä
toimessa.

JUKARAINEN. Niin, eiköhän liene parasta, että ihminen on sitä mitä on.

POKELAINEN. Että ihminen on sitä mitä on, niissä sanoissa lieneekin
paljon viisautta. Toisin sanoen tietänee se sitä, että minä olen
suutari. Ja kun minä olen suutari, niin minä siis olen suutari. Ja kun
minä pysynkin suutarina, niin enköhän minä silloin olekin oikealla
uralla.

Esirippu alas.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78691 ***