*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78493 ***
language: Finnish




KOLMAS

Romaani


Kirj.

ADELINE, RANTZAUN KREIVITÄR.



Tekijän luvalla suomentanut

E. V.





Porvoossa,
Werner Söderström. Osakeyhtiö,
1923.






1.


»Sinun pitäisi kerran jälleen sepittää säveliä sanojen asemesta», sanoi
nainen ja laski kätensä hänen kädelleen.

He istuivat pienessä olutravintolassa Münchenissä. Naisen edessä oli
lasi italialaista vermuttia, miehen edessä lasi olutta. He olivat
syöneet illallista yhdessä ja istuivat nyt keskusteluun syventyneinä
kylki kyljessä tungokseen saakka täydessä tuvassa. Heihin oli siellä jo
vuosia sitten totuttu.

Molemmat olivat kookkaita ja tummia, molemmat yksivakaisia, usein
raskasmielisiä, työstä väsyneinä usein niin näännyksissä, että tulivat
ja menivät vaihtamatta keskenään ainoatakaan sanaa.

Tänään oli toisin.

Mies oli puhunut yhtä mittaa ja innostuneena ja vaiennut vain, kun
iltamyöhällä muudan repaleinen mies tuli ravintolaan ja lauloi luutun
säestyksellä. Ja kun musiikki oli päättynyt, puhui nainen miehelle, ja
tämä katsoi häntä hämmästyneenä.

»Ja sen sinä sanot hetkellä, jolloin vihdoin uskon pääseväni perille —
Mara, sinä olet kova! Etkö sitten milloinkaan ymmärrä minua?»

»Oo — tiedäthän kyllä, mitä tarkoitan. Tuo musiikki vain juuri
ailahutti mieltäni ja tulin ajatelleeksi, että se olisi sinulle
virkistystä suuren työsi lomassa.»

»Virkistystä on minulle vain menestys; kaikki muu kiusaa ja rasittaa
minua, ja kuolleen toivonko haudastakaivamisen pitäisi minua virkistää?
Ei, unohtaa, mitä takana on, ja suunnata vain suoraan päämaalia kohti,
vaikka kestäisi kaksikymmentä vuotta, kunnes sen saavuttaa!»

»Tietenkin, Peter, luonnollisesti, ja minähän olen niin iloinen, että
professori Lenthe on sinun työhösi niin tyytyväinen. Milloin tulet
lukemaan minulle?»

»Ajattelin huomenillalla yhdeksältä. Sopiiko sinulle?»

»Sopii kyllä. Minulla on viidestä seitsemään oppilaita. Ne lähetän sen
jälkeen pian pois. Mutta eikö jo makseta?»

»Oletko väsynyt, Mara?»

»Väsynytkö? Olen, kovinkin, kuinkas muuten?»

»Ajattele! Neljän kuukauden päästä tapahtuu ratkaisu: silloin voi
meillä olla — minä sanon — _voi olla_ kymmenentuhatta markkaa.»

»Peter, älä, pyydän, älä, puhu siitä, minä en tänä iltana sitä kestä.»

»Mikä sinun on, Mara?»

»Ei mikään. Suo anteeksi! Huomenillalla olen ihan reipas, minä lupaan
sen.»

»Sinä olet niin omituinen. Tule, lähtekäämme! Mitä sinun on maksettava?»

»Viisikymmentä penniä.»

»Mara, minä maksan sen, katsoen miljooniin —, no niin, en puhu siitä.
Mutta _nyt_ et saa olla alakuloisena, nyt, kun jo olemme kaksi
kokonaista vuotta yhdessä toivoneet... mennään ulos, siellä on ihana
ilma.»

He nousivat.

Kumpikin heitti kevyen hihattoman päällysvaipan harteilleen, Peter otti
leveälierisen mustan huopalakkinsa naulakosta, ja he lähtivät ulos.

Kadulla kulkivat he rinnakkain kuin kaksi hyvää kumppanusta tasaisin,
pitkin, joustavin askelin.

Vaistomaisesti suuntautuivat heidän askelensa Theresienwieselle, ja he
kulkivat laajan, tumman aukean laitaa pitkin.

Se oli aivan autiona.

Äkkiä pysähtyi mies.

Kiersi kätensä naisen hartioille ja sanoi: »Mara, rakas Mara.»

Tämä nojautui miestä vastaan.

»Niin, Peter», vastasi hän syvään huoaten.

Sitten vaikenivat molemmat ajatuksiinsa vaipuneina.

»Minulla on eräs suunnitelma», sanoi Peter äkkiä, »mutta sen sanon
sinulle vasta huomenillalla, jos silloin ymmärrät minua paremmin kuin
tänään.»

»Peter», vastasi Mara äkkiä kiivastuen, »kuinka saatat sanoa, etten
sinua muka ymmärrä? Kaikki ajatuksenihan ovat jo vuosia sitten sinun
romaanissasi kiinni... minähän tuskin voin erottaa enää todellisuutta
runoilusta. Tänään vain olen niin omituisen herpaantunut. Sattuuhan
sitä taiteessa, varsinkin maalauksessa, että usein on niin tyhjä ja
ontto ja kuin kuollut. Ja oppilaat veivät tänään viimeisetkin voimani.
Ja sinä, rakas, — rakkaimpani.»

Hän kiersi molemmat käsivartensa Peterin kaulaan ja suuteli häntä.

»Ihmisiä tulee», sanoi tämä.

»Mitä niistä — ihmisistä!» huudahti nainen.

Sitten kävelivät he edelleen.

Peter saattoi Maraa tämän asunnolle saakka.

»Huomiseen!» sanoi hän.

»Huomiseen!» vastasi toinen, ja ensimmäistä kertaa kirkasti heidän
kasvojansa hymähdys.

»Se keino se tuntuu auttavan yhä vielä», sanoi nainen seisten aivan
miehen edessä, »että meillä, onnen suosikeilla, aina on edessämme
'huominen'. Ei tyhjää yhdentekevää, mitä hyvänsä tiistaita tai
keskiviikkoa, vaan huominen, joka kuuluu meille, meille molemmille!
'Autuas eilinen, tää päivä, huominen' — vai miten se oli — niin, hyvää
yötä ja — huomiseen!»

»Niin, huomiseen», toisti toinen vakavasti, »kuusi vuotta olen jo
kulkenut vain huomista kohti, sitä hetkeä, jolloin voimme sanoa:
tänään! Mara, etkö sinäkin ajattele niin? Kerran olen minä tuleva
ja kysyvä sinulta, sinä uskollisin: 'milloin?' Ja sinä olet sanova:
'tänään!' Hyvää yötä.» Ovi lusahti Maran mentyä lukkoon, Peter asteli
ripeästi pois ja Mara nousi verkalleen ylös portaita viidennessä
kerroksessa olevaan pieneen taiteilija-asuntoonsa.

Yksi sana kaikui hänen korvissaan: tänään. Mikä ihmeellinen sana se
olikaan. Kuinka kummalta kuuluikaan: tänään! Huomenna —? ah, se oli
tuiki toista! Siinähän oli välissä pitkä, pimeä yö, ja kaikki voi
yhdessä yössä muuttua. Mutta: tänään! Entä, jos sanottaisiin: _tänään_
minä kuolen! Tai: tänään tapahtuu sitä ja sitä! Tänään astun sen yhden,
suuren, peruuttamattoman askelen.

Mara jäi seisomaan portaiden pimeään ja toisti ääneen: »tänään!»

Hänestä tuntui kuin vastaisi ääni kaukaisista, tuntemattomista
etäisyyksistä — tänään —, hän kuunteli vielä hetken jännittyneenä ja
astui sitten asuntoonsa.

Atelieessa sytytti hän vahakynttilän ja alkoi siistiä huonetta; vasta
puoliyön aikana meni hän levolle.

Hänellä oli selvä ennakkotuntu, ettei hän tänä yönä saisi unta, mutta
tuskin oli hän oikaissut itsensä kun jo nukahti.

Nukkui unia näkemättä; kuin kuollut! ajatteli hän aamulla, kun
siivoojatar soitti ovelle.

Mitä erikoista olikaan tapahtunut? Hän ei saanut sitä päähänsä. Hän
pudisti viimeisen unisuuden pois, asunto pantiin jälleen päiväkuntoon,
Mara keitti kahvin itselleen ja siivoojattarelle, ja sitten oli vielä
puoli tuntia aikaa, kunnes oppilaat tulivat ja malli. Hän meni pienelle
parvekkeelle, lepokotiinsa, kuten hän tätä vapaan ilman hengityspaikkaa
nimitti. Raitis toukokuunilma virtasi häntä vastaan, nälkäisiä
pikkulintuja lepatteli hänen ympärillään hänen hiljaa vihellettyään,
ja Mara veti henkeä syvään, syvään ja kokosi voimia edessäolevaan
aherrukseen.

Päivä kului ankarassa työssä, Mara ei mennyt ulos edes illalliselle,
vaan pani kaikki kuntoon ystävänsä tuloa varten. Atelieen vieressä
oli hänen pieni asuinhuoneensa, ja hän siirsi vanhanaikaista
nojatuolia, jotta ystävän olisi mukava lukea; hän itse piirtäisi, ehkä
kahdettakymmenettä kertaa — hänen päätään, joka hänestä joka kerta
näytti kauniimmalta ja mielenkiintoisemmalta, kuta enemmän hän sitä
tutki, mutta ei ottanut koskaan oikein onnistuakseen. Otsa kyllä,
tuo leveä ja kaareva otsa, ja hehkuvat silmät, mutta suun ilme ei
milloinkaan.

»Siinä on joku piirre», lausui hän usein, »jota minä en ymmärrä.»

Peterin tapana oli naurahtaa sille.

Vihdoin kuuli Mara hänen tulevan. Oli jo hämärä; melkein pimeä.
Peterillä oli oma avaimensa hänen asuntoonsa. Mara jäi hämmästyneenä
seisomaan keskelle huonetta, sillä hän kuuli kaksi ääntä ulkoa, Peterin
ja erään toisen, vieraan. Samassa tempasi Peter oven auki ja tuli
syli avoinna häntä vastaan. »Ajattele, Mara», huudahti hän, »hän tuli
eilen! Eilen illalla, eikö se ole omituista? Knud, tule sisään, — saan
esittää: morsiameni, neiti von Doren, ja vanhin ystäväni ja toverini,
Knud Hansen.» Vieras tuli sisään.

Hän oli vaaleaverinen ja hintelä, kirkas- ja sinisilmäinen, mutta
näytti kalpealta ja köyhältä.

Sen kaiken ehti Mara nähdä ojentaessaan hänelle kättä ja sanoi: »Vai
eilen.»

»Niin, eilen illalla seisoi hän oveni edessä», vastasi Peter hänen
puolestaan, »ja mitä luulet hänen siitä pitäen tehneen? Ei kuin maannut
ja nukkunut sohvallani sillävälin kuin minä tein työtä — no, palkaksi
otinkin hänet suoraan mukaan tänne.»

Nyt kääntyi Knud Hansen Maran puoleen. »Ettekö tekin katso, että
nukkuminen voi olla työtä?» kysyi hän kevyesti.

»Voi — vieläpä sangen raskasta», vastasi Mara hitaasti.

»Ah arvasinhan, että te heti alkaisitte keskustella neljännessä
ulottuvaisuudessa, mutta nyt syökäämme ensin. Mihin Knud istuu? Tuohon!
Hyvä Mara, onko sinulla viiniä?»

»Ei, rakas, ikävä kyllä ei ole.»

»No, minä juoksen alas ja noudan pullon vesuviota osteriasta. Knud ei
ole saanut vielä tervetuloryyppyä.»

Ennenkuin toiset ehtivät vastata, oli hän jo poissa,

Knud istahti hiljaa matalalle tuolille ikkunan viereen.

Mara siirsi sen ääreen pienen pöydän ja otti esiin laseja kierteisestä
nurkkakaapista.

Sitten katsoi hän vierasta.

»Mikä teidän on?» sanoi hän. »Te näytätte niin...»

»Surkealta», täydensi vieras tyynesti. Syntyi lyhyt äänettömyys.

»Oletteko sairas? Voinko auttaa teitä jotenkin?» kysyi Mara taas.

Vieras katsahti häneen.

»Äsken vielä ajattelin ennemmin kuolla kuin sanoa. Mutta te olette
niin erikoinen, niin äidillinen — antakaa anteeksi — minähän en vielä
laisinkaan tunne teitä, mutta minun, minun on yksinkertaisesti — nälkä.»

»Oo», äännähti Mara.

Samassa oli hän jälleen kaapin luona, leikkasi vieraalle
leivänkimpaleen ja istui vierelle, kun tämä söi. Ja näki hänen kätensä
vapisevan.

Hän ajatteli kysyä, eikö Peter sitten ole antanut teille mitään
syötävää. Mutta sen sijaan kysyi hän vain:

»Joko kauankin?»

»Jo monta päivää», vastasi vieras.

»Heti kiehuu teevesi», sanoi emäntä ja nousi jälleen ylös, »ja Peter
tuo heti viiniä. Ja on minulla täällä muniakin vielä, niin että kyllä
tässä pian toimeen tullaan.»...

Ovi aukeni.

Peter toi viiniä, juustoa ja makkaraa.

»Enkös minä sitä ajatellut, että sinun mahtaa olla nälkä, mutta
sinuahan ei koko päivänä saanut hereille, niin, ja tosiaan, kun
iltapäivällä käväisit ulkona, et suinkaan sinä olisi ehtinytkään syödä.
No terve taas, vanha veikko, ja annas kuulua, mistä sinä nyt olet tänne
päin maailmaa tipahtanut!»

»Kerrotaan siitä toiste, ei nyt», murahti Knud Hansen, »sinunhan piti
lukea, älkää te millään antako minun sitä häiritä.»

»Tietääkö hän?» kysyi Mara.

»Kaikki», vastasi Knud.

»Mitä vielä, en suinkaan minä tänään lue», esteli Peter hermostuneena,
»heti ensimmäisenä iltana.»

»Sitten minä lähden.» Knud nousi ylös. Peter pakotti hänet istumaan.

»Herran nimessä, istu, mies.»

»Ehkä herra Hansen todella mieluummin haluaa, että me luemme kuin
juttelemme», sekaantui Mara asiaan tyynellä äänellänsä. »Peterin työ
sujuu, nähkääs, paremmin, kun hän välillä lukee sitä minulle», selitti
hän vieraan puoleen kääntyen. »Istu tähän, Peter — tähän vanhaan
nojatuoliisi — ihmistä ei pidä työssään keskeyttää», lisäsi hän vielä
hymyillen.

»Minusta olisi mukaisaa, jos lukisit, Peter, — jutellahan voidaan
jälkeenpäin, ja minähän tulin mukaan sillä ehdolla, etten häiritse
teitä», sanoi Knud.

Peter kohautti hartioitaan, mutta tarttui kuitenkin paksuun
käsikirjoitussalkkuunsa ja istahti vanhaan nojatuoliin.

Mara istui suuren piirustuspöydän ääreen ja otti piirtimen käteensä.

Vieras nosti päänsä ylös, pani kätensä ristiin polviensa ympäri ja
katseli eteensä.

Peter huoahti kerran syvään, teki äkkinäisen, päättävän liikkeen
ja alkoi lukea. Ei kuulunut muuta kuin paperien kahinaa, vanhan
kaappikellon äänekästä, verkkaista raksutusta ja Peter Rasmussenin
yksisointuista ääntä.

Jo kaksi vuotta oli hän kirjoittanut herkeämättä erästä suurta
romaania. Hän oli kahtena viime kesänä ollut kotiseudullaan Pohjanmeren
rannalla, ja teos alkoi olla valmis viimeistelyä vailla. Hän aikoi
tällä romaanilla ottaa osaa suureen palkintokilpailuun, jossa parhaasta
teoksesta tällä alalla oli määrätty tarumaisen suuri, kymmenentuhannen
markan palkinto, ja Peterillä oli enää vain yksi ajatus: sen palkinnon
saavuttaminen! Hänen koko tulevaisuutensa riippui siitä.

Hän luki nopeasti ja yksitoikkoisesti, mutta hänellä oli sangen
kaunissointuinen ääni, joka silloin tällöin sai omituisen laulavan
sävyn.

Marasta oli se tänä iltana kuin merenkohina, ja lukemattomat,
alinomaiset pienet aallot keinuttivat hänen sieluansa pois, kauas pois
uusille ulapoille.

Kuka oli tuo ihminen, joka äkkiä oli ilmestynyt heidän välilleen?

Muudan Peterin nuoruudenystävä.

Nimeltä tunsi Mara hänet kyllä.

Peter oli muinoin pitänyt paljon tästä ammoin kadonneesta ystävästä.
Mara tiesi hänen olevan ihmeen lahjakkaan miehen, taiteilijan niinkuin
hekin, ei, niinkuin hän, sillä sehän oli maalari. Oli — vai oliko vain
ollut?

Tuohan oli aina ollut niin kevytmielinen, lopulta menettänyt kaikki,
kunnes ei ollut muuta edessä kuin meno merten taa. Jo kymmenen vuotta
sitten, oli Peter kertonut. Ja nyt oli hän täällä. Oliko Peter
siitä iloinen? Mara katseli Knud Hansenia ja ymmärsi, että se oli
vihoviimeisillään kamppaileva ihminen. Ymmärsipä vielä paljon enemmän.
Vaikka oli hänet vastikään nähnyt ensimmäistä kertaa. Tunsi, että
ystävän tulo kovasti kuohutti Peterin mieltä. Näki nytkähtelyt tämän
naamassa ja tiesi, että Peterin oli vaikea tänä iltana lukea.

Tuijotti lukijaa ja kummasteli mitä tämä oikeastaan luki. Säikähti
sitten itseänsä ja alkoi piirtää, vikkelästi ja kiihkeästi. Nyt sen
piti, sen täytyi onnistua. Ja Peter luki. Kun hän vihdoin lopetti,
seisoi vieras Maran tuolin takana ja sanoi: »hyvä.»

»Onko se sinusta tosiaankin hyvä?» kysyi Peter. »No, on siihen pantu
työtäkin ja hikeä. Niin, totta puhuen, hikeä ja paljon.»

»Entä verta?» kysyi Knud.

»Mitä tarkoitat?»

»Sitä vain, että hiki kyllä merkitsee paljon, mutta hiki ilman verta —
ei mitään.»

»Sydänverta», sanoi Mara verkkaan ja nousi ylös. Peter nousi myös.

»No mutta sehän on itsestäänselvää... te puhutte niin salaperäisesti ja
sanotte tavallisia selviöitä. Tietysti on sydänverta kaikki. Luuletteko
te minun voivan kirjoittaa ilman sydänverta kynässä musteen asemesta?»
Peterin katse, siirtyi levottomana toisesta toiseen.

»Sinä olet käynyt aivan kalpeaksi, rakkaani», sanoi Mara häntä
syleillen. »Tule, vahvista itseäsi viinillä ja hedelmillä.»

He asettuivat jälleen kaikki kolme pyöreän pöydän ympärille ja söivät
vaieten.

»No, Knud, entä sinä?» kysyi Peter äkkiä ja katsoi ystäväänsä.

»Minäkö? Minusta se on sangen hyvä, jos minun arvostelustani välität,
mutta — kerrohan vielä — minä olin eilen illalla niin väsynyt, kun
tulin, — milloin sinä oikeastaan olet ruvennut kirjailemaan? Minähän
olen aivan ällistynyt!»

»Jo kolme vuotta sitten, — tiedätkö, musiikki onhan se, — niin, — hyvin
kaunista, mutta ei ravitse, ja täytyyhän sanoillakin voida saavuttaa
sama kuin sävelillä. Minä kirjoitin sanomalehtiin ja aloin uneksia...»

»Niin minäkin», sanoi Knud yksikantaan.

»Sinäkö? Mies, sehän on suurenmoista! Kirjoitatko ehkä nykyäänkin
jotakin?»

»En, en pitkään aikaan enää, minä olin välillä muissa puuhissa, ja
sitten palaan aina kuitenkin taas maalaukseen ja...»

»No niin, sehän onkin sinun ainoa todellinen taipumuksesi; onko sinusta
tullut Kroisos siellä ja käyt vain huvin vuoksi repaleissa? Sinähän et
oikeastaan ole kertonut vielä mitään.»

»Repalehuvia — ei hullumpaa!» toisti toinen ja nauroi ensimmäistä
kertaa. Sitten nousi hän ylös.

»Sinun morsiamesi on väsynyt tehtyään sinusta kerrassaan verrattoman
pään. Eiköhän lähdetä?»

»Vai on se pää nyt vihdoinkin onnistunut? Annas nähdä, Mara! Hm,
mainiota. Mutta onko minun naamassani sitten jotakin noin fanaattista?»

»Tietysti, niinkuin jokaisella, joka pyrkii johonkin päämäärään. Hyvää
yötä, neiti von Doren, minä kiitän teitä tästä illasta, kiitän paljon,
voikaa hyvin!»

»Mutta näemmehän toki toisemme vielä...» sanoi Mara.

»Kuka tietää, minä olen muuttolintu. Hyvää yötä!»

Hän astui kiiruusti ovesta ulos, Peter ja Mara seisoivat vastakkain.

»Niin. Hänen elämänsä on aina heilunut ylös ja alas. Mara, minä
pelkään, että hän tulee hurjasti häiritsemään minua työssäni. Jos hän
jää pitemmäksi aikaa, niin helpotathan hiukan minun huoltovaivojani?»

»Kernaasti, Peter, mikäli minulla on aikaa. Missä hän sitten asuu?»

»Ah, hän voi tänä yönä vielä olla minun sohvallani, minun täytyy
kuitenkin kirjoittaa puolen yötä. Kuinka omituista, että hänkin
on yrittänyt kirjailemista. Sehän ei lainkaan ollut hänen alansa,
ei ensinkään. Ikäänkuin sitä voisi kirjailla noin vain, paremman
puutteessa! Minun täytyy kirjoittaa taas koko viimeinen luku kerrassaan
uudestaan. Mitäs sinä oikeastaan siihen sanot?»

»Minusta se oli aivan johdonmukainen, Peter. Mitä sinä siinä tahdot
muuttaa?»

»Se _ei ollut_ johdonmukainen. Minun täytyy muuttaa kaikki. Hyvää yötä,
Mara, — huomiseen...»




2.


Seuraavana aamuna sangen aikaisin ilmestyi Maran luo kaupunginlähetti
tuoden kirjeen Peteriltä. Tämä pyysi siinä Maraa hartaasti tulemaan
hänen luokseen niin pian kuin mahdollista.

»Tietysti», äännähti Mara, »jotakinhan täytyi tapahtua.» Hänen tarvitsi
tuskin kysyäkään mitä.

Hän meni atelieehen, jossa neljä naisoppilasta istui ja seisoi mallin
ympärillä. Mara viittasi lempioppilaalleen Oda Brentelle, ja tämä nousi
ripeästi ja tuli Maran perässä toiseen huoneeseen.

»Oda, — minun täytyy mennä pois enkä palaja ennenkuin
lopputarkastukseen kahdentoista ja yhden välillä, — tottahan te pidätte
sillävälin kaikesta vaarin, eikö niin?»

»Mielelläni, tiedättehän, että teen, mitä vain tahdotte.»

»Niin, tiedän. Hyvästi; pian tulen taas takaisin. Milloin oikeastaan
aiotte matkustaa?»

»Paha kyllä jo parin päivän päästä, — vanhempani katsovat, että minä
olen nyt oppinut maalauksen perusteellisesti ja kerta kaikkiaan,
puolessa vuodessa! Neiti von Doren, mitä te siihen sanotte? Siitähän
voi joutua raivoihinsa.»

»Pidättekö asuntonne?»

»Pidän, minun täytyy. Onko teillä vuokralaista minulle kuudeksi
viikoksi?»

»Kenties — minä kysyin vain muuten, — hyvästi —»

Pian sen jälkeen seisoi Mara raitiovaunun sillalla ja kulki
Theresienkadulle. Siellä eräässä pienessä piharakennuksessa oli Peterin
»runoilijaloukko».

Hän kapusi kiireesti monet portaat ylös. Ylhäällä oli Peterin ovessa
lappu: »pyydetään olemaan soittamatta».

Hän koputti hiljaa ja kuuli heti sisäoven käyvän.

Samassa seisoi Peter hänen edessään.

Sangen kalpeana ja valvoneen näköisenä.

»Hän nukkuu», sanoi hän kiihtyneenä, »me emme voi puhua tässä. Hyvä,
että tulit!»

»Istutaan tässä portailla», kuiskasi Mara vastaan. »Onko hän tehnyt
itselleen pahaa?»

»Ei, kuinka sitä johdut ajattelemaan?»

»Ah, Jumalan kiitos, ettei niin ole, hän oli eilen niin omituinen; minä
en oikein tiennyt, mikä hänen oli, ja olin jälkeenpäin vielä levoton,
kun te olitte menneet. Mikä häntä sitten vaivaa?»

»Täydellinen luhistuminen! Kerrassaan romahdus. Ensin jutteli hän kello
kolmeen saakka aamulla ja meni sitten tainnoksiin, — tuntikausiksi,
kuule, — kesti iankaikkisen kauan kunnes lääkäri saapui. Hän sanoo
sen olevan äärimmäistä nääntymystä, alituista ravinnonpuutetta ja
sensemmoista; no, nyt hänelle valetaan hiljoilleen jotakin sisään
ja hän on puolihorroksissa; tohtori lupasi tulla takaisin; tämä on
onneton juttu; minä jo pelkäsin Knudin kuolevan käsiin! Ja kuinka
laiha se miesparka on! Luita ja nahkaa! Ja tuskin vaateriepua mukana,
puolitoista markkaa kukkarossa — siinä kaikki! Minähän en toissailtana
häntä lainkaan tuntenut, mutta näin huonosti en asian sentään luullut
olevan. Siunatkoon, mitä kaikkia maan päällä elää, — kun ajattelee,
että hän ei viikkokausiin ole saanut kunnollisesti syödäkseen ja
yleensä puhaltaa viimeistä pilliä, Mara, — että semmoinen onneton enää
ollenkaan riippuu elämässä kiinni.»

»Onko hän sen kaikki sinulle kertonut?»

»Kaikki, hän jutteli koko yön. Ah, mikä hukkaan mennyt elämä!
Miesparka, ja että hänen piti sattua lusahtamaan läjään juuri minun
luonani!»

»Kuinka voit puhua sattumasta, Peter, — hänen oli määrä
yksinkertaisesti enää ehtiä vain sinun luoksesi. Mutta mitä me nyt
hänelle teemme?»

»Sehän se juuri on, minkä vuoksi pyysin sinua tulemaan. Mitä me hänelle
tehdään?»

»Hänellä ei tietenkään ole ketään eikä mitään?»

»Juuri niin: ei ketään eikä mitään.»

»Mutta olemmehan me.»

Syntyi vaitiolo. He istuivat vierekkäin portailla, Peter tuijotti
eteensä.

Mara katsoi häntä sivusta ja ajatteli — jos he nyt olisivat naimisissa,
niin voisi Knud yksinkertaisesti jäädä heille. Ikäänkuin hänen
ajatuksensa arvaten mutisi Peter: »Jos tämä olisi tapahtunut puolta
vuotta myöhemmin, niin meillähän kukaties olisi jo se kirottu raha ja
voisimme — —»

»Mitä rahasta!» keskeytti Mara hänet nopeasti.

»Niin, sinä sanot sen noin vain; eilen sanoit 'mitä ihmisistä'.
Valitettavasti _on olemassa_ ihmisiä, niinkuin täytyy olla olemassa
rahaakin, jotta tässä maailmassa voisi elää; sairaala on liian kallis,
sitä me emme saa kokoon, Mara.»

»Minullahan on atelieen takana suuri huone, jossa on vain kuvia, —
siellähän hän voisi maata, — ja kai minä saan hänet ruokituksikin,
— miesparkahan ei ole oikeastaan sairas, vaan yksinkertaisesti
nälkiintynyt.»

Peter katsoi häntä hetken ällistyneenä. Sitten kietoi hän käsivartensa
Maran ympäri ja veti hänet luokseen.

»Maailmassa on vain yksi ihminen, joka on todellinen ihminen, ja se
olet sinä, Mara, ei kenenkään muun mieleen juolahtaisi sellainen ajatus
—.»

»Älä puhu turhia, Peter, mitä siinä on merkillistä. Täytyyhän auttaa
toistansa sen verran kuin voi, emmehän voi häntä kadullekaan heittää.
Minusta asia on niin ylen yksinkertainen, että siihen tuskin kannattaa
tuhlata sanaakaan enää.»

»Tietysti sinä pohjimmalta olet oikeassa, mutta ajattele seurauksia:
isäntäväkesi saa kuulla, että sinun asunnossasi makaa nuori mies,
sitten sinun naisoppilaasi... mikä juoru siitä nouseekaan!»

»Ole hiljaa, Peter, älä käytä niin äiteliä sanoja, kun on kysymys
ihmiselämästä. _Saakoon_ isäntäväkeni tietää, että minä olen ottanut
luokseni kuolemaisillaan olevan —»

»Niin he ajavat sinut ulos.»

»Jumala siunatkoon», sanoi Mara ja korotti ääntään, »niin ajakoot,
silloin menemme ihan köyhien luo pohjoiskortteliin, missä ei vallitse
tapa, vaan ihmisyys, ja missä meidät otetaan vastaan, koska meillä
on nälkä ja vilu, sitä kysymättä, olemmeko mies ja vaimo... kaikki
onnettomat auttavat toisiansa, se on minun syvin elämänkokemukseni.»

»Eikä se kokemus ole teitä myöskään pettävä, neiti», sanoi äkkiä ääni
heidän alapuolellaan, ja porraskerrosta nousi ylös omituinen vanha mies.

Hän näytti olevan sangen vanha, päässä silinterihattu ja hartioilla
musta, väljä vaippa.

Peter ja Mara hypähtivät ylös.

»Ah, herra Häberle», sanoi Peter sitten helpotusta tuntien, — »uusin
naapurini, soittotaiteilija Häberle» — esitti hän sitten vanhuksen
Maralle.

Mara ojensi hänelle kätensä ja näki tumman, surullisen silmäparin.

»Minä olen vanha», sanoi Häberle hiljaa, »ja kuljin portaita ylös
hitaasti ja kuulin... te tahtoisitte sijoittaa köyhän ystävän,
jonnekin, mutta ei ole rahaa, ettekä tiedä minne? Eikö ole niin asia?»

»Niin on», sanoi Mara.

»Rahaa minullakaan ei ole, mutta minulla on 'minne'. Minä olen
jo aikoja siirtänyt vanhan soittokoneeni makuuhuoneeseen, herra
Rasmussen, kun en mielelläni häiritse ihmisiä. Asuinhuoneeni on sangen
käyttämätön. Sinne voitte sijoittaa nuoren miehen ja — ruokkimisestahan
lupasi neiti pitää huolen, eikö niin?»

»Mainiota!» huudahti Peter.

Mara tarttui äänettömästi vanhuksen käteen ja siveli sitä.

»Tulkaa katsomaan huonettani, jos se teistä soveltuu.»

Peter avasi varovasti käytävän oven, sitten astelivat he varpaillaan
kaikki laajan vinttihuoneen läpi ja tulivat matalan oven luo, johon
oli kiinnitetty nimikortti: Augustin Häberle, musikeri. Vanhus otti
taskustaan avaimen ja aukaisi oven; he tulivat pieneen keittiöön ja
sitten taittokattoiseen, kattoikkunalla varustettuun huoneeseen.

Suuri kirjavakukillinen sohva oli seinän vieressä, muuten oli huone
melkein tyhjä.

»Nähkääs», sanoi vanhus, »tämä sohva se antoi minulle ajatuksen, että
ystävänne voisi nukkua siinä, sillä minä en sitä milloinkaan tarvitse,
eikä oikeastaan sovi kohdella huonosti ja laiminlyödä tuollaista vanhaa
uskollista huonekalua, vaikka sillä niinkuin minullakin — ja kaikilla —
on nuoruutensa ollut.»

»Herra Häberle», sanoi Peter, »mutta meillä ei todellakaan —
valitettavasti — ole rahaa, me emme voi teiltä tätä sohvaakaan
vuokrata...»

Häberle kääntyi Maran puoleen.

»Sitä teidän ei tarvitsekaan, minulla on mitä elääkseni tarvitsen
enkä tietäisi, mitä rahalla tekisin, mutta tämä huone on onnettomalle
ihmiselle vapaa.»

»Kiitoksia», sanoi Mara hiljaa.

»No hyvä, tahdotteko nähdä vielä toisenkin huoneeni?»

Hän avasi ilman muuta oven ja vei uudet ystävänsä varsinaiseen
huoneeseensa, joka päinvastoin kuin edellinen oli huonekaluja melkein
liiankin täynnä.

Ihmeellisiä, vanhoja esineitä.

Keskellä uudinvuode, seinät kattoon saakka tauluilla peitetyt,
piironkeja, tuoleja, kaappeja, kaikki kiiltävän puhtaita, ja sitten —
muista erillään, itsekseen — soittokone.

»Ja täälläkö te asutte, ihan yksinänne?» kysyi Mara.

»Täällä, minä ja soittokone, me kaksi olemme yksi, ja» — hän teki
kädellään kuvaavan liikkeen — »kolmatta ei täällä enää ole.»

Ja kun hänen kuulijansa olivat ääneti, jatkoi hän salaperäisesti:

»Kolme on merkillinen luku. Kolmas on aina — yksi liikaa — kun sen vain
oivaltaa.»

Tällä hetkellä tuli eräs vanhanpuolinen vaimo sisään ja sanoi:

»Herra Rasmussen, tulkaa pian, se vilkuu silmillään kuin varpunen.»

Peter riensi ulos ja Mara jäi seisomaan vanhuksen kanssa.

»Herra Häberle», sanoi hän sopertaen, »_tehän_ toki ette saata olla
onneton.»

»Olin, lapsi, olin, kun en vielä ymmärtänyt, mikä meitä kaikkia niin
hämmentää; nyt tiedän kaikki, ja kerran tulette tekin sen tietämään,
kun teidän vuoronne tulee.»

»Oi, kuinka ihanaa», sanoi Mara, »että hän joutuu tänne, teidän
luoksenne.»

»Minun luokseni? Siinä ei ole mitään. Mutta merkityksensä kai tälläkin
päivällä tulee olemaan. Meidän täytyy hankkia sohvalle peitteitä ja
vuodevaatteita; herra Rasmussenilla ei kai ole niitä liikenemään.»

Peter tuli jälleen sisään, raahaten patjaa.

»Rouva Krämer antaa tämän patjan», sanoi hän riemuisana, »ja Knud on
juonut hiukan teetä, en tiedä vain, joko uskallamme hänet siirtää.
Mara, voisitko sinä luovuttaa hiukan makuuvaatteita?»

»Kyllä, minä menen heti toimittamaan, ja jos herra Hansenia ei vielä
saa liikuttaa, niin sallii herra Häberle varmaan, että sinä saat ensi
yön nukkua sohvalla... kaksi yötä nojatuolissa...»

»Mutta, Mara... minustahan ei nyt ole kysymys.»

»Tämä huone on nyt käytettävissänne, herra Rasmussen; minä olen koko
aamupäivän ulkona, tunneillani, niin että annatte vain lääkärin
määrätä, missä teidän potilaanne on paras maata.»

»Kiitoksia, tuhansia kiitoksia, herra Häberle.»

Saman päivän iltana makasi Knud Hansen vanhan Häberlen kukillisella
sohvalla ja katseli ympärilleen kuin unessa. Melkein salaperäisenä
tavalla oli huone päivän mittaan täyttynyt huonekaluilla.

Theresienkadun N:o 60:n vinttikerroksen asukkaat olivat kaikki
liittyneet yksiin, ja tuontuostakin aukeni herra Häberlen ovi ja joku
toi pöydän tai tuolin tai pullon viiniä tai pari appelsiinia taikka
hiukan leivoksia...

Suuren vinttieteisen ympärillä yksin oli kuusi asukasta, joiden
nimet olivat oviin kiinnitetyille pienille korteille merkityt. Peter
Rasmussenin ovi oli vastapäätä Häberlen ovea, ja nyt illalla tuli vielä
viereisestä ovesta, jonka nimikortilla seisoi Frida Arend, nuori tyttö
ja toi kukkaruukun, jossa oli kukkiva neilikka.

Hän näki Häberlen oven olevan auki ja sipsutti hiljaa sisälle.
Huoneessa makasi äänetön ja kalpea mies sohvalla ja ikkunan
ääressä seisoi kookas tumma nainen keittämässä jotakin kauniilla,
heleänsiniseksi maalatulla pöydällä.

Tyttö asetti säikähtyneenä kukkansa keskelle lattiaa ja katosi
taas. Kun Mara kääntyi ympäri, näki hän kirkkaanpunaiset kukat ja
potilaan vaaleansiniset silmät, jotka olivat täyttyneet kyynelillä.
Sairas ei ollut koko päivänä vielä lausunut sanaakaan, vaan antanut
välinpitämättömänä kaiken tapahtua, — nyt, kun Mara seisoi hänen
vieressään, käänsi hän päänsä seinään päin.

»Katsokaa», sanoi Mara, »kuinka elämä teitä tervehtii, niin kirkkaana
ja kauniina — ja nyt, nauttikaa jotakin...»

Potilas katsoi häntä hajamielisenä.

»Missä minä oikeastaan olen?» kuiskasi hän.

»Kotona», vastasi Mara.

»Onko semmoista maan päällä?»

»On, kaikkialla, missä tapaamme ihmisiä, jotka ovat ylhäältä peruisin
niinkuin Augustin Häberle ja niinkuin minun sulhaseni, teidän
ystävänne.»

»Kuinka kummallista», sopersi sairas.

Mara istui hänen viereensä ja Knud koetti syödä hiukan keittolientä.

»Kummallista on», sanoi Mara, »että elämä oikeastaan tulee paljoa
kauniimmaksi, kun ei siinä enää ole mitään maista kotia, johonka
nuoruudessaan kuitenkin on niin lapsellisesti kiintynyt.»

»Kuinka niin?»

»No, kun on koditon niinkuin minäkin, niin tuntee koti-ikävää toiseen
maailmaan, ja ihminen saa täällä ikäänkuin siivet, hän ei enää ole niin
kylläinen ja vakinainen kuin ennen, vaan on kuin matkalla ja kulkee ja
vaeltaa...»

»Ja sitten?» kysyi toinen.

»Niin, sitten kohtaa tiellä äkkiä pelkkiä matkatovereita, jotka myöskin
ovat kotimatkalla, ja silloinhan on jo vähän niinkuin kotona.»

»Ja nyt minä siis olen kotona», sanoi Knud.

Sitten sulki hän silmänsä.

Mara poistui hiljaa ja meni sulhasensa huoneeseen. Tämä istui
kirjoituspöytänsä ääressä työhönsä syventyneenä.

Ikkunalla oli kukkia, se oli ainoa ylellisyys, minkä Peter itsellensä
soi, sohva oli samalla vuoteena, ja paitsi suurta kirjahyllyä ja vanhaa
nojatuolia ei huoneessa ollut muuta kalustoa.

Seinät olivat täynnä öljymaalauksia, enimmäkseen Maran harjoitelmia,
keskellä eräs suuri Pohjanmerimaisema, jota Peter sanoi
»runottarekseen».

Mara laski kätensä hänen olkapäälleen.

»Sinun ei pitäisi tänään tehdä työtä enää. Menkäämme ulos illalliselle.
Häberle pitää huolta Knudista.»

»Heti, heti, minun täytyy kirjoittaa vielä neljä sivua, sitten tulen
Schellinginkadulle ja sen jälkeen saatan sinut asuntoosi, Mara. Minä
tuon toistaiseksi Knudille ruuan osteriasta, ja iltaisin ottaa emäntä
häntä hoitaakseen, mutta minulla on sentään hiukan huolia.»

»Ei tarvitse olla: Oda osti tänään päivällä minulta 'Iltahetken'
seitsemästäkymmenestä markasta; tässä on ensinnäkin viisikymmentä
märkivää potilasta varten, mutta tietenkään et sano mitään. Anna hänen
syödä hyvää, kevyttä ruokaa, Peter; ajattele sentään, että me olemme
vielä joka päivä saaneet riittävästi syödäksemme ja hän on nähnyt
nälkää, pitkiä aikoja...»

»No, Mara, niinkuin me emme muka olisi sitä joskus tunteneet...» Hän
hypähti ylös ja huudahti kiihtyneenä: »Hyvä Jumala, niin, elämä on
kauheaa! Ei muuta kuin raatamista ja vaivaa ja silloin tällöin joku
kurja kolikko! Miten meidän kaikkien oikeastaan lopulta käy?»

»Peter, kun tekee työtä niinkuin sinä, niin ei elämä toki ole kauheaa.
Enempää kuin päämäärä ja toivo ei kellään ihmisellä voi olla.»

»Minä en pääse päämäärään koskaan, en koskaan, minulla ei enää ole
oikeata rauhaa työhön.»

»Kuinka niin, ei rauhaa?»

»Ah, ei pitkään aikaan enää, aina tahtovat toiset ihmiset minulta
jotakin, ja nyt se on tuossa Knudkin ja...»

»Niin, kyllä minä sen käsitän, että se on raskasta.»

»Käsitätkö? Ethän toki luule, että minä nyt kolmen vuoden päästä
katuisin alan vaihtamista? Ei ei. Mutta kaikki häiritsee minua nyt,
enkä minä pääse työssäni vähääkään eteenpäin, se on kauheata. Mara
miten meidän käy?»

Mara oli kääntynyt poispäin. Nyt käänsi hän tyynet, vakavat kasvonsa
jälleen Peterin puoleen:

»Ole huoleton, Peter, kaikki käy, niinkuin tulee käydä... Meidän täytyy
vain pysyä rohkeina. Meidän elämämmehän on, sellaisena kuin se on, niin
ihanaa ja rikasta! Ihmiset luulevat meidän elävän kurjaa nälkäelämää
rauniokasalla, ja me kuljemme kuitenkin pelkkien kukkien keskellä!
Ajattele, kuinka ihana ihminen tuokin Häberle on! Mitä rikkautta
hänestä huokuukaan, ah, minä en vaihtaisi osaani kenenkään kanssa koko
maailmassa!»

»Sinä olet kuin meri, Mara», sanoi Peter, »aina uudessa kauneudessaan
ja...» Mara sulki kädellään hänen suunsa.

»Tule, mennään nyt tekemään suunnitelmia lähiviikoiksi, miten saisimme
työtä Knud Hansenille.»

»Työhön hän ei vielä pitkään aikaan pysty, meidän on nyt aluksi
pidettävä häntä luonamme näin vain.»

»Tietysti. Minä ajattelinkin vain tuonnempana.»

»Niin. Nyt meitä on siis kolme», sanoi Peter Rasmussen huoaten ja
tarttui lakkiinsa.

Mara alkoi tuijottaa häneen.

»Mikä sinun on, Mara?»

»Minä ajattelin Häberlen sanoja kolmannesta. Niin omituista, eikö ole?»

»On. Sangen omituista», toisti Peter.




3.


Knud Hansen makasi useita viikkoja sairaana herra Häberlen huoneessa.
Hän makaili katsellen ympärilleen silmillä, jotka eivät nauraneet
eivätkä itkeneet, joissa oli vain määrätöntä väsymystä ja joskus
ällistynyttä hämmästystä.

Hän antoi hoitaa ja syöttää itseään kuin lapsi, hän olikin niin
väsynyt, että tuskin jaksoi kättä nostaa, ja kuin vuosia sitten
uneksittu unelma väikkyi hänen muistossaan se ilta, jolloin hän ensi
kerran näki Maran. Sen jälkeen oli hän vaipunut syvään horrostilaan;
sitten olivat suopeat aallot keinuttaneet hänet jälleen jollekin
rannalle, ja tällä rannalla seisoi eräs olento, ja se oli Mara. Hän
näki hänet joka päivä. Hän tuli iltaisin, ja Knud tunsi jo tarkkaan
hänen askelensa.

Ensin kävi ulko-ovi. Sitten meni hän vastapäiseen huoneeseen Peterin
luo. Ja sitten hetken kuluttua tuli hänen luokseen.

Maralla oli aina sama kevyt kangashattunsa ja viheriä vaippansa.
Käsivarrella oli hänellä koppa.

Tuli hänen luokseen ja antoi kättä lujasti ja toverillisesti. Kuinka
hänellä oli kauniit kädet! Kapeat ja pitkät ja kuitenkin niin tukevat.

Kasvot olivat tavallisesti kalpeat, mutta silmissä oli aina loistoa.

»Meren loistoa», sanoi Peter, »hän on meren rannalla syntynyt.»

Pari ystävällistä sanaa sanottuaan meni Mara sitten koppineen suuren
sinisen pöydän luo ja alkoi keittää — jotakin hyvää, voimakasta keittoa
ja joitakin maukkaita vihanneksia oli hänellä aina hoidokkiaan varten.

Ja hoidokin silmät tarkkasivat hoitajan jokaista liikettä. Kun sitten
tuntui voin ja jauhojen suloinen tuoksu, avautui tavallisesti ovi, ja
Peter tuli sisään.

Ja sitten siirsivät he toisen pöydän hänen vuoteensa ääreen ja söivät
kaikki yhdessä. Tavallisesti äänettöminä.

Sillä Maralla ja Peterillä oli päivän työ ja vaiva takanaan, ja Knud
Hansenia ei haluttanut puhua.

Kaikki, mitä hänellä oli kertomista tuhlatusta elämästään ja
toivottomuudestaan tulevaisuuteen nähden, oli hän jo aikaa sitten
Maralle kertonut, ensimmäisinä päivinä, jolloin tämä häntä hoiti, mutta
sitten sairastui hän kuumeeseen eikä saanut ylimalkaan enää puhua.

Ja nyt ei häntä enää haluttanut.

Peter — hänhän tiesi myöskin kaikki, ja Peteriä, joka oli niin hyvä,
niin enkelinhyvä, ei hän etenkään tahtonut rasittaa kaikella sillä
likaisella ja kurjalla, jota aina kertyy sellaiseen kulkurielämään,
mitä hän oli viettänyt.

Peterin elämänhaaksi liukui niin tyynesti ja itsestäänselvästi kaikkien
karien ohi, Peter vihasi kaikkea pahaa; senvuoksi häntä Marakin
niin rakasti. Ja senvuoksi hänkin, Knud, häntä niin rakasti. Peter!
Se oli kaikkien hänen harhailevien ajatustensa viimeinen ja paras
ajatus, Peter oli hänen pelastusankkurinsa. Peter oli merkillinen
mies. Niin, se mies oli esimerkiksi uhrannut musiikkinsa sanallakaan
sitä surkeilematta. Ja kuitenkin oli hän jo lapsena säveltänyt,
oli sovelluttanut koko elämänsä musiikkia varten ja sitten äkkiä,
kolme vuotta sitten, jättänyt kaikki ja alkanut uutta uraa. Se oli
sankarillista suuruutta, vai mitä se oli muuta? Mikä hänet siihen
oli saanut? Hänen rakkautensa Maraan? Ah, sehän oli selvää, jos hän
tahtoi mennä naimisiin Maran kanssa, täytyi hänen ansaita rahaa, paljon
rahaa. Ja hän aikoi ansaita sen kirjailijatoimella. Kummallista,
kuinka umpimielinen Peter sentään oli; Mara kai hänet kuitenkin tunsi
täydellisesti. Joka ilta saattoi Peter morsiamensa kotiin. Se oli ainoa
virkistys, minkä tuo työmyyrä itsellensä soi. Ja sitten tuli hänelle,
Knudille, vielä aivan erikoinen, autuaallinen hetki. Silloin tuli näet
vanha Häberle sisään, kuulusteli varovasti, oliko Rasmussen poissa,
sillä musiikki häiritsee häntä, sanoi hän. Häberle oli kerran mennyt
hänen luokseen ja kysynyt, häiritsikö soitto häntä, ja silloin oli mies
istunut ja itkenyt, ja sen vuoksi soitti Häberle vain kun Peter oli
poissa. Vanhalla soittokoneella oli kaunis, hieno ääni, ja Häberlen
soittaessa pulpahti koneesta harpun ja huilun sointuja, ja Knud Hansen
makasi ja kuunteli ja unohti kurjuutensa ja hätänsä eikä oikein
tiennyt, elikö hän vai oliko jo kauan sitten kuollut, vain uneksi
olevansa kotiseudullaan Pohjanmeren rannalla ja kuulevansa meren laulua
ja antoi sielunsa liitää ja liukua lokkina laineiden yllä ja mukana
ja näki yksinäisellä saarella kaksi ihmistä kävelemässä, ja ne olivat
Peter ja Mara. Mutta hän näki heidän parissaan kulkemassa kolmannenkin
olennon, jota hän ei tuntenut.

Ja sitten nukahti hän ja uneksi seuraa vaan päivään saakka, kunnes
Peter tuli kahvia tuoden ja huoltaen häntä kuin äiti, niin, ja sitten
vihdoin tulivat taas nekin päivät, jolloin Knud jälleen oli jalkeilla,
jolloin hän oli täysin herännyt uinailusta ja paratiisiolosta ja alkoi
taasen elää ja etsiä ihmisiä ja solmia suhteita, ja sitten lankesi kuin
luonnostaan, että hän iltapäivisin kello neljän ja viiden välillä kävi
Maran luona. Tämä antoi silloin vielä opetusta, mutta Knud istui hänen
pienessä asuinhuoneessaan, poltteli paperossia ja otti hänen hyllyltään
jonkun kirjan lukeakseen, ja usein tällöin tuli Mara sisään ja he
keskustelivat siitä, mitä hän luki, ja joivat hiukan teetä yhdessä.
Usein tuli myöskin Oda, ja silloin puhuivat he paljon kotiseudusta:
Oda oli myöskin Slesvig-Holsteinista, ja hänen vanhempainsa maatila
oli Maran kodin rajanaapuri, ja Knud Hansen ja Peter Rasmussen olivat
molemmat Husumista.

Kerran kun Knud taas istui Maran luona, sanoi hän äkkiä:

»On sentään oikeastaan typerää, että minä en ole kuollut.»

Maran otsalle valahti varjo.

Sen tunsi Knud hänessä niin hyvin kuin pilvenvarjon merellä. Mara
puhdisti päätään. Mutta ennenkuin hän ehti mitään vastata, jatkoi Knud
nopeasti:

»Älkää nyt, pyydän, sanoko siihen mitään tuota tavallista: 'elämähän
on teidän edessänne' tai 'kaikkihan voi vielä kääntyä parhain päin'!
Te ette tunne minua, jos niin ajattelette; siksi usein olen jo ollut
kuilussa ja joka kerta on minut pelastettu, ja kuitenkin putoan yhä
sinne uudelleen; niinpä, mitä siinä on tekemistä?»

Knud istui aivan hänen edessään, kädet ylösnostettujen polvien
ympärillä ja tuijotti häneen kankeasti heleänsinisillä silmillään. Mara
sanoi:

»Jospa teidän vain kerrankin johtuisi mieleenne koettaa auttaa toisia
ihmisiä sen sijaan, että aina annatte mennä niin pitkälle, että toisten
täytyy auttaa teitä!»

Knud hypähti ylös.

Hänen laihat, kasvonsa sävähtivät hehkuvan punaisiksi.

Hän oli ääneti pitkän kotvan.

Sitten kohautti hän olkapäitään ja istuutui jälleen.

Ja naurahti hiljaa.

»Minäkö toisia auttamassa? Nähkääs, minullahan on niin huono onni,
että aina joudun niin erinomaisten ihmisten joukkoon. Ketä minä
heistä auttaisin?» Ja kun Mara ei vastannut, jatkoi hän: »Ajatelkaa
itse: Häberletäkö? Häberle on kuin Jumalan lapsi, melkein pyhimys...
Peteriäkö?... Tai teitä...?»

Hän vaikeni kesken.

»Te voisitte auttaa meitä kaikkia», vastasi Mara tyynesti, »eihän sitä
milloinkaan auteta sillä, mitä tekee, vaan sillä, mitä on.»

»Vai niin», vastasi Knud kuivasti.

Sitten vaikenivat molemmat.

Mara oli ottanut esille käsityön.

»Miltä Peterin romaani tuntuu teistä?» kysyi hän äkkiä ylös
katsahtamatta.

»Sangen hyvältä», vastasi Knud.

»Siinäkö — kaikki?»

»Kaikkiko? Neiti von Doren, sehän on totisesti sangen paljon.
Tiedättehän te, joka olette niin sanantunteva, että se on korkein
arvolause, minkä Luoja antoi työllensä. Muuten sanon minä Peterille
aina, että hänen pitää mennä töineen meren rannalle ja viimeistellä se
siellä. Hiukan suolaa ja meren tuntua näyttää minusta romaanista vielä
puuttuvan, ja sehän on oikeastaan...»

»Pääasia», täydensi Mara.

»Niin kyllä, mutta mitä me ihmisparat teemme tämmöisessä tapauksessa?
Ikävöimme merta ja istumme vinttikerroksessa Münchenissä.»

Mara nousi ylös.

Hänen kasvonsa saivat tumman, intohimoisen ilmeen.

»Minun täytyy hankkia se Peterille, minun täytyy.» Knud nousi myöskin
ylös.

»Sitten menen minä ja lyön jonkun rikkaan miehen kuoliaaksi ja raahaan
Peterin Pohjanmerelle, ja sitten täytyy teidänkin tulla mukaan, sillä
merenrantalainen tekin oikeastaan olette.»

»Minäkö? Miksi niin?»

»Teidän silmissänne on meri.»

»Oh, mitäpä tuosta, herra Hansen, merilintuhan te itsekin olette, jos
siitä on kysymys.»

»Niin olenkin, ja koditon ja orpo, niinkuin oikeastaan ollaan kaikki
kolme. Pohjanmeri on meidän äitimme: menkäämme kysymään neuvoa siltä,
mitä meidän tällä elämällä on tehtävä! Hyvästi, Mara-neiti, minä yritän
vielä kerran onnistunko.»

Naurahti ja lähti äkkiä.

Mara jäi yksin ja mietti tuota omituista miestä. Hänessä oli niin
paljon hyvää, niin paljon mahdollisuuksia ja lahjoja, hän olisi
varmaan helposti voinut luoda aineellisen onnensa elämässä ja ajelehti
kuitenkin kuin peräsimen menettänyt laiva ja hylkäsi hymyhuulin sen,
johon Peter ja hän, Mara, jotka kumpikin olivat niin yksivakaisia ja
raskaskäänteisiä, pyrkivät niin suurella vaivalla koskaan perille
pääsemättä. Koskaan! Elämä tuntui hänestä monta kertaa niin hirveän
pitkältä ja tarkoituksettomalta.

Kenties tämä Knud Hansenin väliintulo merkitsi jotakin. Mara ei
käsittänyt hänen suhdettaan Peteriin. Peter oli ilmeisesti jo jonkun
aikaa ollut täydellisesti hänen vaikutuksensa alaisena eikä Mara vielä
tiennyt, oliko tämä hyväksi vai pahaksi; hän ei saattanut oikein
selittää Peterin tavatonta kiihtyneisyyttä, hän uumosi vain jotakin
käännettä heidän kaikkien elämässä. Mutta mikä se oli ja minkälainen?

Peter ei tullut tänä iltana hänen luokseen, mutta sen sijaan helähti
hänen kolminkertainen soittonsa aikaisin seuraavana aamuna Maran ovella.

»Mara», sanoi hän, »minulla on uutinen... ihana...»

»Tule tänne näin», pyysi Mara sulkien atelieen oven ja vei hänet
asuinhuoneeseensa.

Peter tarttui hänen molempiin käsiinsä.

»Ajattele», sanoi hän puhuen nopeasti ja hiljaa, »Knud on äkkiä saanut
rahoja ja haluaa, että me matkustamme niillä Pohjanmeren rannalle
Hölupiin tai St. Peteriin tai Nordstrandiin; mitäs siihen sanot?»

»Oi kuinka ihanaa!» huudahti Mara ja painalsi päänsä Peterin olkaa
vasten. »Mutta kuinka se kävi?» kysyi hän sitten yhtä kiihtyneenä kuin
Peter.

»Niin, Mara, se on oma juttunsa, jolle minä en mitään mahda. Hän oli
eilen illalla niin reipas, ja me menimme vielä Bergenin yhdessä ja...»

»Oh», sanoi Mara vain, »te pelasitte.»

Hän laski Peterin käden irti.

»Hyi», lisäsi hän sitten, »kuinka rumaa ja mikä vahinko!»

Peterin kasvot synkkenivät.

»Me emme nyt lainkaan ymmärrä toisiamme. Minä en pelannut», sanoi hän
kärttyisesti, »että muut pelasivat, on minulle yhdentekevää. Minä menin
kotiin kello kymmenen, kello kaksi tuli Knud ja oli voittanut Willi
Cohnilta tuhannen markkaa.»

Mara ei vastannut ja Peter meni ikkunan ääreen ja näytti ärtyneeltä.

»Eikö ole nurinpäistä», sanoi hän, »että me tässä aherramme ja
tuommoiselle kevytmieliselle olennolle putoaa kaikki syliin... mutta,
Mara, jos olisit nähnyt, kuinka liikuttava hän oli, hän heitti minulle
setelit vuoteeseen ja sanoi: 'tuoss' on, poika, minulle ei mammona
merkitse mitään, tee sinä sillä jotakin kunnollista', ja sitten tuli
matkasuunnitelma, hän maalaa siellä ja minä kirjoitan, ja totta puhuen,
Mara, iloitsimme siitä oikeastaan kuin lapset.»

Hän tuli takaisin Maran luo ja katsoi tähän oikein rukoilevasti.

»Milloin aiotte sitten matkustaa?» kysyi Mara.

»Niin pian kuin suinkin. Hänen terveydelleenhän on edullisinta nyt
kesäkuussa ja hän lupaa auttaa minua työssäni, kirjoittaa puhtaaksi
ja korjata, mitä tarvitaan. Mara, ehkäpä minun onnistuu vielä saada
hänestä oikein kunnollinen ihminen siellä yksinäisyydessä, onhan hän
kuitenkin herttainen, viehättävä mies! Me olemme taas tänä aikana
tulleet niin läheisiksi.»

»Kuinka kauan aiotte viipyä?» kysyi Mara.

»Niin kauan kuin rahat riittää, tiedätkö, kaksi sellaista kulkuria kuin
me ei paljoa tarvitse.»

»Peter!» sanoi Mara äkkiä ja pani molemmat kätensä hänen kaulalleen.

Peter katsoi häntä kysyvästi.

»Ah ei!» sanoi Mara äkkiä, »älä katso minua niin moittivasti, mutta
minulla on sellainen tuntu, että tämä vääryydellä saatu raha tuottaa
meille onnettomuutta. Täytyykö sinun tosiaan ottaa se häneltä vastaan?»

»Sinä käytät vahvoja sanoja, Mara; niin suuri ei se synti sentään ole,
ja miksikä en suostuisi ottamaan rahaa vastaan parhaalta ystävältäni?»

»Onko hän se?» kysyi Mara.

»On, on varmaan. Onko sinulla mitään häntä vastaan?»

»Ei, ei mitään, minua vain kaikki hiukan huolestuttaa ja minä
ajattelin, että hän nyt piakkoin lähtisi. Auttaahan ei semmoista
ihmistä kuitenkaan voi.»

»Sinäkö niin sanot! Etkö sinä sitte pidäkään hänestä? Ei suinkaan hän
toki millään tavoin ole ollut sopimaton sinua kohtaan?»

»Ei, kuinka semmoista voit ajatellakaan! Pidänhän minäkin hänestä; hän
saattaa olla joskus niin lapsellinen. Auta häntä työhön, Peter, katso,
että hän jälleen alkaa maalata tai kirjoittaa sanomalehtiin, muuten hän
vie koko sinun aikasi niinkuin nyt; minä tiedän kyllä, että sinä et ole
saanut paljoa tehdyksi työtä, olet istunut hänen vuoteensa ääressä ja
te olette mietiskelleet maailman menoa, ja merenrannalla makailette te
rannikolla ja tuhlaatte aikaa, tätä hirvittävän lyhyttä aikaa.»

Peter oli ääneti.

Hetken kuluttua sanoi hän verkalleen:

»Mitenkähän olisi, jos sinä tulisit mukaan...?»

»Minäkö? Minulla ei ole matkarahaa ja niinä, Peter», — Mara nojautui
jälleen hänen olkaansa vasten — »minä olen myös mieluummin kaksin kuin
kolmisin...»

Peter syleili häntä.

»Me kaksihan olemme erottamattomat, Mara; minä en sinua oikein ymmärrä,
sinä olet niin omituinen. Onko jotakin tapahtunut sinun ja Knudin
välillä? Ei, sanot sinä; hyvä: niinpä suo minulle toki tämä hiukka
vapautta kerran... näes, minä pidin meidän kumppanuuttamme kolmisin
näinä viime viikkoina niin ihmeenihanana ja minussa on pyhä tunne,
että minä en nyt saa jättää Knudia, vaan minun tulee tukea häntä.
Hänen pitää ryhtyä maalaamaan; en luule, että kirjoittaminen on juuri
hänen alaansa, vaikka hänellä siinäkin on joskus ollut menestystä,
kuten hän kertoi; mutta kun hän taas oikein toden perästä maalaa, niin
saan minäkin jälleen rauhaa kirjoittamiseen... Ja nyt hyvästi! Illalla
osteriassa. Tulethan?»

»Tulen tietenkin; hyvästi... oppilaat jo odottavatkin.»

Hän tuli kello seitsemän aikana ravintolaan ja tapasi heidän
totuntapaikallaan Knud Hansenin yksin.

»Peter tulee heti», tervehti Knud vakaasti.

Ja kun Mara oli vaiti, kysyi hän hiljaa:

»Oletteko suuttunut?»

Maran teki mieli myöntää, mutta ei oikein hennonut. Knud katsoi häntä
niin kumman suruisasti.

»Tiedättehän», puhui Knud edelleen, »tietysti olette jo kauan tiennyt,
että Peterin romaani ajautuu suorastaan karille, ellei jotakin
tapahdu, joka saa siihen henkeä... niinpä aiomme käyttää Willi Cohnin
liikamammonaa tähän elvytykseen... tuossa Peter muuten tuleekin...»

Peter tunki nopeasti joukon läpi.

»Joko olette kauankin odottaneet? Ettekö? No hyvä... Joko sinä olet
kertonut Maralle?»

»Mitä sitten?» kysyi Mara.

»Me matkustamme jo huomenna, Mara, tämä on jäähyväisjuhla; ja neljän
viikon kuluttua olemme jälleen reippaina ja menestyksellä lastattuina
täällä.»

Mara ei vastannut. Knud oli tilannut pullon viiniä ja kaatoi laseihin.

»Hyvät ystävät», sanoi hän sitten äkkiä kiihkeästi, »sallittehan toki,
että toimitan tämän matkan teille, jotka olette pelastaneet minun
elämäni.»

»Mara ei tule mukaan», sanoi Peter.

Knud laski lasinsa jälleen pöydälle.

»Mutta sehän ei ole mahdollista!» huudahti hän.

»Ettehän sentään todenperään voinut ajatella, että minä tulisin
mukaan», sanoi Mara nopeasti ja hiljaa, »minulla ei ole nyt matkarahoja
eikä sitäpaitsi aikaa.»

»Minähän sanoin sen sinulle heti, Knud», huomautti Peter.

Mara katsahti sulhaseensa kummastuneena.

Vallitsi rasittava äänettömyys.

Knud joi verkalleen lasinsa pohjaan.

Sitten sanoi hän vanhaan keveään tapaansa: »No, minä ajattelin, että
kumppanusten kesken olisi sivuseikka, kenellä matkaraha sattuu olemaan,
ja luulin tähän saakka teidänkin olevan tällä inhimillisellä kannalla,
neiti, suokaa siis anteeksi röyhkeyteni ja sallikaa minun nyt vain
juoda teidän onneksenne ja sinun, Peter... teidän tulevaisuutenne
onneksi.»

»Terve, Knud! Mara ei ole suuttunut, ei, mutta näes, se ei vain nyt käy
laatuun... niin, tulevaisuus, siinähän täytyy ratkaisun olla.»

»Teille kyllä... minulle taas...»

»Teille myöskin», sanoi Mara, »teidän täytyy vallata onni, mutta ei
pelaamalla, se on niin inhoittavaa, en voi sille mitään.»

Knud loi häneen polttavan katseen:

»Millä tavalla sitten muuten voi päävoittoa tavoittaa?»

»Peter sanoi teidän aikovan ryhtyä maalaamaan. Käyttäkää vain hyvin
aikaanne merenrannalla siihen, tai kirjoittakaa joku sujuva novelli.
Ottakaa tekin osaa suureen kilpailuun, herra Hansen, siinähän on
monenlaisia palkintoja tarjona!»

Peter ja Knud katsahtivat Maraan ällistyneinä. Mara innostui äkkiä.

»Niin, silloinhan te voitte työskennellä yhdessä, antaa toisillenne
herätteitä ja innostusta... kuinka ihanaa se olisi!»

»Mainiota», sanoi Peter.

Hänen äänensä kuului omituiselta ja kovalta.

Knud tuijotti yhä Maran.

Sitten kaatoi hän viinilasinsa jälleen täyteen.

»Juokaamme vielä lasi tämän ajatuksen onneksi», sanoi hän kevyesti.
»Ajatuksethan eivät maksa mitään, minä vain en ole kirjailija, mikäli
tiedän, eikö totta, Peter? Niinhän sinäkin sanot, ja minä tulen mukaan
vain ollakseni Peterin seurana ja palvoakseni merta ja vahvistaakseni
järkkynyttä terveyttäni. Peter, terve... minä juon sinun työsi maljan.»

Peter kulautti myöskin lasinsa pohjaan, ja sitten istuivat he kaikki
taas vaiti.

Pikku, ravintola oli tänä iltana tupaten täynnä, ääntensorina kohisi,
tupakansavu täytti ilman ja Marasta tuntui kuin näkisi hän molemmat
ystävänsäkin vain usman läpi. Hän näki Peterin istuvan pää taaksepäin
kenossa, pehmeä tukka otsalta ylöspyyhkäistynä. Hän rakasti erikoisesti
tuota leveäluista otsaa, jonka takana »karkoitettu» musiikki asui...
Peter tuijotti sikarinsa savuun käsivarret ristissä rinnalla ja kaikki
tuntui hänestä äkkiä niin vieraalta ja kaukana, kaukana olevalta.

Sitävastoin tunsi hän elävästi toisen läheisyyden, vaikka Knudin
vaaleiden, levottomien silmien katse harhaili väkijoukossa ja hänestä
pois. Kaukaa kuului soittoa, ja Mara leikitteli parilla kuihtuvalla
kukkasella, jotka olivat pöydällä. Mistä ne oikeastaan tulivat? Kuka ne
oli hänen lautasensa viereen pannut?

»Tulee myöhä», sanoi Mara vihdoin, »minä lähtisin kotiin.»

He nousivat kaikin kolme ja lähtivät ulos. Oven edessä sanoi Knud
Hansen hyvästi. »Te tulette sinne kuitenkin perästäpäin», lausui hän
nauraen Maralle, »sanonko terveisiä merellenne ja sävellänkö teille
merisinfonian?»

»Hyvästi, herra Hansen», vastasi Mara, »ja kaikkea hyvää...»

Hän antoi kättä, Knud suuteli sitä. »Kiitos — kaikesta...» kuiskasi
hän. Sitten tarttui Mara Peterin käsipuoleen ja he lähtivät kävelemään.
He astuivat ihan äänettöminä.

»Siis huomenna», sanoi Mara, kun he vihdoin olivat hänen ovensa
edustalla. »Ja mihin aikaan?»

»Aamulla kello 8,30», vastasi Peter

He seisoivat vastakkain ja katsoivat toisiinsa.

»Älkäämme tehkö eroa raskaaksi», sanoi Mara »meidänhän on jo usein
täytynyt eritä, mutta omituista on, että se tällä kertaa tuntuu minusta
niin vaikealta Peter. Mitähän sitten merkinnee?»

»Minullakin on aavistuksia», vastasi Peter, »mutta lapsellistahan
lienee niihin kiinnittää huomiota...»

»Päinvastoin», sanoi Mara huolestuneena, »aavistukset ovat varoituksia,
kuule, älä matkusta, kun sinua varoitetaan.»

Peter katsahti häneen epävarmasti.

»Ei», sanoi hän sitten, »kyllä minun täytyy matkustaa. Minä tahdon
saada työni valmiiksi, Mara, älä häiritse minua siinä! Knud olisi
sangen mieletön, jos hän ryhtyisi kirjailemaan maalaamisen asemesta...
kuinka semmoista pälkähtikään päähäsi?»

»Minä ajattelen yhdessätyöskentelyä niin viehättäväksi, ja hänhän sanoo
Amerikassa usein kirjoittaneensa kaikenlaista.»

»Ah, hän on kaiken maailman mies, minä luulen, että on hyvä, että hän
tulee mukaani. Mitä sinä arvelet?»

»En ymmärrä sinua.»

»Minä tarkoitan, että hänestä täällä muuten tulee käden käänteessä
jälleen kevytmielinen...»

»Jaa, sinä ajattelet Cohnin ja senkaltaisten seuraa, niin, Peter, siinä
olet oikeassa. Pidä huolta hänestä, minä pyydän, minun on häntä niin
kauheasti sääli, hän on kuitenkin niin äärettömän yksinäinen.»

»Tietysti pidän hänestä huolta. Hyvää yötä, Mara! Tänään vielä kerran:
huomiseen! ja sitten...»

»Vaiti, Peter, älä puhu enempää! Minä tulen huomenna asemalle. Hyvää
yötä!»

Seuraavana aamuna oli Mara keskusasemana ja näki molempien ystävysten
seisovan vaunun ikkunassa.

He näyttivät kumpikin olevan iloisia ja matkakuumeessa, ja kun juna oli
mennyt, seisoi Mara vielä kotvan paikallaan ja ajatteli:

— Nyt matkustavat he molemmat pois, ainiaaksi!

Sitten kääntyi hän hitaasti kulkemaan kotiaan ja teki ahkerasti työtä
koko päivän. Illalla oli olo hänestä niin omituista ja vihdoin meni hän
Theresienkadulle. Hänellä oli avain Peterin asuntoon ja hän meni sisään
siistimään vielä lähteneen jälkiä. Hän oli poissa. Hurja itku tahtoi
tupata kurkkuun, ja aivan selittämätön tuska ahdisti sydäntä, kun hän
asetteli syrjään Peterin tavaroita ikäänkuin tämä olisi kuollut. Hän
ei saattanut lainkaan tätä tunnelmaansa käsittää, poistui nopeasti
huoneesta ja koputti Häberlen ovelle.

Ukko kuljeksi huoneessaan ympäri ja siivosi Knud Hansenin jäämistöä.

»Hyvä, että tulet, lapsi», sanoi hän, »minusta tuntui niin yksinäiseltä
poikien mentyä... ne ovat hyviä poikia, kuule, molemmat... minä tunnen
heidät tarkoin... mutta toisen täytyy nousta korkeuksiin, toisen vaipua
syvyyksiin... sinä tulet vielä ymmärtämään, mitä tarkoitan, ja sinun
tulee olla kärsivällinen, lapsi, pysyä paikallasi, kunnes sinun vuorosi
tulee! Siinä kaikki, mitä me voimme tehdä.»

Mara istui Knud Hansenin jättämällä sohvalla. Hän ei oikein kuullut,
mitä ukko puhui, kaikki oli hänestä niin omituista.

Ukko asteli edestakaisin.

»Älä sure suotta», sanoi hän, »tämmöisistä eroista ei saa antaa mielen
masentua, ne eivät ole vielä pahinta.»

Pahinta on, kun joutuu väärälle tolalle ja eroaa — omasta itsestään.
Silloin vasta on ihminen yksin elämässä. Mutta me tiedämme niin vähän.
Kerran on sinunkin aikasi ohi, ja silloin sinä tiedät, mitä sinun on
tehtävä, ja nyt kuuntelet kai hiukan soittoa, eikö niin? Minä tiedän
kyllä, ja sitten sanon sinulle jotakin vielä, lapsi, tänä iltana. Anna
sinä poikien olla poikessa kauan, kauan... se on parempi, ja matkusta
sinä nyt tänä kesänä vanhan isoäitisi luo, josta minulle kerroit, ja
katsele kerran taas, kuinka omaistesi laita on siellä pohjolassa. Sinä
tarvitset hiukan vanhan ympäristösi ilmaa, jos tahdot pystyä seisomaan
paikallasi... ei ole hyvä aina vain elää yhdessä määrätyssä piirissä...
siivet surkastuvat... kuulethan, mitä sanon?»

»Kuulen, isä Häberle», sanoi Mara hiljaa.

Ukko asteli edestakaisin ja meni sitten soittokoneensa ääreen,
ja lämpöisessä, hiljaisessa kesäyössä alkoi soida Beethovenin
kuutamosonaatti, mestarin soittamana.




4.


Slesvig-Holsteinin länsirannikolla oli Dorenien pieni kantatila. Se
oli ollut Dorenien hallussa jo satoja vuosia, ja monta eri isäntää
oli siinä ollut hyvinä ja huonoina aikoina. Viimeksi oli Maran
isä, joka oli hiukan lajista muuttunut, kuten Dorenit väittivät,
hoitanut tilan taloutta jokseenkin epäedullisesti; hänen aikaista
kuolemaansa oli suvussa senvuoksi pidetty jonkinlaisena kohtalon
armona, ja vainajan nuorempi veli nosti tilan jälleen kuntoon. Maraa
oli vanhempainsa kuoleman jälkeen kasvatettu vanhan isoäiti Dorenin
luona, joka asui pääkartanon lähellä olevassa leskirakennuksessa.
Kotiopettajattaria vaihdettiin, mutta kukaan ei saanut oikein tolkkua
tästä hiljaisesta, umpimielisestä tytöstä; neljätoistavuotiaana tuli
hän erääseen Hampurin kasvatuslaitokseen ja sieltä palattuaan selitti
rauhallisesti haluavansa ruveta maalariksi ja opiskella Münchenissä.
Vaikka tämä hänen toivomuksensa aluksi jyrkästi torjuttiin, pysyi hän
siinä rautaisella päättäväisyydellä ja pääsi vihdoin ankaran taistelun
jälkeen taiteilijauralleen.

Dorenit olivat pitäneet perheneuvottelua, suuri, yksivakainen tyttö
oli käynyt heille Bucheneckissä aika epämukavaksi; vaikka hänellä
ei ollutkaan mitään vaatimuksia tilan suhteen, liikkui hän siellä
kuitenkin kuin isänsä elävä varjo, eikähän ollut haitaksi, jos hän
tosiaan johonkin ryhtyisi, kun hän varmaankaan ei milloinkaan menisi
naimisiin, ja niin katsottiin lopulta olevan aivan paikallaan, että
hän halusi seistä omilla jaloillaan. Hänen hampurilaiset opettajansa
sanoivat hänellä olevan maalaustaipumusta, Münchenissä eli Dorenien
kaukaisia sukulaisia, ja niin tuli hän sitten yksikolmattavuotiaana,
kun oli täysi-ikäinen ja saattoi vaatia pientä omaisuuttaan haltuunsa,
Müncheniin erääseen vakavamaineeseen täyshoitolaan ja alkoi opintonsa
asianmukaisesti ja säännöllisesti.

Hän oli sangen ahkera ja edistyi hyvin, mutta suvussa vallitsi
kuitenkin suuri mieltenkuohu, kun hän ei vielä muutamien vuosien
kuluttua ollut myynyt yhtään suurempaa maalausta, vain silloin tällöin
joitakin parinkymmenenmarkan tauluja, mutta Ludwig-setä oli sitten
kerran keskustellut Hampurissa erään tunnetun maalarin kanssa ja tämä
oli puhunut jotakin »oikeutuksesta mitä parhaisiin toiveisiin», ja
sehän oli melkein kuin lääkärintodistus, ja suku tarttui näihin hyviin
toiveisiin sangen vakavasti.

Ja sitten tuli surullinen, kauhea tapaus Maran elämässä... tahra.

Hän oli lomalla kotona isoäidin luona, kun eräänä päivänä saapui pitkä,
tummatukkainen nuorukainen, joka ilmoitti olevansa pianisti Peter
Rasmussen, eikä vain sitä, vaan ilman muuta — Maran sulhanen! Asia oli
peräti kiusallinen ja saattoi koko Dorenin suvun suureen kuohuntaan.
Sentapaistakaan ei suvussa koskaan ollut tapahtunut. Mutta puhuttiinpa
Maralle mitä tahansa, hän vastasi vain levollisesti, että hän ja Peter
olivat oppineet tuntemaan toisensa ja rakastamaan toisiansa ja olivat
juuri menneet kihloihin. Eikä auttanut mitään sekään, että heille
sanottiin molemmille: avioliittoahan he eivät kuitenkaan voineet
ajatellakaan, mitä he siis oikeastaan tahtoivat? Silloin vastasivat
he ihan rauhallisesti, etteivät he sitä toistaiseksi lainkaan
ajatelleetkaan, vaan aikoivat ensin ansaita jotakin, tulla täysin
itsenäisiksi ja vasta sitten mennä naimisiin. Sanalle »täysin» panivat
he erikoista painoa.

Niinpä ei ollut muuta tekemistä, kuin että annettiin Maran joutua
epäsuosioon, kiellettiin Peteriltä oleskelu Bucheneckissä ja
toivottiin, että asia vähitellen oikenisi itsestään. Tummatukkaisen
pianistin täytyi pikimmittäin jälleen lähteä kylän majatalosta,
minne hän sangen sopimattomasti oli asettunut asumaan, ja hän palasi
Berliiniin, missä hän opiskeli soitantoa, ja epätoivon tai katumuksen
kyyneliin puhkeamisen asemesta pakkasi Mara hiljaa matkalaukkunsa ja
matkusti takaisin Müncheniin. Pientä äidiltään perimäänsä omaisuutta
ei häneltä voitu riistää, ja kun hän selitti tulevansa sillä mainiosti
toimeen, varsinkin kun hänellä oli kymmenen oppilasta, täytyi antaa
hänen mennä.

Siitä huolimatta kutsui isoäiti Doren hänet joulujuhliksi kotia, mutta
Peterin nimeä ei saanut mainita.

Mutta asia kävi yhä vain pahemmaksi, sillä Peter ja Mara eivät
luopuneet toisistaan, ja Müncheniin palattuaan kirjoitti Mara eräänä
päivänä, että Peterkin oli nyt muuttanut Müncheniin, hän oli luopunut
musiikkialalta ja ruvennut kirjailijaksi. Varmaan hän sillä alalla
menestyisi, ja Mara pysyisi hänelle kuolemaan asti uskollisena. Tähän
vastasi suku uhkaamalla lopullisesti luopua hänestä, ellei hän purkaisi
kihlausta tai ainakin muuttaisi Münchenistä pois. Mutta Mara jäi
Müncheniin, ja niin luopui perhe hänestä.

Nyt oli hän kolmenkymmenen ikäinen eikä viiteen vuoteen ollut käynyt
kotona, eikä vanha isoäiti Doren ollut kahteen vuoteen maininnut
pojantyttärensä nimeä, kun eräänä päivänä naapuritilan tytär, nuori
maalaajatar Oda Brente tuli vieraisille Bucheneckiin eikä puhunut koko
päivänä muusta kuin Marasta ja aina vain Marasta ja kuinka yksinäinen
Mara oli nyt Münchenissä ja niin laiha ja kalpea, ja että Brentet
aikoivat kutsua hänet luokseen ja että hänen täytyi tulla tai Oda toisi
hänet väkisin. Vanha isoäiti ei sanonut siihen mitään, mutta piti
ryhtiänsä vielä tavallista jäykempänä ja oli neiti Brenteä kohtaan
sangen kylmä. Illalla lähetti hän vanhan palvelijattarensa pääkartanoon
ja kutsutti poikansa luokseen. Ludwig Doren, kookas ja tukeva ja sangen
hyvinhoidettu, saapui hänen luokseen täsmällisesti puoli yhdeksän, ja
kun hetki oli puhuttu kylvöistä ja ilmoista ja politiikasta, sanoi
rouva von Doren äkkiä:

»Minusta olisi suorastaan sopimatonta, jos Marie Agnes nyt kaiken
jälkeen, mitä on tapahtunut, tulisi Brentein luokse, Ludwig.»

Ludwig ällistyi ensin sanomattomaksi.

»Onko sitten siitä puhetta, äiti?»

»On, Brenten pikku neiti, joka tänään oli teillä ja kävi minunkin
luonani, ei puhunut mistään muusta, ja Marie Agnes saattaisi kyllä
uhmata meitä tuolla tavalla. Mitä sinä arvelet olevan tehtävä? Olisiko
minun... vielä viimeinen kerta koetettava kutsua hänet tänne korkeaan
ikääni nähden...?»

»Niin, äiti, se olisi epäilemättä parasta», vastasi Ludwig helpotusta
tuntien, »sillä näes, meille se ei tytärtemme vuoksi todellakaan oikein
kävisi laatuun, he ovat jo muutenkin kaikennäköisten uudenaikaisten
aatteiden tartuttamia, mutta sellaista elämää, jota Mara jo muutamia
vuosia on Münchenissä viettänyt, ei heidän minun mielestäni tule oppia
läheltä tuntemaan... Minä pelkään vain, että saat Marie Agnesilta
tavanmukaiset rukkaset.»

Isoäiti rypisti otsaansa.

»Se mieshän kuuluu nyt olevan poissa Münchenistä.»

»Niinkö? Sehän on mainiota — lopullisestiko?»

»Siitä en oikein tullut selville, mutta Marie Agnesta kuvattiin minulle
sangen yksinäiseksi ja onnettomaksi.»

Herra von Doren nousi ylös.

»Sitten on juttu tietysti lopussa! Sehän on ihanaa! Näes, äiti,
mitä minä teille aina sanoin: ei muuta, odottaa kärsivällisesti, he
kyllästyvät aikanaan. Marie Agneksellehan se tietenkin on suunnaton
nöyryytys, mutta joka ei usko sovilla, saa kokea kovilla — vanha
juttu! Pikku Brente oli varmaankin hänen lähettinsä, hän ei rohkene
vielä suoraan pyytää meiltä anteeksi! Oikeastaanhan sitä pitäisi nyt
tyynesti odottaa, mutta se ajatus, että hän tulisi ensin Brentein luo,
on minustakin kiusallinen ja sopimaton... Äiti, kirjoita hänelle pari
sanaa, se on todellakin parasta.»

Enempäähän ei rouva von Doren tahtonut kuulla, ja niin kirjoitti
hän seuraavana päivänä pojantyttärelleen pari riviä ja kutsui häntä
tulemaan luokseen vähän virkistymään.

Vastoin hänen tahtoaan tuli kirjeen sävy ystävällisemmäksi kuin hän
oli tarkoittanut, ja muutamien päivien kuluttua saapuikin sitten Maran
vastaus, että hän tulee.

Vanha rouva oli kiihtyneempi kuin halusi näyttää. Hän meni
tuontuostakin vierashuoneeseen katsomaan, oliko kaikki kunnossa, ja
tulopäivänä seisoi hän polvet epävakaisina ikkunassa pojantytärtänsä
odottaen. Ludwig oli lähettänyt vaununsa asemalle, ja nyt kuuli hän
jo pyörienkolinaa kylätien kivitykseltä ja sitten kääntyivät vaunut
lehmuskäytävään ja olivat pian hänen asuntonsa edustalla.

Vanha rouva pani pitsisaalin hartioilleen ja meni ovelle. Siellä tuli
jo Marakin vastaan silmät suurina, kysyvinä.

Ei kumpikaan naisista sanonut sanaakaan, mutta Mara kumartui
suutelemaan isoäidin kättä.

Sitä hän ei ollut tehnyt viisi vuotta sitten lähtiessään, sillä isoäiti
oli puhunut loukkaavasti Peteristä, ja Mara oli mennyt ovesta ulos
sanaakaan sanomatta. Ja minkävuoksi kutsui vanha, ankara rouva, jolta
hän ei ollut koskaan saanut paljoa rakkautta osakseen, hänet nyt
takaisin?

Mara ei sitä tiennyt, mutta oli tuntenut selvästi, että hänen tällä
kertaa ei pitäisi kieltäytyä, koskahan tämäkin matka tulisi kuulumaan
hänen elämänsä käänteeseen, eikä hän tahtonut kohtaloa pidättää.

Kuin unissaan seurasi hän vanhaa rouvaa, joka saattoi hänet hänen
entiseen lapsuudenkamariinsa ja sitten sanoi vain kylmästi:

»Illallisille odotan sinua alhaalla kello seitsemän.»

»Hyvä on, isoäiti.»

Hän katsahti isoäitiin ja omituinen hellyys valtasi hänen mielensä,
mistä lienee johtunutkaan.

Myöskin rouva von Doren näytti niin kumman liikutetulta, mutta meni
lyhyesti rykäisten ulos ovesta ja jätti Maran yksin. Mara istuutui
vanhanaikaiseen matalaan nojatuoliin ikkunan ääreen eikä liikahtanut.

Ikkuna oli auki, se oli ruusujen ympäröimä ja jasmiinintuoksua
tunki sisään ilta-auringon mukana, joka paistoi hänen kukikkaiselle
himmelivuoteelleen ja sen edessä olevalle vanhalle, vankkuvalle
jakkaralle... kotoinen ilma ympäröi häntä; hän ei hennonut hievahtaa
eikä ajatella mitään, hän istui kuin lumottuna, kunnes kova, räikeä
kellonlyönti ulkona muistutti hänelle että illallisen aika ei enää
ollut kaukana.

Huoahtaen nousi hän ylös ja alkoi penkoa matkatavaroitaan,
selkäreppuaan ja pleedikääröään.

Puoleksi hymyillen otti hän esiin tumman silkkipuseron, jota hän
vuosikausiin ei ollut käyttänyt — vanhan rouvan mieliksi hän tahtoi
pukeutua mahdollisimman hyvin — ja sitten lähti hän alas mielessään
omituinen jännityksen tuntu, mitenkä tämä käynti mahtaisi päättyä ja
mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi.

Hän tapasi isoäidin pienessä salissa; puettuna mustaan silkkipukuun
istui tämä ompelupöytänsä ääressä suurta, kirjavakukikkaista tyynyä
ommellen.

Tällaisena Mara hänet aina muisti ja hänen päässään välähti, kuinkahan
monta tyynyä isoäiti nyt jo lieneekään elämässään ommellut, ja että
nuo monen monet tyynyt oikeastaan olivat ainoat olennot, joihin
vaitelias, ylpeä rouva oli ommellut monet ajatuksensa ja jotka yksin
ne tunsivat... kuinka hehkuvasti olikaan Mara nuorena tyttönä ihaillut
isoäitiänsä, melkein jumaloinut, mutta hänen tullessaan vanhemmaksi ja
ymmärtävämmäksi ja tarkkanäköisemmäksi haihtui palvonta eikä jäljelle
jäänyt muuta kuin kova, vanha vaimo, joka ankarilla arvosteluillaan
vain haavoitti ja loukkasi ihmisiä eikä tehnyt ketään, ei ketään
onnelliseksi. Mara joutui heti entisaikojen vanhan totunnan valtaan,
istahti vaistomaisesti isoäitinsä nojatuolia vastapäätä olevalle
tuolille ja kysyi koneellisesti:

»Kuinka voit, isoäiti?»

Vanhus ompeli edelleen ylös katsahtamatta.

»Kuinkapas vanha, yksinäinen vaimo voi, käy vähitellen rammaksi, on
kaiket päivät yksin, ihmisillähän on kaikilla parempaa tekemistä
kuin huoli vanhoista sukulaisistaan... mutta niinkuin Jumala hyväksi
näkee... Oletko sinä... ollut sairas, Marie Agnes?»

»En, vain hiukan työstä rasittunut... minä kaipasin tosiaan raitista
ilmaa, ja silloin juuri tuli sinun kirjeesi... minä kiitän sinua siitä
paljon, isoäiti.»

Kuinka kummallista, jälleen tunsi hän taannoista hellyyttä ja olisi
tahtonut nousta ja kietoa kätensä isoäidin kaulan ympäri ja suudella
häntä ja kertoa hänelle kaiken salaisen, katkeran hätänsä; mutta ei;
kylmältä sydämeltä ei kannata lohdutusta etsiä.

Vanhus oli rypistänyt otsaansa ja ompeli vielä innokkaammin, ja
sitten tuli palvelijatar ilmoittamaan illallisen olevan valmiin, ja
rouva von Doren astui arvokkaasti pojantyttärensä edellä ruokasaliin.
Hiukan väkinäisen keskustelun avulla saatiin tämä puolituntinen
jotenkuten kulumaan, sitten lepäili vanha rouva korituolissaan talon
edustalla suuren lehmuksen alla, ja Mara käyskenteli vanhojen puiden
siimeksessä, tietämättä enää oikein, minkä vuoksi hän oli tullut. Hän
oli pian kulkenut läpi rouva von Dorenin pienen alueen, sitten tuli
hän orapihlaja-aidan luo, jonka takana oli laajoja niittyjä ja niiden
takana meri. Hän oli jäänyt seisomaan ja huokasi syvään. Miksi oli
hän tullut tänne? Miksei ollut mennyt merenrannalle, missä Peter oli?
Sehän oli kuitenkin hänen maatansa. Ja Peter kirjoitti niin harvoin,
niin säännöttömästi; Mara oli tuntenut jo kauan, että jotakin oli
epäkunnossa. Kirjeistä päättäen täytyi Peterin olla hermostuneessa
mielentilassa; mahtoiko hän taas olla romaanissaan takertunut kiinni
johonkin kohtaan? Ah, ei, sitä ei Mara uskonut, sillä Peter oli
suunnitellut kaikki niin tarkoin yksityiskohtia myöten, että ei
tarvinnut muuta kuin vain kirjoittaa näiden muistiinpanojen mukaan.
Mara pani kaikki Knud Hansenin syyksi, tuon vieraan, joka oli tunkeunut
heidän välilleen, tuon kolmannen, joka pyrki erottamaan Peteriä ja
häntä, jolla oli jotakin sala-aikeita ja joka jollakin salaperäisellä
tavalla kuin mikäkin paha henki uhkasi Peterin enkelinhyvää sielua.
Mara oli jo aikoja selvään tuntenut hänen vaikutuksensa Peteriin, mutta
ei oikein tiennyt, mihin suuntaan tämä vaikutus painoi, mutta Maraa se
ainakin painoi raskaana taakkana, joka jo viikkokausia oli ollut hänen
sydämellään.

Ukko Häberlekään kummallisine puheineen ei ollut hänelle enää viime
aikoina ollut oikeana lohdutuksena, tai sitten ei Mara ymmärtänyt häntä.

Kuinka jasmiinit sentään tuoksuivat! Ja hän seisoi niiden keskessä kuin
äkkiä vanhentunut ihminen, tietämättä oikeastaan, minkä vuoksi.

Kun hän jälleen palasi kartanolle, näki hän useita ihmisiä isoäitinsä
ympärillä ja tunsi Ludwig-sedän ja tämän puolison, Minette-tädin.

Kaikki nuo ihmiset paheksuivat hänen rakkauttaan Peter Rasmusseniin
niin suuresti ja olivat häntä haavoittaneet ja loukanneet ja
tuominneet, mutta hän oli viettänyt niin vakavaa, työteliästä elämää,
ettei hänellä ollut aikaa suurin surra sukunsa vihoja, ja hänen
elämänsä Peterin, ystäviensä ja oppilastensa parissa Münchenissä oli
niin rikasta, niin ylivuotavan täyttä, että hän lopulta enää tuskin
kaipasikaan omaistensa rakkautta. Ja hän ajatteli, että hän tuskin
tietäisi, mitä tehdä sillä rakkaudella, mitä nämä ehkä saattaisivat
hänelle antaa!

Sillä mitä sanoivat nämä ihmiset rakkaudeksi ja ystävyydeksi ja
ymmärrykseksi!

Mara astui verkalleen lähemmäksi, hän ei tuntenut mitään katkeruutta
omaisiaan kohtaan eikä äskeinen hellyys vielä kokonaan ollut haihtunut
hänen sydämestään.

Setä ja täti nousivat tervehtimään häntä hiukan hämillisen kankeasti.

Mara istahti heidän seuraansa ja vastaili matkaansa,
maalausharrastuksiaan y.m.s. koskeviin kysymyksiin, ja pian sen jälkeen
nousivat sukulaiset ylös ja sanoivat hyvästi. Rouva von Doren kulki
poikansa käsipuolessa puiston läpi, Mara meni sisälle.

»No, minkälainen hän on?» kysyi Ludwig Doren uteliaana.

»Kummallinen, sangen kummallinen», vastasi hänen äitinsä seisahtuen,
»ei merkkiäkään katumuksesta tai tunteista, uskotko, kylmä ja hillitty
kuten aina, mutta ei minun nähdäkseni mitenkään hädässä tai onneton.»

»Ja sangen hyvin puettu», huomautti Minette-täti, »kuka sitten lienee
hänelle sen silkkipuseron lahjoittanut?»

»Mutta Minette, olehan toki... tiedätkö, äiti, Minette ja minä olemme
ajatelleet, että tästä jutusta nyt on lopullisesti tehtävä loppu, minä
olin tänä aamuna Brentein luona, ja pikku Oda puhelee jos jotakin —
siellähän on joukossa vielä muudan kolmaskin, tuntui minusta...»

»Kolmasko?» kysyi vanha rouva von Doren henkeä pitäen.

»Niin, ajattele, Husumin vanhan rehtori Hansenin kauan sitten kadonnut
ja kokonaan rappiolle joutunut poika on ilmestynyt Müncheniin, ja Marie
Agnes näyttää ottaneen hänet luokseen ja...»

»Ludwig, sinä unohdat itsesi...»

»Suo anteeksi, äiti, minä tahdoin vain sanoa, että tämä Hansen on
peluri ja ihan turmeltunut mies ja hän on raahannut sen toisen,
sen Rasmussenin, mukaansa Hölupiin, ja siellä kai ne molemmat nyt
tuhlailevat Marie Agneksen säästöjä, niin minä arvelen asian olevan,
ja jos me nyt saatamme todistaa Mane Agnekselle, että hänen rakas
Peterinsä on huono mies, jättää hän hänet, siksi on hänessä sentään
Dorenia, uskokaa minua.»

»Tuo kaikki on minusta sangen mautonta», sanoi isoäiti, kääriytyen
lujemmin shaaliinsa.

Ludwig loi vaimoonsa silmäyksen.

Tänä iltana ei vanhukselle sopinut puhua enempää, sillä sana »mauton»
oli hänen syvimmän paheksumisensa ilmaus.

He saattoivat vanhan rouva von Dorenin takaisin ja menivät sitten
pyökkimetsän rinnettä alas omaan kartanoonsa.

»Ludwig», kysyi Minette hetken kuluttua, »uskotko sinä tosiaan?»

»Mutta, kultaseni, Oda Brenten viattoman varomattomien kertomusten
jälkeen olen siitä vakuutettu... muuhan ei sitäpaitsi olisi
mahdollistakaan... ensinnäkin he ovat taiteilijoita, ovat rakastaneet
toisiaan jo seitsemän vuotta, emmekä me ole milloinkaan kuulleet mitään
erosta... niinpä he luonnollisesti elävät vapaassa avioliitossa.»

»Herranen aika, Ludwig, silloinhan me emme _voi_ oikeastaan lainkaan
sallia tyttärien tulla yhteen hänen kanssaan... minkä vaikutuksen hän
sinuun teki?»

»No, vanhaksikäyneen ja kuluneen... Jospa sentään Oskar Brente, joka
parahiksi on täällä, menisi pian hänen kanssaan naimisiin.»

»Aateliton maanmies, Ludwig...»

»No, Marie Agnekselle hän on nyt hyvinkin kylliksi hyvä, ja sitäpaitsi
sangen kyvykäs mies... Minäpäs otan ja kirjoitan herra von Birkelle
Amrumiin, hän luultavasti voi saada selvän, mitä elämää nuo molemmat
miehet meidän rannikollamme viettävät... hyvä toki, että vanhat kunnon
Hansenit aikoja sitten ovat kuolleet tarvitsematta tuta siivon poikansa
paluuta... Mutta tule, on jo myöhä...»

Vanha rouva von Doren asteli syvästi järkytettynä salissaan keppinsä
varassa edestakaisin.

Hänen sydämensä oli jälleen täynnä suuttumusta käsittämätöntä
pojantytärtään vastaan ja hän katui jo katkerasti kutsuaan.

Ottaisiko hän hänet vielä tänä iltana puhuteltavaksi ja sanoisi hänelle
vielä kerran totuuden, koko totuuden säälimättömästi?

Juuri silloin aukeni ovi, ja Mara astui sisään.

»Saanko sanoa sinulle hyvää yötä, isoäiti? Minä olen niin väsynyt
matkasta...»

Isoäiti katsahti silmänräpäyksen pojantyttärensä levollisiin, kalpeihin
kasvoihin ja suuriin, tummiin silmiin, joilla huoneen hämärässä tuntui
olevan jotakin merimajakan sävyä; sitten ojensi hän kätensä ja sanoi
lyhyesti:

»Hyvää yötä.»

Mara vastasi hieman hämmästyneenä »hyvää yötä», meni sitten ylös ja
istui pian kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan kirjettä Peterille.
Tämän kuva oli hänen edessään — kuva, jota hän erikoisesti rakasti;
muudan ystävä oli valokuvannut hänet pianon ääressä istuvana,
ajatuksiinsa vaipuneena, pää hiukan kumarassa... Oi, jospa hän jälleen
soittaisi, soittaisi ja säveltäisi, teki Maran mieli ääneen huudahtaa,
mutta hän jäi mykkänä istumaan kuvan ääreen.

Nyt tuntui hänestä, kuin kuulisi hän sen laulun, jota Peter soitti,
vaatimatonta laulua, jonka sanat olivat Maran ja sävelet Peterin
sepittämät:

Ei ollut soittajalla maat' eikä tavaraa, hän kulkee taivasalla maailmaa
avaraa mut missä mielii, siellä hän päivää paistattaa, ja enkeleiltä
tiellä hän aina suojan saa. Näet tänne soittajan sen kun taivaantaatto
toi, niin hienon kultasäikehen sen sydämeen hän loi. Ei silmään kaiken
kansan sen säikeen heie näy, ja pilkka palkkanansa hän maastaan poies
käy. Vaan säie soittajata vie taaton kotohon... hän maist' ei kaipaa
maata, kun sydän taivaiss' on.

»Kun sydän taivaiss' on», hyräili Mara itsekseen... ja sen sijasta
istui Peter nyt ja kirjoitti tuota romaania, tuota romaania, jota
Mara vihasi kuin katkerinta vihollistaan, sillä siitä pitäen kuin
Peter siihen ryhtyi, oli heidän välinsä muuttunut... ah, hän tiesi sen
tarkasti, siitä pitäen ei Peterin sydän enää ollut taivaissa, vaan
tavoitti maata, rahaa, menestystä... Nuo kamalat kilpailujulistukset
olivat vetäneet hänen ylvään, soivan sydämensä alas ja koko hänen
elämänonnensa riippui nyt noista kymmenestätuhannesta markasta, jotka
hän aikoi voittaa!

Voittaa, mennäkseen Maran kanssa naimisiin! Ah, se herätti ajatuksia,
liian syviä pohjaan asti ajateltavaksi... istuiko hän nytkin tänä
kesäyönä kirjoittamassa tuota loputonta kertomusta, jossa ei ollut
mehua eikä voimaa ja johon hän oli niin hurjan härkäpäisesti
tarrautunut?

Mara nousi ylös, meni ikkunan luo ja katseli yöhön.

Hänen korviinsa kuului kaukaista kohinaa oliko se meri?

Äkkiä näki hän lemmittynsä ihan selkeästi edessään.

Hän istui matalassa maalaiskamarissa vanhan soittokoneen ääressä ja
soitti, ja Mara näki aivan selvästi olennon, jolla oli suuret siivet
kuin enkelillä, seisovan hänen takanaan ja pitävän kättänsä hänen
olkapäällään. Silloin tiesi Mara, että Peterin paras olemus ei vielä
ollut tyyten hukassa, ja näyn haihtuessa, hyräili hän vielä kerran:
»kun sydän taivaiss' on.»




5.


Mara oli nyt jälleen vanhassa kodissaan. Ensimmäiset päivät kuluivat
hiljaisesti, isoäiti katsoi häneen aina niin kuin olisi halunnut sanoa
jotakin, mutta ei saanut sanotuksi. Täten tuli hän olennossaan yhä
jäykemmäksi ja torjuvammaksi, ja hellyys Maran sydämessä surkastui
olemattomiin. Hän ihmetteli vain, miksi vanhus oli häntä kutsunut, s.o.
hän tunsi kyllä, että jotakin häntä vastaan suunniteltiin tai että
vääriä huhuja hänestä oli levitetty suvun keskuuteen, mutta hän oli
kuin lumottu, tunsi, että hänen tuli täällä odottaa sitä iskua, joka
oli häntä kohtaava. Hän meni seuraavana päivänä pääkartanoon käyden
tätinsä ja setänsä luona »virallisella» vastavierailulla.

Tällöin näki hän myös serkkunsa, Hilda ja Leni Dorenin, jotka olivat
muutamaa vuotta nuorempia kuin hän, mutta oikeastaan vaikuttivat vielä
seitsentoistavuotiailta.

Maraa katseltiin uteliaasti ja rasitettiin kaikkinaisilla mitättömillä
kysymyksillä. Hän tunsi olevansa näiden ihmisten joukossa kuin
vaihdokas, mutta vastasi ystävällisesti ja auliisti kaikkeen, ja kun
hän puolen tunnin kuluttua lähti, oli hän aivan väsynyt ja teki vielä
pitkän kävelymatkan päästäkseen roveisiinsa.

Hän kulki kylän kautta ja kävi tervehtimässä niitä harvoja tuttavia,
joita hänellä siellä vielä oli; Bucheneckissa oli kaikki muuttunut;
vanhoista ihmisistä, jotka hän vielä lapsuutensa ja nuoruutensa ajoilta
tunsi, oli elossa enää vain muutamia. Niiden joukossa oli vanha paimen
ja vanha kuski, mutta hän oli käynyt heille vieraaksi, ja hänen
taiteilijatarammattinsa oli heidän mielestään jotakin pahaa, itsensä
paholaisen keksimää.

»Miksette te jäänyt isoäidin luokse?» kysyttiin häneltä kerta toisensa
jälkeen, eikä hän voinut sitä heille selittää.

Mara käveli sitten metsässä ja löysi pian vanhan lempipaikkansa,
vanhan penkin, jolla hän oli istunut ja odottanut silloin monta vuotta
sitten Peteriä, jonka kanssa hän vähäistä ennen oli mennyt kihloihin
Berlinissä.

Hänen mieleensä palasi tuo ensimmäinen aika niin elävästi tänään, nuo
ihanat päivät Berlinissä, missä hän oli käymässä erään ystävättären
luona ja oppinut tuntemaan hänet, tuon innoitetun musikerin. Hänhän
oli saman paikkakunnan lapsia ja orpo niinkuin Marakin hänen vanha
äitinsä, joka oli asunut hänen luonaan Berlinissä, oli hiljan kuollut —
Peter kertoi tämän kaiken, he löysivät toisensa, ymmärsivät toisiansa
niin hyvin, niin hyvin, kävivät yhdessä konserteissa, olivat yhdessä
innostuneita tai yhdessä hiljaa ja vaiteliaita, ja kun Peter Rasmussen
lyhyen ajan jälkeen ilmoitti hänelle rakkautensa ja kysyi, tahtoisiko
Mara tulla hänen vaimokseen, niin vastasi hiljainen, ylpeä Mara
yksinkertaisesti ja kuin luonnostaanlankeavana myöntävästi. Sitten oli
hän matkustanut Holsteiniin ja sitten oli Peter tullut perässä; täällä,
tällä penkillä olivat he istuneet... lujasti syleillen, kaiken muun
unhottaen... nousseet sitten ylös mennäkseen isoäidin luo, ja kun he
näin käsi kädessä kulkivat metsätietä, oli Ludwig-setä tullut vastaan,
ja sitten oli tullut kaikki se hirvittävä, kaikki nuo inhoittavat
kyselyt ja tiedustelut... Peterillä oli hihassaan vielä suruharso
äitinsä kuoleman jälkeen, ja Mara kuuli Ludwig-sedän tylyn äänen
sanovan:

»No, ainakaan ei miehellä ole hämäriä hännystäjiä enää... onhan se edes
jotakin.»

Katkeruus valtasi Maran mielen tätä muistellessa, hän nousi ylös ja
lähti kävelemään edelleen.

Paluumatkalla tulivat hänen takaansa vaunut, joissa istui Olga Brente
veljensä Oskarin kanssa.

Vaunut pysähtyivät, Oda hyppäsi alas, syleili häntä hurjasti eikä ollut
ilostaan ja yllätyksestään ollenkaan toipua.

»Täällä on Oskarkin. Hän tuli eilen tervehtimään minua, hänellä on nyt
oma pieni tilansa, Dremmelshof, ja siellä ihana ranta. Mara, siellä
täytyy meidän yhdessä maalata. Kuinka kauan te viivytte? Ja kuinka
Rasmussen ja amerikkalainen voivat?»

Näin juoksi juttua ja sateli kysymyksiä; vihdoin ottivat he Maran
vaunuihinsa ja saattoivat hänet Bucheneckiin takaisin.

Buchneckiläiset näkivät tietenkin heidän ajavan

»Ahaa!» sanoi Ludwig Doren, »Mara ja Oskar!»

Ludwig ja Minette katsahtivat toisiinsa merkitsevästi ja heidän
mielikuvituksensa liiti jo niin pitkälle, että he alkoivat jo
keskustella, oliko _heidän_ pidettävä häät, vai eikö se ollut isoäidin
asia.

»Joka tapauksessa vain aamiaishäät, mitä pienimmässä piirissä», sanoi
Ludwig mitä vakavimmin.

»Tietenkin... Ludwig, tiedätkö, mikä minua nyt huolestuttaa?»

»Mikä sitten?»

»No, Fritz on kirjoittanut Hildalle jotakin tännetulostaan.»

»Tuleeko Fritz? Mainiota, — Minette, ethän toki luule, että Fritz
ryhtyisi mihinkään Maran kanssa! Sehän on suorastaan naurettavaa!
Vanhahko naisserkku ja lisäksi vielä maalaajatar, jolla on
musikerisuhde... Herra siunatkoon... jos hänessä edes olisi jotakin
viehättävää, mutta hänhän on niin yksivakainen ja ikävä kuin nuo
emansipoidut naiset aina ovat. Mistä heidän kanssaan ylimalkaan voi
puhua? Ei, anna sinä vain Fritzin turvallisesti tulla... tytöt,
jotka rakastuvat pianisteihin, ovat meidän Fritzille vaarattomia,
ja tiedätkö, minusta on sangen mieluisaa, jos Fritz on täällä, minä
pelkään näet että tuo Rasmussen saattaa vielä ilmestyä tänne, kun hän
kuulee Maran olevan täällä, ja silloinhan voi Fritz toimittaa hänet
pois jaloista, ettei minun tarvitse sitä tehdä.»

»Herranen aika, Ludwig, sehän voi johtaa kaksintaisteluun.»

»Kaikkia vielä, Rasmussen ei tietenkään ole hyvityskelpoinen... Mutta
mitäs tytöt oikeastaan sanovat serkustaan?»

»Ah, he pitävät häntä hassahtaneena, mikäli minä olen huomannut, mutta
mitään erikoista he eivät ole sanoneet.»

»Minä pyysin äitiä vielä eilen illalla selittämään Marie Agnekselle,
että hänen ei pitäisi puhua meidän tyttöjemme kanssa suhteestaan
Rasmussenin kanssa, mutta äiti on ollut niin omituinen näinä päivinä...
minä en tiedä, pelkääkö hän Marie Agnesta vai mitä se on... hän
kieltäytyi eilen jyrkästi puhumasta minun kanssani hänestä... no, minä
odotan vain Birken vastausta Amrumista, sitten puhun hänen kanssaan
vielä kerran suorat sanat.»

Fritz Doren, ainoa poika ja Bucheneckin perillinen, saapui todellakin
lähipäivinä omaistensa luo. Ratsun kompastuminen ja ratsastajan jalan
nyrjähtäminen oli hankkinut hänelle tämän loman. Hän astui vanhempainsa
kotiin sirossa sivilipuvussa, keveästi keppiinsä nojaten.

Hänestä tuli heti koko perheen keskus. Sisaret pistelivät häntä
herttaisesti hänen ylhäisen kalpeutensa vuoksi ja urkkivat kaikkia
hänen viimeaikasia naistuttavuuksiaan... kaikkialla oli ollut ystäviä,
kaikkialla oli hänestä jotakin kuultu, ja hänen piantapahtuvaa
kihlaustansa jonkun rikkaan perijättären kanssa oli odotettu
Bucheneckissa vuosikausia ja joka hetki.

»Tehän ette lainkaan laske minua niin pitkälle», sanoi Fritz
stoalaisesti.

»Mitä sillä tarkoitat? Mitä tuo on? Vai on se meidän syymme, että sinä
et saa tehdyksi päätöstä?» Hilda ja Leni olivat sangen loukkaantuneita.

»Vai ei ole», vastasi Fritz, »sillä tuskinhan ihminen alkaa kiinnittää
edes huomiota johonkin, niin puhutaan tämä onneton olento perhepiirissä
kerrassaan kuoliaaksi, vielä ennenkuin hän edes on siellä käynyt, ja
silloin sitä luonnollisestikin vetäytyy syrjään.»

»Fritz, sinä olet sietämätön», sanoi Leni.

Onneksi oli päivällinen juuri päättynyt. Tytöt katsoivat, että Fritz
tällä kertaa todellakin oli huonolla tuulella. Johtuiko se vain
jalasta? Vai oliko hänellä ehkä jotakin omallatunnollaan? Toivottavasti
ei se tulisi tämän loman aikana ilmi, sillä silloin olisi isän
hyväntuulisuus mennyttä ja kesän koko ilo tärvelty.

Fritz herätti jo kotiatulonsa ensimmäisenä päivänä omaistensa suurta
paheksumista.

Päivällisen jälkeen oli hän kenellekään mitään sanomatta mennyt
yksinään isoäidin luo ja jäänyt sinne kahville, vaikka hän yleensä ei
juonut kahvia. Ja palattuaan sanoi hän perhepiirissä:

»Oli muuten mainion hauska jutella Maran kanssa, isä, siitähän on
tullut ihan viehättävä.»

»Se on makuasia», arveli herra von Doren olkapäitään kohauttaen. »Äiti
ja minä katsomme hänen saattaneen itsensä sangen kieroon asemaan meihin
kaikkiin nähden, mutta hän lähtee kai pian jälleen pois. En luule, että
isoäitiparka kestää kauan tätä hermostuttavaa vierailua.»

»Isoäiti kuunteli hyvin huvitettuna, kun me juttelimme», intti Fritz
kiertäen lyhyeksi leikatulta viiksiään ylöspäin, minkä riitti.

»Haluatko vielä tänään tulla minun kanssani Dremmelshofiin, Fritz?»
kysyi hänen isänsä jokseenkin hermostuneena.

»Oskarin luo», vastasi Fritz hiukan punastuen, »kyllä, kernaasti, isä.»

Molemmat herrat ajoivat pian senjälkeen pois, ja tuskin olivat he
kuuleman ulottuvilta, niin sanoi Hilda Lenille:

»Nyt saa hän kuulla Maran tihutyöt. Kunpa vain tietäisin, ovatko
vanhemmat oikeassa! Enhän tosin voi käsittää kuinka ylimalkaan
soittoniekkaan rakastuminen voi pälkähtää päähänkään, mutta tämä
salakähmäisyys on minusta inhoittavaa.»

»Kuule, mennään hänen luokseen. Tiedätkö, jos hän olisi taideprofessori
ja varakas, niin ei kellään ihmisellä olisi mitään sanomista, ja
siksihän hän vielä voi tulla minä päivänä tahansa! Minusta on
oikeastaan väärin, että häntä kohdeltiin täällä sillä tavoin viisi
vuotta sitten. Säätyeroahan ei nykyään oikeastaan enää ole.»

»Ei, eihän sitä enää pitäisi olla, ja kuitenkin on ero auttamattomasti
aina sama. Aseta Fritz ja Rasmussen rinnakkain ja sinä tiedät, miksi
toiseen voi rakastua ja toiseen ei, vaikkapa hän sitten kymmenesti
olisi pulska ja kunnon mies.»

Mara istui lähellä rakennusta maalaamassa, kun hän kauhukseen näki
serkkujen tulevan, mutta ei voinut enää paeta.

He seisoivat jo hänen vierellään.

»Kuinka ihanaa! Mitä se esittää?»

»Talon yhtä nurkkaa ruusuineen.»

»Vahinko, ettei koko talo tule kuvaan, tästä sitä on niin vaikea
tuntea. Aiotko lahjoittaa sen isoäidille?»

»En tiedä... vielä.»

»Me häiritsemme sinua kai, Marie Agnes?»

»Eikö mitä... taikka, aurinko laskee heti ja silloin minä lopetan...
jos tahtoisitte odottaa niin kauan...»

»Niin, me olimmekin oikeastaan menossa isoäidin luo, onko hän ylhäällä?»

»On kyllä... siis näkemiin.»

»Näes, nuo ne on niitä taiteilijatapoja, joita Rasmussenilla varmaan
myös on», sanoi Hilda heidän mennessään, »jokainen muu sivistynyt
ihminen panee toki työnsä syrjään, kun vieraita tulee. Ajattele
esimerkiksi Fritz...»

»Fritzkö? Joka menee yksinkertaisesti toisesta ovesta ulos, kun
toisesta tulee vieraita! Onko ne sinun mielestäsi sitten parempia
tapoja? — Hilda, mene sinä isoäidin luo, minä odotan täällä ulkona.»

Pian sen jälkeen tuli Mara maalauskompeineen ja tapasi Lenin istumassa
oven edessä.

»Saanko auttaa sinua kantamaan?»

»Kiitos, jos viitsit...»

»Kyllä, minä tuon kaikki ylös.»

Leni jäi ylös, istumaan serkkunsa luo ja katsahti väliin salavihkaa
Peter Rasmussenin valokuvaa Maran kirjoituspöydällä, mutta ei
uskaltanut mitään sanoa.

»Mitä pidät Fritzistä?» sanoi hän vihdoin.

»Sangen paljon», vastasi Mara heti. Hän oli jo täysin tottunut tähän
merkityksettömään kysymys- ja vastausleikkiin, joka näytti olevan
Bucheneckissa muotina, ja piti sitä sangen mukavana, sen avulla kun
saattoi niin hyvin olla piilosilla ja siinä kun tällä kertaa hänelle
lisäksi oli uutuuden viehätystä, sillä hänen kumppaniensa keskuudessa
Münchenissä ei tätä seurustelutapaa tunnettu — siihen ei kellään ollut
aikaa.

»Meistä hän on kovin hiljainen eikä lainkaan entisissä roveissaan»,
jatkoi Leni.

»Niinkö», sanoi Mara, »mitenkä hänen jalkansa oikeastaan tuli
nyrjähtäneeksi?»

Hän sai nyt kuulla seikkaperäisen kertomuksen hevosen kompastumisesta
ja puhdisti sillä välin palettinsa, ja sitten huusi Hilda alhaalta
Lenia tulemaan pian, oli jo myöhä.

Yksin jäätyään huokasi Mara syvään; hän ei tulisi serkkujensa kanssa
koskaan läheisemmälle kannalle. He tuntuivat hänestä, joka kerta
kun hän heidät näki, niin muuttumattomilta kuin seisoisi maailma
Bucheneckissä alallansa ja olisi vain muualla joutunut tuohon huikeaan,
henkeäriistävään rientomarssiin.

Luutnantin ilmestyminen oli hiukan muuttanut elämää Bucheneckissä,
seurustelu naapuriston kanssa oli vilkkaampaa ja Marakin oli silloin
tällöin isoäidin mukana kutsuttu mukaan, mutta hän kieltäytyi melkein
aina; vain Brentein luona Seehotissa oli hän usein, siellä hän viihtyi
ja tunsi olevansa rakastettu. Ympäristössä kuiskailtiin todellakin
jo hänestä ja Oskar Brentestä — kumpikaan asianosainen ei tietenkään
aavistanut siitä mitään — Maralle oli se, mitä täälläpäin sanottiin
»liehittelyksi», aivan vento käsite; jos joku ihminen miellytti häntä,
seurusteli hän mielellään hänen kanssaan paljon, yhdentekevää mitä
sukupuolta hän oli, eikä aavistanut, että oli olemassa ihmisiä, joilla
oli aikaa ja halua siksi ottaa hänet ja hänen ystävänsä puheensa
aineeksi.

Mutta hän oli tänä aikana saanut vielä yhden ystävän, mikä pantiin
hänelle sangen pahaksi.

Se oli Fritz Doren.

Dorenin perheelle oli ihan käsittämätöntä, mikä Marassa Fritziä
miellytti, ja vanhemmat alkoivat jo vakavasti ajatella, olisiko heidän
käytettävä mahtisanaa, sillä melkein joka päivä keksi Fritz tilaisuuden
tavata Maraa, ja jos tämä ystävyys tulisi tietoon, saattaisi se
tärvellä Fritziltä ympäristössä monta aviomahdollisuutta.

Esimerkiksi sangen rikkaan, mutta ylpeän pikku kreivitär Linde von
Lindbergin kanssa, »jotapaitsi», sanoi Minette-täti, »tämänlaatuinen
ystävyys vanhahkon ja niin keimailevan naisen kanssa kuin Marie Agnes
on suoranainen onnettomuus nuorelle miehelle, sillä se estää häntä
rakastumasta nuoriin tyttöihin ja johtaa hänet epäterveisiin ja
luonnottomiin ajatuksiin... Katso, Ludwig, tuolla menee Fritz taas
isoäidin luo, kuten hän sanoo.»

»No, annas hänen tulla takaisin», tuumi Ludwig kiukkuisena.

Hetkeä jälkeenpäin koputettiin hiljaa Maran ovelle.

»Mara, oletko siellä?»

»Tule sisään, Fritz, minä maalaan näköalaa ikkunastani, eihän se sinua
häiritse?»

»Päinvastoin, on niin viihtyisää, kun työskentelet. Saako täällä sinun
luonasi polttaa? Jaa, sulhasesihan polttaa tietysti myös.»

»Ei, tiedätkö, hän ei ole tupakkamies, mutta silti voit sinä huoleti
tupakoida... tiedän kyllä, että se usein helpottaa.»

»Mara, sinä tiedät niin paljon, sinun kanssasi voi puhua niinkuin
ystävän kanssa.»

»Kiitos, Fritz, siitä sanasta.»

Maran ääni oli liikutettu, kun hän sanoi tämän mutta hän ei katsahtanut
ylös työstään, joka oli pohjamaalausta piirustuksen päälle ja senvuoksi
salli hänen puhua. Fritz oli istuutunut vanhanaikaiseen pieneen
nojatuoliin ikkunan ääressä ja poltti savukkeen toisensa jälkeen.

»Mara», alkoi hän hetken syvän äänettömyyden jälkeen, sopertaen, »me
puhuimme eilen naimisiinmenotta ja semmoisesta ja sinun käsityksestäsi
aviosta...»

»Ja hänen», lisäsi Mara.

»Niin tietysti, Peterin myöskin... se vaikutti minuun kyllä kokolailla,
mutta sinä et aavista, kuinka vaikeaksi, melkein mahdottomaksi maailma
tekee meille sen käsityksen noudattamisen.»

»Maailmako? Minä elän myöskin maailmassa, Fritz.»

»Niin kyllä, mutta teillä on kai... toisia vaaroja sinun maailmassasi,
meillä ne ovat nämä kirotut säätytottumukset tai mitenkä sanoisin...
jokainen tekee niin ja niin sen sitten tulee tehneeksi, ja tytöt ovat
niin kasvatettuja, etteivät he tiedä mistään mitään ja jälkeenpäin
on heille kaikki yhdentekevää... minä tarkoitan niin sanottua
entisyyttä... ja näetkös, mitenkä sitä tästä ikuisesta suosta pääsee
ylös... ja vaikka pantaisiin kuinkakin ovet telkeen, niin tulee
kuitenkin murtauduttua ulos, ja kun sinä sanot, että Peterillä ei tähän
saakka ole ainoatakaan hetkeä kaduttavana elämässään, niin sanon minä:
hattu pois Peterin edessä ja... minä, minä häntä melkein kadehdin.»

»Sinäkö, Fritz?»

»Niin, tiedätkö, Mara... minä olen nimittäin kilkissä... ja pahasti
olenkin.»

Seurasi äänettömyys.

Mara siveli kankaansa konemaisesti täyteen... — antaa kuvan mennä
pilalle, ajatteli hän, — Fritziä ei tällä hetkellä saa häiritä.

»Jos sinun on parempi, niin kerro», sanoi hän hiljaa ja ystävällisesti.
Fritziin katsomatta.

»Onhan se oikeastaan ihan hullua, että minä puhun sinun kanssasi
tämmöistä, mutta nykyaikaanhan on muotina puhua naisten aikana kaikesta
ja jos jostakin, se on inhoittavaa...»

»Fritz, minä yksinkertaisesti kieltäisin sinua puhumasta siitä, ellen
tietäisi, mistä syystä sinä sen teet... mehän olemme näinä päivinä jo
keskustelleet kaikista näistä vaikeista ongelmista, älä siis siihen
tuhlaa sanoja.»

»Ei, en, varjelkoon, no niin, näetkös, se ihminen kun ei laske minua
irti, ja minä... minä kun rakastan Oda Brenteä niin hurjasti.»

»Oda Brenteä», toisti Mara ja katsoi serkkuansa hämmästyneenä.

Tämä oli peittänyt päänsä käsiinsä ja näytti sangen onnettomalta.

»Kerro», sanoi Mara vain.

»Etkö sinäkään ole keksinyt minun salaisuuttani? Kuinka omituista,
kukaan omaisistani ei aavista sitä, ja sehän kaikki onkin samantekevää,
kun vain saisin sen _yhden_ tekemättömäksi... Mara, sinä ja Odahan
olette niin likeisiä ystäviä, ja kun minä nyt tiedän sinun ajatuksesi
meistä miehistä, niin täytyyhän minun melkein olettaa, että Oda
ajattelee samalla tavalla? Ja sentähden tulin sinun luoksesi... kenties
sinä voisit minua neuvoa, auttaa, Mara, tästä pulmasta!»

Mara oli vaiti pitkän kotvan.

Sitten sanoi hän väräjävällä äänellä:

»Kuinka kauhean surullista tämä on... ja mikä vahinko! Oi, miksi, miksi
turmelette te itseltänne aina kaikki?»

»Mara, se on kauheaa, minä myönnän sen, mutta silloin kolme vuotta
sitten oli Lieschen niin herttainen ja niin köyhä ja nälkäinen...
ja sitten kävi niinkuin näissä asioissa käy, toverit ivasivat minua
ja melkein pakottivat minut siihen... jälkeenpäin sitten kaikki
oli pian ohi, mutta minun täytyy maksaa kauhean paljon rahaa sille
intohimoiselle olennolle... Ja nyt jo toista vuotta olen rakastanut
Odaa, tahtoisin nyt kysyä häneltä, en kestä kauempaa... mutta sinä
voisit sanoa hänelle hyvän sanan minun puolestani, Mara... se toinen
juttuhan on todellisuudessa ja aikoja sitten loppunut, aikoja... se on
enää vain raha-asia eikä muuta.»

»Eikä muuta? Oi, Fritz, se on kamala asia... niin, suorastaan katala,
kuinka voitkaan puhua siitä tuolla tavoin? Etkö edes tunne katumusta?»

»Katkeraakin!» vastasi Fritz tuskin kuuluvasti.

»Ja jo kolme vuotta olet kantanut sitä taakkaa... miksi et ole
vanhemmillesi...»

»Vanhemmille? Tämmöistä?» Fritz naurahti katkerasti. »Isä sanoisi:
'Semmoisesta ei puhuta, poikani, se maksetaan ja annetaan nurmen kasvaa
päälle; piste'. Ja äiti joutuisi suunniltaan, pitäisi minua menneenä
miehenä ja lopulta... ja sehän se on katkerinta, Mara... lopulta
neuvoisi hän minua kuitenkin mahdollisimman pian menemään hyviin
naimisiin! Ei, minullahan ei ole ketään, joka minua näissä asioissa
neuvoisi. Vasta meidän keskustelumme näinä päivinä johtivat mieleeni,
että sinulla on ihan omintakeinen mielipide asiasta, ja sinä tunnet
elämän... mitä minun on tehtävä, Mara?»

Mara oli noussut ylös ja käveli epätoivoisena edestakaisin.

»Fritz», sanoi hän, »se on kauheaa, mutta sinun täytyy kai naida hänet.»

»Sitä olen tuhannenkin kertaa ajatellut, mutta pitääkö meidän todella
mennä naimisiin ilman rakkauden kipinää kummaltakaan puolelta?»

»Hyvä Jumala, ei, sehän olisi rikos luontoa vastaan. Silloin sinulla
ei ole muuta tehtävää, kuin pitää huolta, ettei hän joudu hunningolle
sinun syysi tähden, mutta mennä kenenkään toisen kanssa naimisiin et
sinä minun ymmärtääkseni saa.»

»Se on liikaa! Se on liian kova rangaistus!»

»Niin, miten sitten menettelet? Minä en ymmärrä. Ellet tahdo kertoa
asiaa tulevalle morsiamellesi, niin on se minusta selvä petos.»

»Mara!»

»Niin, Fritz... Peter on samaa mieltä kuin minä. Kuinka te tähän saakka
aina olette saaneet tämän petoksen soveltumaan kunniantuntoonne, on
minulle käsittämätöntä! Tiedättehän pohjimmaltanne sangen hyvin, että
omatuntonne ei sitä hyväksy. Sinulla on vain yksi mahdollisuus. Jos
tahdot naida kunniallisen tytön, niin täytyy sinun sitä ennen tehdä
avoin tunnustus. Muutoin alennat häntä ja itseäsi.»

Fritz oli niinikään noussut ylös.

Alhaalla soi kello.

»Isoäiti kutsuu minua», sanoi Mara, »Fritz, minä en voi auttaa sinua
muuten kuin niinkuin juuri sanoin...»

»Mutta luuletko, että Oda...»

»Minä en voi vastata Odan puolesta, minä tiedän vain itsestäni, että en
voisi tehdä sitä, vaikka rakastaisin kuinka suuresti!»

»Mutta, Mara! Ja sinä sanot rakastavasi

»Niin, Fritz, se on toista. Mutta aviorikosta en voisi tehdä.»

»Aviorikosta... mitä tarkoitat?»

»Tarkoitan, että niin kauan kuin se ensimmäinen elää, on hän sinun
vaimosi, olittepa sitten jollakin paperipalasella virallisesti
yhteenkirjoitetut tai ette... hän on sinun vaimosi. Sehän on Jumalan
säädös luomisen alusta alkaen, että kahdesta ihmisestä tulee yksi, eikä
sitä lakia ihmisen pidä rikkoman, eikä hän sitä voikaan, olkoon hänellä
kuinka monta puolustelua ja selittelyä hyvänsä!»

»Mara, minä luulen, että sinä olet tuossa käsityksessäsi jokseenkin
yksinäinen!»

»Se on mahdollista, mutta sano minulle, koskeeko kuudes käsky vain
naisia? Niin te näytätte olettavan. Mikäli minä tiedän, on Jumala sen
antanut ihmisille ilman poikkeuksia... Mutta minun täytyy rientää.»

»Vielä vain yksi asia, Mara. Kauanko viivyt vielä täällä?»

»En enää kauan. Minä lähden pian merenrannalle, ehkä Odan kanssa...»

»Ah, sitten tulen minäkin perässä... Mara, sinä olet minun ainoa
ystäväni maailmassa, olet näinä päivinä siksi tullut, halveksitko sinä
minua?»

»En ikinä! Huomenna enemmän... voi hyvin...!»

»Minä tulen mukana alas. Minä kiitän sinua.»

Kun Mara tuli isoäitinsä luo, näki hän heti, että vanha rouva oli
kovasti kiihdyksissä. Maran tulosta saakka Bucheneckiin oli isoäiti
karttanut vakavampaa keskustelua pojantyttärensä kanssa, mutta
viime päivinä oli vanha kauna jälleen kasaantunut ja enentynyt, ja
tänä aamuna Ludwigin kanssa tapahtunut keskustelu oli saanut hänet
päättämään vihdoinkin puhua asiat halki.

»Sinä olet antanut minun odottaa, oliko sinulla vieraita ylhäällä?»

»Fritz oli luonani.»

»Fritz sinun makuuhuoneessasi? Se on sangen sopimatonta, Marie Agnes...
istu, ole hyvä... minä olen pyytänyt sinua tulemaan, koska katson
pyhäksi velvollisuudekseni isoäitinä vielä viimeisen kerran ennen kuin
minua ei enää ole sanoa sinulle, että... huomauttaa sinulle, että...
Marie Agnes, etkö sitten vähääkään kadu sitä kuinka sinä kohtelet minua
ja meitä kaikkia?»

Mara oli istunut tuolille vastapäätä isoäitiänsä.

Sisäisen kylmyyden tuntu levisi verkalleen yli koko hänen ruumiinsa ja
jäykisti hänet.

Uusiintuisiko nyt sama kohtaus kuin viisi vuotta sitten? Hän kohotti
päätään ja katsoi isoäitiinsä, mutta painoi katseensa heti taas alas,
sillä kylmät silmät vastapäätä olivat häntä vastassa kuin veitsenterät.

»Sinä tiedät, isoäiti», sanoi hän sitten hiljaa, »että sinun
suuttumuksesi on minun elämäni suru, mutta mitäs minä voin tehdä!»

»Tämä suru on vain sananparsi, Marie Agnes, ja mitäkö voit tehdä?
Vihdoinkin jättää tuon miehen, sen tyhjätaskun, sillä minähän näen,
että hänen kuvansa on yhä vielä sinun kirjoituspöydälläsi, vaikka hän
jo aikoja olisi halunnut luopua sinusta.»

Mara puristi käsiänsä lujasti yhteen eikä antanut näiden pahojen
sanojen tunkea sydämeensä, ja hän oli tähän viimeiseen taisteluun jo
niin kauan valmistautunut, että ne todellakin vain hipaisivat häntä
haavoittamatta.

Millä saattoikaan häntä haavoittaa?

»Peter ja minä pidämme yhtä kunnes se päivä tulee, jolloin voimme mennä
naimisiin», vastasi hän vihdoin koneellisesti.

»Vai niin, minähän en pitkään aikaan enää ole sekaantunut sinun
sisäisiin asioihisi eikä minulla ole siihen haluakaan, mutta se on
sinun oma syysi, kun teistä sanotaan, että te olette jo kauan eläneet
vapaassa aviossa.»...

»Sanotaanko niin?» kysyi Mara.

»Sanotaan kyllä, ja minä kysyn sinulta nyt viimeistä kertaa, tahdotko
vihdoinkin luopua tuosta miehestä, joka on meidän välillämme, vai etkö?»

Ja kun Mara oli vaiti, jatkoi hän:

»Ajattele toki, seitsemän turhaan tuhlattua vuotta olet sinä nyt
viettänyt... tietystihän kärsii sinun toimesi siitä, sinähän näytät
vanhalta ja surkastuneelta, sinä olet kolmenkymmenen ikäinen, sinun
täytyy nyt ratkaista... vain tuo mies on sinun ja omaistesi välillä.»

»Miksi hän oikeastaan on meidän välillämme?» kysyi Mara. »Tehän ette
häntä edes kunnolla tunne.»

Isoäiti oli hetken hiljaa.

»Ihminen tunnetaan teoistaan. Tämä pitkä kihlaus on suorastaan
epäsiveellinen, Marie Agnes.»

»Voi olla, että me syksyllä menemme naimisiin», sanoi Mara.

Jälleen syntyi äänettömyys.

Mara tunsi, että vanha rouva vapisi suuttumuksesta ja järkytyksestä,
mutta minkäs hän sille mahtoi.

»On turhaa puhua sinun kanssasi, Marie Agnes, sinä olet itsepäinen...
Syöksy siis onnettomuuteesi! Minä tiedän varmasta lähteestä, että sinun
sulhasesi viettää huonoa elämää erään pahamaineisen kumppanin kanssa
rannikolla ja...»

Mara seisoi pystyssä kuin kynttilä.

»Ah, sitten täytyy minun heti rientää sinne häntä auttamaan», sanoi hän.

Vanha rouva katsoi häntä niin typertyneenä, että Mara jo pelkäsi hänen
kaatuvan tuoliltaan.

Hän astui liki ja sanoi pelästyneenä:

»Isoäiti...»

Vapisevin käsin työnsi vanhus hänet pois.

»Mene siis! Se on tämän jutun huippu! Minä ennustan sinulle
kaikkinaista onnettomuutta. Mutta jos sinä sen nyt teet, niin olit
minun luonani viimeistä kertaa... Mene vain, mene.»

Mara seisoi liikkumattomana hänen rinnallaan.

»Isoäiti!» sanoi hän vielä kerran, sitten kääntyi hän ja meni ovesta
ulos.




6.


Peter Rasmussen laski kynän kädestään ja kuunteli herkeämätöntä
kaukaista kohinaa ja jyrinää.

Se tuli tuolta särkkien takaa.

Siellä viskautui vesi myrskyn ajamana rannalle ja pakeni taas viheltäen
ja pauhaten kivien ja merenruuhkan ja puunsirpaleiden yli takaisin
synkkään hautaansa.

Peter tuijotti silmät selällään eteensä ja kuunteli kuin lumottuna.

Lähenikö se vai loittoni?

Tämä kumajava kellonääni se joka kerta värähdytti hänen sieluaan kuin
tuntemattomista maailmoista kuuluva huuto, joka koski mieskohtaisesti
häntä, mutta jota hän ei saattanut ymmärtää, ja nyt tuli kokonainen
sävelten orkesteri paisuen valtavaan, miltei yliluonnolliseen voimaan
ja kauneuteen... hän nousi vaistomaisesti ylös ja piti henkeänsä
odottaen viimeistä riemuisaa finalea... nyt... nyt se tuli! Kuolon-
ja voitonhuudolla yhtaikaa paiskautuivat hyökkäävät aallot rannalle,
kohistakseen sitten verkalleen takaisin vaimentuen loittoneviin
säveliin, kunnes taas suuri kello syvyyksistä ilmoitti uutta,
mahtavampaa rynnäkköä.

Olipa se ilta!

Peter seisoi matalan pienen ikkunan ääressä, jota myrsky ravisteli
niin että ruudut helisivät. Hän katsoi ulos pimeään yöhön ja tunsi
pimeydessä meren tulevan kuin jättiläiskouran, joka aikoi yhdellä
otteella temmata pienen saareen syvyyteen... ehkä jo seuraavalla...

Häntä puistatti ja hän käveli pienessä huoneessa edestakaisin.

Jäi seisomaan nurkassa olevan vanhan klaveerin eteen. Melkein arkaillen
kuin varas aukaisi hän kannen ja löi pari akordia syvän huokauksen
päästessä rinnastaan.

Yhtä varovasti, surullisen tuskaisesti pani hän kannen kiinni taas
ja palasi nopeasti kirjoituspöytänsä ääreen, missä yksi yksinäinen
kynttilä valaisi hänen paksua käsikirjoitustaan.

Hän oli äsken heittänyt kynän luotaan niin rutosti, että valkoiselle
paperille oli pärskähtänyt lukemattomia mustepilkkuja. Peter otti
viivoittimen ja ajatuksiinsa vaipuneena — veti paperille hienoja suoria
viivoja ja järjesti mustia pisteitä ryhmiin ja kuunteli kohisevaa,
pauhaavaa sinfoniaa ulkona ja näki Ahdin istuvan mereisessä linnassaan
suurta kultaharppuansa soittamassa.

Hän veti pöytälaatikkonsa auki, penkoi Maran kirjeitä — jäljensi
niistä jotakin, mutta hänen kätensä alkoi vapista ja äkkiä tempasi hän
kirjoittamansa paperin, rutisti sen kourassaan ja nakkasi maahan.

Hänellähän ei ollut enää aikaa menettää, viiden viikon kuluttua
viimeistään oli käsikirjoitus lähetettävä, ja mitä oli hän näinä
pitkinä, ihanina viikkoina aikaansaanut!

Tuskin mitään!

Hiki kihosi hänen otsalleen, kun hän tänä iltana jälleen silmäsi
työtään... hän oli viikkomääriä ikäänkuin kiertänyt ympyrää, kieppunut
yhden kuolleen kohdan ympäri kertomuksessa, hävittänyt lehtiä lehtien
jälkeen, vihdoin ikäänkuin raivosta kirjoittanut pari lukua, ja sitten
taas oli edessä se kuollut kohta ja kaikki taas nurinnarin.

Hänellä ei ollut mitään rauhaa työssään.

Se se oli.

Sen rauhan olivat he häneltä vieneet.

Mara ja Knud.

Hänen morsiamensa ja hänen paras ystävänsä. Se oli alkanut, kun Knud
tuli Müncheniin eikä antanut hänen kirjailijatoimelleen kylliksi arvoa.
Luuli itse jotakin siitä ymmärtävänsä ja oli yllyttänyt Marankin hänen
työtänsä vastaan; sen oli hän, Peter, kauan tuntenut.

Ja kamalahan oli ollut Maran ajatus neuvoa Knudiakin vielä ottamaan
osaa tähän kilpailuun. Se oli sentään kaiken huippu.

Se oli vienyt häneltä maan jalkain alta, sillä niinhän oli tosiaan
käynyt, että Knud maalaamisen asemesta oli äkkiä alkanut kirjoittaa...
luonnosta, kuten hän sanoi, niin, ja sen sijaan, että olisi auttanut
häntä, istui nyt toisessa kerroksessa hänen yläpuolellaan olevassa
huoneessaan ja kirjoitti myöskin.

Tai eihän oikeastaan milloinkaan voinut tietää, kirjoittiko hän vai
ei. Hän ei koskaan puhunut siitä, oli usein poissa päiväkausia, teki
purjehdusmatkoja kalastajien kanssa, pelasi yöt läpi mannermaan
kapakoissa, tuli, kun sattui, taas takaisin, makaili tuntimääriä
tai päiviä rannalla, pimisi päiväkausiksi ylös asuntoonsa, oli aina
herttainen ja uskollinen hänelle, Peterille, ja riisti kuitenkin koko
hänen rauhansa.

Useammin kuin kerran oli Knud antanut hänen selvästi ymmärtää pitävänsä
hänen romaaniansa heikkona. Suoraan hän tosin ei ollut sitä sanonut.
Mutta, Peter tunsi sen.

Entä Mara...?

Peter kiristi hampaitaan.

Että Mara ei rakastanut hänen romaaniaan, senhän hän oli tiennyt jo
kauan. Mutta Mara oli kuitenkin uskollisesti pysynyt hänen puolellaan,
kunnes — niin, kunnes Knud Hansen tuli.

Siitä pitäen oli kaikki muuttunut.

Hän oli käynyt tätä salaista, sisäistä kamppailua mielessään jo kauan,
mutta elämässähän on salaisia taisteluita, joista ei kukaan saa tietää
mitään.

Vain täällä tämä kohiseva, pauhaava Pohjanmeri, nämä karkeloivat,
tanssivat laineet, jotka antavat elämänsä pärskähtää valkeaksi
vaahdoksi, ne olivat riistäneet hänen salaisuutensa, ne ivasivat
ja pilkkasivat häntä, ne puhkesivat hänen kanssaan elämän,
pohjasyvyyksistä lähteviin säveliin, ne repelivät myöskin koko hänen
teoreettisen kirjailemiskudoksensa pelkiksi lepattaviksi riekaleiksi,
ne yrittivät säälimättömästi murskata hänet ja pyyhkäistä pois kaiken
elollisen piiristä!

Peter kamppaili niiden kanssa vereen saakka, ja monesti, kun ne
lauloivat liian äänekkäästi, istuutui hän klaveerinsa ääreen ja vaienti
ne soittamalla hurjia, riemuisia säveliä ja soitti kirjoituspöytänsä
ympärillä kurkkivat haltijat suohon, kunnes itse näännyksissä vaipui
vuoteellensa ja nukahti ja — näki unta merestä.

Mutta ne eivät häntä masenna!

Hän oli mies. Olihan hän työskennellyt nyt jo vuosia tämä saavutus
päämäränänsä ja työskennellyt hyvällä omallatunnolla ja puhtain käsin.

Ne eivät saisi syytä kerskua olleensa oikeassa, kaikki ne, jotka
silloin olivat varoittaneet häntä muuttamasta alaa. Kaikki! Senkö
vuoksi he sen tekivät, etteivät suoneet hänelle menestystä?

Kuinka Marakin silloin Berlinissä oli häntä pyydellyt, kun hän puoliksi
ylimielisyydestä kirjoitti erään kertomuksen sanomalehteen ja sai
ensimmäiset kolme sataa markkaansa! Helposti oli sitten vielä ansainnut
useita satoja sanomalehtiartikkeleilla ja sarkastisilla arvosteluilla,
jotka tosin eivät ensinkään miellyttäneet Maraa, mutta työskentelihän
hän vain Maran vuoksi, voidakseen vihoviimeinkin rakentaa heille
kodin, ei vaivaista musikerimajaa, vaan oikean kodin, jonka hän tahtoi
suurilla varoilla loistavasti sisustaa; mitenkäpä sitä milloinkaan
voisi musikerina saavuttaa! Kirjailijana sitävastoin viittoivat
hänelle juuri nuo helpot, tarumaiset tulot... Jos hän nyt voitti tässä
kilpailussa, niin kilpailisivat jälkeenpäin kaikki sanomalehdet ja
kustantajat hänestä. Ja professori Lenthe, jonka ääni painoi paljon
palkintolautakunnassa, oli häntä kiittänyt ja rohkaissut.

Joutavuuksiahan ne vain olivat, joita vastaan hän täällä kamppaili, ja
se, että he kaikki väittivät, ettei kirjaileminen ollut hänen oikea
alansa ja että pari sanomalehtimenestystä ei merkinnyt mitään — se oli
vain kateutta. Jos ei vain tätä onnetonta matkaa olisi ollut, niin
istuisi hän ahkerasti Münchenissä ja kirjoittaisi, mutta sen sijaan oli
Knud kustantanut koko tämän matkan ja istunut sitten hänen viereensä ja
alkanut myöskin kirjoittaa — Maran neuvosta!

Niin, eivätkö he sitten tienneet tällä yksinkertaisesti hänet
tuhoavansa? Ja elleivät he sitä tienneet, miten saattaisi hän sanoa sen
heille? He eivät olisi häntä ymmärtäneet.

Ottihan tähän kilpailuun osaa tuhansia ihmisiä. Palkintoja oli
romaaneista, luonnoksista, jopa sävellyksistäkin. Kävisikö hänen
sanominen Knudille: 'älä sinä ota osaa!' kun Knudinkin elämänonni ehkä
riippui siitä?

Kas! Mikä ääni se oli, mikä rämähdys — romahtiko talo läjään? Kas,
taaskin! Ylhäällä Knudin huoneessa oli ilmeisesti ikkuna rävähtänyt
auki, ja hänen isäntäväkensä nukkui jo aikoja.

Olikohan Knud pannut käsikirjoituksensa edes kunnollisesti talteen?
Kuinka helposti saattaisi tuulenpuuska myllätä kaikki sekaisin!
Tehköön sen, se ei häneen kuulunut! Knudhan ei ollut uskonut hänelle
salaisuuttaan, mitä hän kirjoitti ja miten... eikä hän milloinkaan
mennyt Knudin huoneeseen, ei tahtonut siihen sekaantua.

Kas! Nyt kävi ovi, hän kuuli kalastaja Klaassenin kapuavan ylös ja
sulkevan ikkunan. No, kaipa sitten käsikirjoitus oli pelastunut.

Peter teki päättävän liikkeen ja ryhtyi taas työhön vaatimattoman
kirjoituspöytänsä ääressä.

Missähän Knud mahtoi olla?

Ehkä mannermaalla? Kenties oli lähtenyt Maran luo?

Miksei hän ollut kirjoittanut Maralle niin pitkään aikaan?

Ja miksi oli Mara sitten äkkiä taas omaistensa luona?

Oliko siellä sovinto tekeillä? Sehän oli mahdollinen vain, jos Mara
hylkäisi hänet.

Olisiko — olisiko se mahdollista?

Marahan oli ollut niin omituinen silloin eronhetkellä Münchenissä...
olisiko todellakin jotakin ollut hänen ja Knudin välillä? Välähdyksiä
kulki koko ajan hänen silmiensä edessä: Knudin sairaus, Maran hoito, ja
jälkeenpäinhän oli Knud viettänyt joka iltapäivän Maran luona ja vain
hän, hän oli ollut sokaistu!

Hän voihkasi ääneen.

Hänen koko elämänsä oli noiduttu: Mara hylkäsi hänet, ja Knud, jonka
hän oli ottanut luoksensa, raahasi hänet tänne ja sen sijaan että olisi
jättänyt hänet rauhaan, kiihdytti hänet kuoliaaksi tällä kilpailulla.

Hulluksi tästä kaikesta oli tulla.

Mitä oli hänen tehtävä? Onnistuisiko heidän nöyryyttää häntä? Sillä
muuta he eivät kuitenkaan saattaneet tarkoittaa.

Hän tarttui äkkiä kynään ja alkoi kirjoittaa ja kirjoitti koko yön
rautaisella tarmolla.

Aamulla tapasi hänen emäntänsä hänet nukahtaneena pöytänsä ääreen, pää
käsivarrelle vaipuneena.

Emännän onnistui vain vaivoin saada hänet hereille.

»Herra Rasmussen», sanoi hän sitten, kun tämä pökertyneenä hypähti
ylös, »ei tämä tämmöinen kelpaa. Se paljo kirjoittaminen yötä myöten ei
ole hyväksi. Juokaa nyt kahvinne ja pankaa sitten maata, minä herätän
teidät päivällisaikaan, mutta hyväksi tämä tämmöinen ei ole.»

Peter otti häneltä ääneti kahvitarjottimen ja meni se mukanaan oven
edustalle aamuaurinkoon.

Myrsky oli tyyntynyt, mutta kaikki näytti revellyltä ja väsyneeltä kuin
hurjan taistelun jälkeen.

Kahvi vahvisti ja virkisti häntä, hänellä oli tunne ikäänkuin olisi hän
toipunut ankarasta taudista.

Mutta oliko hän sitten tänään terve?

Vaivaloisesti kokosi hän ajatuksensa.

Niin, hän oli viime yönä kirjoittanut valmiiksi viimeistä edellisen
luvun ja ellei Knud aivan pian palaisi, kirjoittaisi hän lopun
lähipäivinä.

Kuinka ihana olikaan tämä aamuilma!

Hän tunsi halua mennä merelle ja uida. Hän nousi ja kulki hiukan
hoippuen kapeaa niittypolkua pitkin, joka johti särkän harjalle ja
sitten siitä merelle.

Kun hän oli mennyt, tuli vastapäiseltä puolelta Knud Hansen takaisin.

Hän oli suuresti muuttunut viime viikkoina.

Hänen käyntinsä oli voimakas ja joustava, hänen kasvojensa väri niin
ruskea, että silmät näyttivät vielä helakammilta. Hän astui reippain
askelin ikäänkuin iloisen sanoman tuoja.

Hän meni suoraan ystävänsä huoneeseen, mutta tapasi sen tyhjänä.

Knud katseli ympärilleen ja silmäys kauhean paksuun
käsikirjoituspinkkaan sanoi hänelle, että Peter oli ollut ahkera.

Maassa oli rypistetty paperi.

Knud ei itsekään tiennyt, minkävuoksi hän sen otti ylös ja silitti
auki; sitten kävi hänen kasvojensa ilme vakavaksi ja jännittyneeksi,
kahdella askelella oli hän klaveerin luona ja koetti saada
sävellyksestä selkoa.

Se oli pieni laulu ja alle oli kirjoitettu seuraavat sanat:

Kun kuohuu pauhinalla yön aikaan vaahto veen, niin Ahti aaltoin alla on
kultaharppuineen.

Ja jäyhin sorminensa sen kieliin kun hän käy, niin ääriin rantojensa
veet merten järkähtäy.

Jo kohta kautta hyrskyn ja pauhun valtaisen — kuin kellonsoitto myrskyn
soi laulu laineiden.

Ja laineen laulun loiton sen tuuli maihin tuo ja paisuu sävel soiton...
vie sydämees sen vuo...

Sanan »sydämeen» oli Peter pyyhkinyt pois ja kirjoittanut sen sijaan
»kuolohon».

Knud oli niin järkytetty, että hän tuskin saattoi lukea sanoja ja
sitten alkoi hän soittaa, mutta hänen kätensä olivat liian rauhattomat,
hän hypähti ylös pani sävellyksen huolellisesti säilyyn povitaskuunsa,
seisoi sitten hetken alallaan ja huuteli ääneen Peterin nimeä.

Emäntä tuli sisään ja ilmoitti Peterin menneen ulos. Hän oli Knudia
kohtaan epäluuloinen, Peter oli hänen ilmeinen lemmikkinsä, mutta Knud
osasi aina kuitenkin herttaisuudellaan tehdä hänet aseettomaksi.

Tänään ei Knudilla ollut aikaa ajatella emäntää. Hän riensi Peterin
perässä merelle.

Hän löysi tämän korkeassa lieteruohikossa nukkumassa.

Hän katseli ystäväänsä huolestuneena.

Silmät olivat niin sisäänvajonneet ja suora nenä pisti esiin sitä
voimakkaampana. Knud oli jälleen aivan haltioitunut näiden kasvojen
jalosta kauneudesta; varsinkin hienopiirteinen suu kiinnitti hänen
huomiotansa tällä hetkellä, ikäänkuin näkisi hän sen ensimmäistä
kertaa, tuon merkillisen piirteen huulien ympärillä kuin puolinaisen
hymyn, josta ei tiennyt, oliko se pilkkaa vai hyvyyttä, ja tuon
voimakkaasti kaartuneen otsan, jonka takana tämän kumman miehen salatut
aarteet asuivat, tämän miehen, jota Mara rakasti. Hyvänen aika, niin,
tietenkin. Mutta mitä olisi tästä miehestä kerran tuleva?

Knud Hansenilla oli ilkeä tuntu, ikäänkuin joku näkymätön kolmas
seisoisi hänen ja nukkuvan välillä... jota Mara rakasti, Mara!

Hän teki vaistomaisen liikkeen, ja Peter heräsi.

Merkillistä. Knudin jälleennäkemisilo surkastui äkkiä pieneksi kasaksi
harmaata tuhkaa, kun hän katsoi Peterin tummiin silmiin, jotka
tuijottivat häneen pelästyneesti ja melkein vihamielisesti. Mutta hän
tointui pian.

»Täällä sitä taas ollaan, poikani», sanoi hän heittäytyen Peterin
viereen ruohikolle, »minulla on säkillinen uutisia sinulle.»

»Missä sinä sitten olit?» kysyi Peter verkalleen, yhä
puolipökerryksissä.

»Meressä, merellä ja meren alla... minä tunnen tämän suuren sfinksin
nyt hyvin... sitten maalla... kuule, minä olen nähnyt Maran.»

»Maran», toisti Peter.

Eikö hän sitä ollut tiennyt?

»Niin, minä tulin Dremmelshofiin, me olimme purjehtiessa eksyneet ja
laskimme maihin Oskar Brenten rantaan.»

Knud vaikeni.

Mutta kun Peter oli ääneti, jatkoi hän:

»Oskar oli sangen ystävällinen ja kohtelias minulle, kutsui meidät
sisään ja siellä tapasimme hänen sisarensa Odan, Maran ja... Fritz
Dorenin...»

Jälleen pysähdys.

»Tiedäthän kai», sanoi Knud sitten, »että Fritz ja minä lopulta
ylimmällä luokalla olimme vähällä joutua kaksintaisteluun, minä luulen,
että hän vihaa minua, mutta Mara, sinun morsiamesi, tervehti minua niin
ystävällisesti, että Fritz hillitsi mielensä ja antoi minulle myöskin
kättä. Meitä oli siellä oikeastaan sangen lystikäs seura.»

»Entä Mara?» sanoi Peter vihdoin.

»No, tottahan tietänet kaikki?»

»En mitään; tiedäthän, että Maran ja minun välillä on sopimus olla
kirjoittamatta useammin kuin kerran kuussa.»

»Tiedän. No niin: Mara on joutunut riitaan vanhan rouvan kanssa.»

»Tietysti, sanoinhan sen hänelle jo ennakolta. Miksi hän aina kuitenkin
menee noiden ihmisten luo?»

Knud kakisteli.

»Niin näes, Peter, koti on sentään aina koti. Hän ei saattanut jäädä
enää kauemmaksi vanhuksen tykö ja aikoi heti tulla sinun luoksesi,
mutta ei saanut vastausta sinulta korttiinsa, hän arveli kortin kai
joutuneen hukkaan, ja muutti aluksi Brentein luo ja aikoo nyt Odan
kanssa maalailla Oskarin talossa. Mutta minä sain hänet kuitenkin
lupaamaan, että hän joka tapauksessa käy meitä katsomassa.»

Peter hypähti ylös.

»Sinä!» sanoi hän vain.

Knud katsoi hänen ohitseen.

»Niin», vastasi hän ihan rauhallisesti, »Maralla oli niin ikävä sinua,
hän aikoo pian palata Müncheniin ja tahtoisi kai sitä ennen tavata
sinua.»

»No niin, tietenkin», sanoi Peter, puhuen nopeasti ja kiihtyneenä,
»muuten ei se kortti ole huikkaan joutunut, minä ajattelin hänen
puhuneen vain... ylimalkaisesti, varsinkin kun hän ei kirjoittanut
mitään yhteentörmäyksestä vanhuksen kanssa.»

»No, toivottavasti hän nyt pian tulee; sitten meitä on jälleen kolme
niinkuin Münchenissä», sanoi Knud selällään maaten ja taivasta
tuijottaen.

»Minä en voi työskennellä, jos niin paljon ihmisiä on koolla», huudahti
Peter äkkiä.

»Paljon ihmisiä? Muut eivät kai tule mukaan... Muuten näytti Oda
Brentekin sellaiselta kuin hän mieluummin olisi jossakin muualla kuin
kotona, ja Fritz Doren on nyrjäyttänyt jalkansa ja näytti sangen
surkealta... Peter, vanha mies, sinä kai olet tehnyt tuimasti työtä?»

»Olen, tuimasti, ja minun täytyykin taas palata kotiin... Sinä kai jäät
kuitenkin tänne rannalle aamupäiväksi?»

»Ajattelin toimittaa vielä pitkähkön merihartauden. Niinpä näkemiin
myöhemmin.»

Peter kiiruhti kotiin pitkin askelin.

Mara tuli.

Se oli hänen ainoa ajatuksensa.

Mara varmaan moittisi häntä, ettei hän ollut pitemmällä työssään, mutta
siihen oli Knud syypää, rauhanhäiritsijä, tuo kolmas, joka oli tullut
hänen ja Maran väliin.

Mara tuli.

He olivat viettäneet iloisia päiviä Dremmelshofissa, Mara ja Knud,
sillä välin kuin hän tässä kauheassa yksinäisyydessä oli kamppaillut
olemassaolostaan.

Mutta huvitelkoot he, he eivät saisi häntä houkutelluksi tieltä, ja jos
he häiritsivät häntä, niin hänpä lähteekin, hän. Niin, hän lähtee! Se
oli vapauttava ajatus. Ihan sama minne.

Mutta täällä hän ei voinut saada työtänsä valmiiksi, sen hän tiesi.
Ehkeipä hän valmistu lainkaan!

Lähipäivinä ei Maralta saapunut mitään tietoa.

Knud loikoili rannalla ja Peter istui huoneessaan ja kirjoitti. Joka
kerran kuin kuuli oven käyvän, odotti hän Maran ilmestyvän.

Siitä kävi hän vielä hermostuneemmaksi.

Ja loppu, hänen kertomuksensa loppu!

»Minä en tiedä mitään loppua», sanoi hän kerran aivan ääneen itsekseen.

Onko sitten elämässä aina loppua tällaisissa tarinoissa?

Tässähän ei oikeastaan voinut tarkoin määritellä alkua eikä loppua ja
elämässähän ei romaaninloppua ollut melkein milloinkaan. Aina jäisi
vielä jotakin sanottavaa, jota tuskin saattoi sanoilla ilmaista...
toisin oli musiikin laita: suuressa sinfoniassa _tuntee_ lopun, sävelen
häipymisen, ja jokainen seuraa kehitystä mukana, tarvitsematta muuntaa
loppua, suurta, kaameaa loppuakordia arkisiksi, voimattomiksi sanoiksi.

Herra varjelkoon, kuinka hänen sielunsa janosi ja himoitsi musiikkia
näihin aikoihin!

Eräänä iltana, kun hän tiesi Knudin lähteneen purjehtimaan muutamien
merimiesten kanssa, istahti Peter jälleen klaveerin ääreen ja alkoi
soittaa.

Kun hän vihdoin monen tunnin kuluttua väsyneenä taukosi ja kun hän
kääntyi huoneeseen päin, seisoivat Mara ja Knud ovella.

Mara tuli hänen luokseen silmät suurina säikähtyneinä ja suuteli häntä.
Hervottomana antoi hän sen tapahtua. Hän oli kuin pökerryksissä ja
tuijotti ystäviänsä kuin tajuttomana.

Knud katkaisi hiljaisuuden.

»Peter», sanoi hän liikutettuna, »ei auta, minun täytyy se nyt
sinulle sanoa, sinä soitit ihmeteltävästi, kuule, se on kerrassaan
kuolemansynti, että olet jättänyt musiikin! Minä olen sanonut sen
sinulle jo tuhannen kertaa, mutta nyt minä vannotan sinua! Heitä
käsikirjoituksesi hiiteen! Heitä se mereen ja kirjoita, mitä tänään,
mitä kaikkena tänä aikana olet säveltänyt! Se ei ole liian myöhäistä!
Ole mies ja pyörrä!»

Peter katsoi mykkänä toisesta toiseen, sitten työnsi hän Maran pois ja
oli seuraavassa sekunnissa kadonnut ovesta ulos.

»Hyvä Jumala, mitä teittekään!» huudahti Mara nyt pelästyneenä, »kuinka
saatoitte niin käydä hänen kimppuunsa... minne hän nyt meni...»

Knud oli heittäytynyt istumaan eräälle tuolille.

»Ystävät», sanoi hän, »eikö teillä sitten enää ole mitään tuntua
siitä, mikä on taidetta, oletteko te sitten näinä kolmena vuonna niin
typertyneet, tyhmenneet ja tympeyneet, että annatte sellaisen miehen
kuin Peter istua kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa romaaneja, kun
hän on musiikkimies... mutta suokaa anteeksi, Mara-neiti, minähän olin
valmistanut teitä siihen, että Peterissä on ollut tapahtumassa muutos
siitä pitäen kun hän on täällä... mutta tuo ihana sinfonia, jonka me
juuri kuulimme, sai minut suunniltani... ja koko juttuhan on suorastaan
ihan nurinpäinen.»

Mara näytti melkein yhtä hämmästyneeltä kuin hänen sulhasensa.

»Minä menen hakemaan Peteriä», sanoi hän hetken kuluttua tavattoman
tyynellä äänellä ja meni hitaasti pois.

Peter harhaili ilman päämäärää särkillä.

Hän oli kauheasti kuohuksissaan.

Vihdoin heittäytyi hän väsyneenä lieteruohikkoon ja koetti palauttaa
mieleensä, mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Hän oli vielä kokonaan sävellyksensä lumoissa, ja silloin seisoi äkkiä
Knud kuin kostonenkeli hänen edessään ja vannotti häntä säveltämään
edelleen, ja siinä oli Mara ja katsoi häntä suurin, rukoilevin silmin,
vai eikö Mara lainkaan ollut mukana? Oliko se ollut vain ilmestys?
Häntä kutsuva kohtalo?

Hän tarttui käsin otsaansa — oliko hän hulluksi tulossa?

»Jumalani», voihkasi hän, »mitä sinä minusta tahdot?»

Hän makasi näin ehkä tunnin, yö oli tulossa, lämmin ja tuoksuinen,
tumman meren yli asetti kuu leveätä hopeasiltaa. Silloin kuuli Peter
läheneviä askeleita ja tunsi kaukaa Maran hahmon.

Se oli todellakin Mara, ja nyt oli Peteristä taas kaikki selvää.

Knud oli houkutellut Maran tulemaan ja tahtoi nyt houkutella hänet,
Peterin, heittämään mereen sen työn, jolle hän rakensi tulevaisuutensa,
jolle hän jo vuosia oli uhrannut aikansa, voimansa, sielunsa,
kaikkensa, Herra siunatkoon, kaikkensa ja joka nyt muutaman päivän
perästä olisi valmis! Ja minkä vuoksi? Jotta hän ei saisi näitä
kymmentätuhatta markkaa eikä voisi mennä naimisiin Maran kanssa.
Mahtoiko Mara...

Mutta silloin juuri oli Mara jo hänen vieressään, hänen hahmonsa näytti
hämärässä niin suurelta ja hän oli niin kaunis, vielä kauniimpi kuin
ennen... Peterin ruumista puistatti ja hänen huulilleen oli pyrkimässä
pyyntö, mutta hän oli ääneti ja nousi vain puoliksi ylös, kun Mara nyt
istahti hänen, viereensä.

Mara tarttui hänen käteensä ja silitti sitä hiljaa. He katselivat
molemmat merelle ja olivat vaiti.

— Eikö hän sitten minua lainkaan tervehdi, ajatteli Mara.

Hän tunsi, että hänen täytyi aloittaa puhelu, sillä Peter, joka
oli hänestä aina ollut hyvin korkealla, tuntui hänestä tänään niin
avuttomalta kuin lapsi. Jotakin on nyt meidän välillämme, mitä lienee!
tahtoi hän sanoa, mutta sanoi vain: »Kuinka sinä oikein voit?» Ja kun
Peter ei vastannut: »Oliko paha, että tulin? Minä palaan Müncheniin
näinä päivinä ja kaipasin kuulla sinusta ja sinun työstäsi... Milloin
voit lukea minulle? Minä olen niin kauhean jännityksissä kaikesta.»

Peterin olisi tehnyt mieli itkeä, itkeä niinkuin meri, joka tuolla
heidän jalkainsa juurella niin herkeämättä itki ja huokasi.

Hän sai vaivoin hillityksi itsensä.

»Sinähän kuulit, mitä Knud sanoi — mereen pitää minun se heittää.
Arvattavasti ajattelet sinäkin samalla lavalla.»

»Oi, Peter, kuinka voit sitä ajatella, sinähän olit niin hyvissä
otteissa Münchenissä, ja että sinä lomahetkinä soitat... sehän on vain
ihanaa.»

»Münchenissä minä olinkin hyvissä otteissa, mutta tiedäthän kai, että
Knud myöskin on kirjoittanut?»

»Kyllä, hän kertoi sen minulle, minä olen niin iloinen, että hän
jälleen tekee työtä, se on varmaan vain sinun ansiotasi, vaikka hän
onkin tekeleeseensä tyytymätön... Sitäpaitsi, ettehän te... hänen on
korkeintaan luonnos ja sinun paksu romaani, jotenka mistään kilpailusta
teidän välillänne ei voi olla puhettakaan.»

»Koko juttuhan on juuri kilpailua, Mara... oikeastaan hornan keksintöä
ihmisten tekemiseksi hulluiksi mielipuoliksi! Kuinka voi lyhyessä
ajassa luoda jotakin kunnollista, valmista! Ellei minulla olisi
ollut tämä työni tekeillä jo kolme vuotta, en lainkaan yrittäisi, ja
sittenkin on sangen epätietoista, tokko valmistun Mara, kuule, on jo
myöhä, missä sinä sitten asut?»

»Kylässä, Knud hankki huoneen suutari Jensin luona minulle ja Oda
Brentelle, joka tulee huomenna. Minun täytyy nyt lähteä kotiin, kello
on jo yli kymmenen. Tuletko mukaan, vai oletko liian väsynyt? Sieltähän
on vielä puolen tunnin matka teidän erakkomajaanne. Tästä, heti särkän
takaa.»

He olivat nousseet ylös molemmat ja kävelivät peräkkäin kapeaa särkän
poikki vievää polkua alaspäin. Mara kulki edellä. Peter tuli perässä,
Hetken kuluttua alkoi hän kysellä Maran olosta isoäidin luona, ja Mara
kertoi hänelle kaikki, mutta he puhelivat kuin unessa eikä kumpikaan
oikein kuullut, mitä toinen sanoi. Heidän välillään kulki kolmas.

Kuutamo paistoi heidän polulleen ja valaisi selkeästi heidän kookkaat
hahmonsa. Knud Hansen oli avoimen ikkunansa ääressä ja näki heidät
kaukaa ja ihmetteli, minkävuoksi Mara käveli niin kumarassa kuin olisi
kantanut raskasta taakkaa.




7.


Rannan pehmeällä sannalla makailivat Mara ja Oda Brente pitkällään.

Vähän kauempana rakensivat Fritz Doren, Oskar Brente ja Knud Hansen
santalinnaa ja iloitsivat kuin lapset, kun tunnoton kylmä laine
pyyhkäisi pois muhkean laitoksen ja kohahti heidän ylitseen.

Kävi navakka tuuli, mutta taivas oli vielä sininen ja aurinko paistoi
kirkkaasti.

»Milloin Rasmussen lukee sen meille?» kysyi Oda äkkiä vaiteliaalta
ystävättäreltään.

»Ah, en tiedä, tokko hän lukee lainkaan», vastasi Mara.

»Hän lupasi minulle eilen illalla. Mutta tiedätkö, Hansenin pitää
myöskin lukea. Se tulee olemaan hurjan jännittävää. Minä esitän,
että tehdään se tänä iltana, lähetetään serkkusi Fritz Rasmussenin
luo taivuttamaan häntä... Ah, jospa Dremmelshofissa ja Bucheneckissa
aavistettaisiin, kuinka tuttavallisia me täällä kaikki olemme... Kuule,
eikö Rasmussen ole lainkaan mustasukkainen sinun ystävyytesi vuoksi
Fritz-serkun kanssa?»

Mara nousi ylös ja katsoi Odaa kummastuneena. Hän oli viime aikoina
ollut niin omien asioittensa askarruttamana, että oli kokonaan
unohtanut Odan ja Fritzin. Hän oli kyllä huomannut, että Oda alkoi
kiinnittää huomiota hänen serkkunsa varovaan kosieluun, mutta Fritzhän
oli hänelle sanonut, ettei hän ainakaan kahteen vuoteen vielä
aikonut... ja nyt? Oda katseli taivasta, ja Mara sanoi vain:

»Kuule, älä koskaan käytä tuota kamalaa sanaa 'mustasukkaisuus', jo sen
kaiku on niin halpa ja alhainen...»

»Mara-kulta, todellisessa rakkaudessa täytyy aina olla
mustasukkaisuutta, muuten et tiedä, mitä rakkaus on.»

»Tiedätkö sitten sinä?» teki Maran mieli kysyä, mutta nieli sanansa.
Oli näet yksi aine maailmassa, josta hän ei mielellään keskustellut.
Se oli rakkaus: ihmisten käsitys siitä tuntui hänestä niin alhaiselta
ja arkiselta, että hän tosiaan ei tiennyt, mitä sille mahtoi. Hän
ei myöskään saattanut kuvitella, että Fritz ja Oda voisivat mennä
kihloihin, niin kauan kuin Lieschen Meier oli elossa. Fritz ei ollut
enää kajonnut tähän asiaan, mutta ehkäpä hän aikoi puhua siitä Odan
kanssa täällä Hölupissa? Ja mahtaisiko Oda suostua Lieschenistä
huolimatta?

— Merkillistä! Kaikkialla on tämä salaperäinen kolmas, josta vanha
Häberle puhui! ajatteli Mara: — Fritzin ja Odan välillä se on onneton
Lieschen, mutta kuka se on Peterin ja Knudin välillä? Ja kuka Peterin
ja minun välilläni?

Kuinka muuttunut hän olikaan tänne saarelle tultuaan ikäänkuin joku
Vellamonneito olisi hänet loihtinut! Mitä olikaan Knud hänestä tehnyt!
Oliko Knud hänen paha henkensä?

Ja mitä oli tullut Peterin ja Knudin välille?

Mitä saattoi sellaisen ystävyyden väliin tulla?

Mara ei tiennyt enää, rakastivatko vai vihasivatko Peter ja Knud
toisiaan, kaikki oli nyt niin merkillistä ja niin sekavaa ja hämärää.
Näköjään viettivät he täällä kaikki niin tuttavallista elämää, kuten
Oda sanoi, mutta salassa kulki kukin suurta, katkeraa taakkaansa
kantaen eikä kukaan näyttänyt todellista olentoansa, ja Marasta
tuntui kuin he kaikki yhdessä kietoutuisivat yhä lujemmin suureen,
näkymättömään verkkoon, josta ei millään enää päässyt irti.

Herrat palasivat nyt heidän luokseen, ja Oda pyysi heti Fritz Dorenia
menemään Peterin luo pyytämään häntä tänä iltana lukemaan heidän
verannallaan.

»Muuten täytyy teidän lukea, herra Hansen», sanoi hän lopuksi.

»Miksei», vastasi Knud välinpitämättömästi, »minä sainkin sen
eilenillalla valmiiksi.»

»Mitä, valmiiksiko?» huudahtivat kaikki yhdestä suusta, »eihän se ole
mahdollista! Eikä sitten puhu mitään! Rakentaa täällä santalinnoja kuin
lapsi eikä ilmaise viikon suurinta salaisuutta.»

»Hyvä!» huudahti Fritz, »yksi runoilijoistamme on siis valmis. No, me
olemmekin viikon päivät siivosti antaneet teidän olla rauhassa, Mara
on tuskin nähnyt sulhastaan. On se oikeastaan vähän nurinpäistä, kun
ollaan kihloissa, eikö olekin, neiti Brente? Mitä, onko se teidän
mielestänne niinkuin ollakin tulee? Ei, kiitoksia! No, minä lähden nyt
tulevan serkkuni luo, jos Hansen on valmis, niin totta kai hänkin.
Niinpä näkemiin, hyvät herrasväet!»

»Onkin aika», sanoi Knud jälleen, »kahden viikon kuluttua on viimeinen
hetki, ja loppu on vielä kirjoitettava puhtaaksi.»

»Fritz», sanoi Mara, »jää sinä tänne, minä menen Peterin luo ja kysyn
häneltä.»

»Hyvä niinkin. — Oda neiti, tahdotteko nyt muuttaa linnaan, jonka olen
teitä varten rakentanut?»

Mara kuuli vielä Odan hilpeän vastauksen: »Jahkahan ensin katsotaan,
kannattaako», sitten alkoi ääntensorina hälvetä, ja hän kulki yksinään
pitkin rantaa. Mutta sitten tuli joku ripein askelin hänen perässään.
Hän tiesi kyllä kuka se oli.

»Älkää kiusatko häntä lukemaan», pyysi Knud tultuaan hänen rinnalleen.

»Miksei hänen tulisi lukea?» vastasi Mara. »Häntä vahvistaa, kun kaikki
siitä iloitsevat. Minä itsekin kehoitin häntä kovasti vielä eilen.»

Knud katsoi häneen epätoivoisena.

»Kuka tietää...», alkoi hän.

Mara keskeytti hänet.

»Oletteko te sitten asiastanne niin varma, että olette niin valmis
lukemaan?»

Knud seisahtui.

»Hyvästi, Mara-neiti», sanoi hän hiljaa ja harppasi parilla askelella
särkänrinteen yli pois.

— Mikä hänen lienee, ajatteli Mara. Lieneekö hän yleensä kirjoittanut
mitään kunnollista, hän on niin omituinen.

Peter istui kirjoittamassa.

Hänen kasvonsa olivat käyneet vielä kapeammiksi ja saaneet viime
viikolla erään läpitunkemattoman ilmeen. Knud ja Mara eivät olleet enää
puhuneet hänen kanssaan musiikista; häh oli kaiket päivät sulkeutuneena
huoneeseensa ja kirjoitti — kirjaansa. Hän kieltäytyi jyrkästi
lukemasta teostaan ja naurahti hiukan, kun kerrottiin, että Knud oli
luvannut lukea, »mutta siihen minä kyllä tulen», sanoi hän sitten.

Illalla oli koko seura sitten koolla Oda Brenten parvekkeella, myöskin
Peter, vain tekijä ja lukija Knud Hansen puuttui vielä.

Fritz Doren oli hankkinut olutta ja limonaadia. Vihdoin saapui Knud
salkku kainalossaan.

Hän näytti kalpealta ja laihalta ja oli vastoin tapaansa hermostunut ja
kiihtynyt.

»Ensinnäkään minä en ole mikään kirjailija», sanoi hän, »kuten Peter
voi todistaa, ja toiseksi en saata lukea täällä. Onko teistä tämä
paikka muka tunnelmallinen? Tämä ahtaus ja nämä kärpäset... ah, tulkaa
toki meren rannalle, otetaan lyhty mukaan, minä luen sen valossa, kun
pimeä tulee, ja yöhän on lämmin ja tuuli ihan tyyntynyt.»

»Niin, mennään merenrannalle», huusivat kaikki.

He menivät särkän yli rannalle ja olivat pian sen jälkeen kaikki
asettuneet erään särkän rinteelle. Ilta oli helteisen kuuma, meri
tyynenä kuin peili täynnä odotusta ja äänettömyyttä. Kun kaikki olivat
sijoittuneet, pani Knud Hansen salkkunsa polvilleen ja otti muutamia
lehtiä esiin.

»Se on vain eräs muistelma elämästäni Atlantin takana», sanoi hän.
»Mutta, kuka tietää, ehkä kyllä kymmenentuhannen markan arvoinen»,
lisäsi hän sitten nauraen ja vilkaisi vielä kerran äkkiä kuulijoihinsa
ennen kuin alkoi lukea. Hän näki Peter Rasmussenin kalpeat kasvot,
hehkuvat, tummat silmät ja ivallisen suun, jonka hymy teki hänen
sydämensä aivan kylmäksi, näki Maran katseen suurena, tyynenä ja
odottavana kuin meri, näki Fritz Dorenin ja Odan, jotka rakastivat
toisiaan, ja hyvän, paksun Oskarin, joka varmasti rakasti Maraa, ja
hänen sikarinsa. Kuinka saattoikaan rakastua Maraan? Mikään ei ollut
toivottomampaa: yhtä hyvinhän voisi rakastaa merta, hurmautuneena
syöstä sen helmaan, jotta se vain seuraavassa silmänräpäyksessä
kylmästi hymyillen vetäisi rakastajan syvyyteen ja tuhoaisi. Kaiken
tämän näki Knud salamannopeudella; sitten sanoi hän ääneen:

»No niin, minä luen sitten... se on, kuten sanottu, vain sulaa
mielettömyyttä, mitä olen kirjoittanut, eräs elämys, joka minulla oli
Amerikassa tarjoilijana ollessani... no, kuunnelkaa sitten.»

Hän luki nopeasti ja hätäisesti, mutta vähitellen tuli hänen äänensä
levollisemmaksi, ja pian oli hän kertomukseensa niin syventynyt, että
hän kokonaan unohti ympäristönsä.

Hän ei huomannut, kuinka kuulijat kävivät hiljaisemmiksi ja
hiljaisemmiksi, ei nähnyt Maran loistavia silmiä, ei, että Peter oli
kääntynyt selälleen, pannut kädet päänsä alle ja silmänsä kiinni,
ei Oda Brenten ja Fritz Dorenin kuolontotisia kasvoja ja että he
nyt istuivat käsikkäin, eikä myöskään Oskaria, joka piti kädessään
sammunutta sikaria. Hän luki ja luki, kunnes tuli ihan pimeä. Joku
sytytti hiljaa kynttilän lyhdyssä, Knud asetti sen viereensä ja luki
edelleen kuin henkensä edestä.

Ja totinen oli kertomuskin, sen tunsi kohta todeksi, todella eletyksi
ja koetuksi, ja kuulija seurasi tämän Jumalan ja ihmisten hylkäämään
miehen kauheita kamppailuja ja odotti henkeä pidättäen hänen kohtalonsa
täyttymistä.

Kerran lakkasi Knud lukemasta, nousi ylös ja sanoi:

»Riittää jo.»

»Jatka», sanoi Fritz Doren käheällä äänellä, ja Knud istahti jälleen
hiekalle ja luki pienen lyhdyn valossa edelleen.

Yö tuli mahtavana ja suurena.

Sydänyön aikaan alkoi meri käydä levottomaksi ja loitolta kuului
kaukaista kohinaa. Silloin pani Knud äkkiä paperinsa kokoon ja sanoi:

»Minä en saata enempää... huomenillalla loppu.»

Ja ennenkuin kuulijat olivat tointuneet, oli hän salkkuineen tiessään.

Hämärästi näkivät he hänen hahmonsa häipyvän kesäyöhön. Vain hitaasti
pääsivät he irti lumouksesta, jonka valtaan olivat joutuneet.

Oskar Brente mutisi jotakin käsittämätöntä ja lähti sitten Knudin
perässä pitkin askelin, Fritz Doren ja Oda Brente katsoivat toisiaan
hajamielisinä ja lähtivät sitten hekin käsi kädessä, vain Mara seisoi
vielä ja katsoi liikkumattomana makaavaa Peteriä.

Hänen kurkkunsa oli kuin kuristunut eikä hän saanut pitkään aikaan
mitään sanotuksi.

Vihdoin rohkaisi hän itsensä.

»Etkö tule mukaan, Peter», sanoi hän hiljaa, »muut ovat jo kaikki
menneet.»

Peter hyppäsi ylös. Mara näki hänen silmänsä edessään ja äkkiä tuntui
hänestä, ettei hänen edessään ollutkaan Peter, vaan toisesta maailmasta
oleva henki, demooninen valo välähti häntä vastaan vain sekunnin, mutta
se kauhistutti hänen sydäntään ja hän luuli hetken melkein kuolevansa.

Hän koetti ajatella ja sanoa jotakin yksinkertaista ja kuuli äänensä
kuin kaukaa sammaltavan:

»Minä luulen, että nousee ukonilma, emmekö lähde kotiin, rakas Peter?»

Silloin ravisti hänen edessään oleva olento itseänsä, hän kuuli
voihkauksen, ja sitten sanoi Peter oudolla äänellä:

»Niin, kotiin.» Hän pyyhkäisi kädellään kasvojansa, pani käsivartensa
Maran vyötäisille ja lähti kävelemään hänen kanssaan. Hetken kuluttua
sanoi hän: »Mara... Mara...!»

Mutta Mara ei saattanut vastata mitään, nojautui vain kävellessään
häneen ja tunsi, että heidän takanaan kulki joku olento, hän ei
kääntynyt, mutta näki sen kuitenkin, näki pitkät, harmaat tekosiivet ja
kuuli hiljaiset, riemuitsevat askelet.

»Kolmas», ajatteli hän kauhistuen.

Kuka se oli?

Peterkään ei puhunut enää mitään, saattoi hänet vain kotiin ja antoi
hyvästiksi kättä.

»Huomenna — loppu», sanoi hän kasvot poispäin käännettyinä.

Sitten he erosivat.

Peter käveli hiljoilleen yötä myöten kotiinsa.

Tuuli tuimeni, pimeät pilvet alkoivat peittää taivasta ja heittivät
varjonsa maahan ja mereen.

Peterin jalat löysivät tien, hänen silmänsä eivät nähneet mitään.

Ukkonen alkoi jylistä ja särkkien takaa kuului meren harppulaulu.

Majastaan näki hän pilkoittavan valoa.

Hänen isäntäväkensä oli ylhäällä, ukkonen oli heidät herättänyt.

Peter vilkaisi Knudin ikkunoihin. Ne olivat selkoselällään, mutta
huoneessa oli pimeä.

»Herra Hansen meni vielä kylään, häh aikoo kai hummata koko yön. Se
ei ole hyväksi, herra Rasmussen, ja kun vielä tulee ukkonen. Herra
Rasmussen, kenties te panette ikkunat kiinni herra Hansenin huoneessa!
Muuten sataa sisään ja kun herra Hansen on kapakassa, tulee hän
kuitenkin vasta myöhään kotia.»

»Hyvä on», vastasi Peter koneellisesti.

Hän meni portaita ylös Knudin kamariin.

Kirjoituspöytä oli avoimen akkunan ääressä, pöydällä avonainen salkku
ja suuri kasa käsikirjoitusliuskoja.

Salama välähti halki koko taivaan, ja ensimmäiset, raskaat sadepisarat
putosivat maahan.

Peter seisoi ikkunan ääressä ja katsoi ulos.

— Nyt ukkonen, ajatteli hän, ja _yksi_ salamanisku ja minä ja koko talo
on sekunnissa mennyttä.

Hän säikähti ajatuksiansa, ja hänen katseensa sattui Knudin
käsikirjoitukseen.

Papereita katsoessaan oli hän kuulevinaan omituista kohua ja pauhinaa.

Hän tiesi hyvin, mitä se oli.

Näissä papereissa oli sama sävy, kuin tuolla alhaalla, syvällä, syvällä
meressä. Ahti kultaharppuineen, jota myöskään ei kukaan nähnyt; näissä
papereissa istui hän myöskin ja kosketti kourinensa kieliä ja soitto
kuului kautta maailman ja ihmisten sydämet värisivät ja heidän korvansa
kuuntelivat kuin lumottuina. Ääni, huuto syvyydestä, vanha ihmisen
jättikamppailu Jumalan ja saatanan kanssa, se nosti sotahuutonsa
tässä Knud Hansenin kertomuksessa, ja jokainen ihminen tiesi: tämä on
minunkin kamppailuni, se täytyy minunkin ehdottomasti käydä, tänään
tai huomenna enkä tiedä kummanko puoleen voitto hallistuu, Jumalan vai
saatanan.

Peter laski pitkät, laihat sormensa paperille.

Tässä, tässä oli ystävän voitto.

Loistava voitto. Kuinka lyhyttä ja mestarillista olikaan tyyli, mutta
vähät tyylistä: totuuden järkähtämättömät, loistavat kasvot ne tässä
kohtalossa näkyivät ja se teki asian niin suureksi.

Olipas se salama!

Taivas oli kuin haljennut. Peter teki ristinmerkin.

Niin, tässä, hänen kätensä alla oli ystävän voitto ja hänen oma
tappionsa, kuolemansa.

Ei auttanut, että hän vakuutteli itselleen tämän olevan vain
järjettömän mielihoureen — hänen työnsä oli hyvää ja kunnollista ja
oli aivan yhdentekevää oliko Knud Hansenkin sattumalta kirjoittanut
novellin, jopa hyvänkin. Epäilemättä jätettäisiin tähän suureen
kilpailuun monta tuhatta romaania, voiton mahdollisuus oli hänellä sama
kuin ennenkin, eikä lainkaan saattanut tietää eikö lautakunta pitäisi
hänen teostaan parempana kuin Knudin — tuota harpunääntähän ei kuka
tahansa saattanut kuulla — sen kuulivat ylimalkaan vain sellaiset,
jotka tästä suuresta harpusta jotakin tiesivät, ja niitähän oli yleensä
vain muutamia. Ah, kuinka sen kielet helähtelivät tänä yönä yli ukkosen
jyrinänkin! Niin, näinhän kyllä saattaisi käydä. Mutta kuitenkin tiesi
hän tällä hetkellä järkähtämättömän varmasti, että Knudin kertomus
veisi voiton ja — oli hänen työnsä tuhonnut!

Se ei ollut mielihouretta. Se oli tosiasia. Ja vaikka hänen edessään
olisi ohut tuhannen ihmistä ja vakuuttanut päinvastaista, niin tiesi
hän, että tämä teos oli hyvä ja hänen omansa huono.

Siitä hetkestä, jolloin Knud oli alkanut kirjoittaa, jolloin he
molemmat, niinkuin hän nauraen oli sanonut, olivat ryhtyneet
kirjoituskilpasille, siitä hetkestä oli hänen työnsä muuttunut
huonoksi. Jos Knud olisi, kuten aikomus oli ollut, maalannut, silloin
olisi hän voinut rauhaisasti kirjoittaa edelleen. Mutta näin ollen hän
ei ollut saattanut.

— Sitä ei heidän olisi pitänyt tehdä! ajatteli Peter yhä uudelleen. —
Sitä ei heidän olisi pitänyt!

Heidän, hänen parhaiden ystäviensä, Knudin ja — Maran!

He olivat tällä kilpakirjoittamisella ahdistaneet hänet kuolemaan, ja
he tunsivat ja tiesivät, minkä luontoinen hän oli. Heidän ei olisi
pitänyt riistää hänen sielunrauhaansa!

Nyt olivat he riistäneet häneltä kaikki! He olivat alusta pitäen
liittoutuneet häntä vastaan. Mara oli aina ollut Knudin puolella ja
paholaisen keksintöä oli ollut, että Knud päätti ryhtyä kiistämään
häneltä palkintoa.

Sillä muutahan ei asia pohjaltaan ollut.

Knud, jota hän oli niin rakastanut! Jonka hän oli pelastanut
nälkäkuolemasta. Nyt ei Peter voinut muuta kuin vihata häntä.

Hänen kätensä oli yhä Knudin paperien päällä, ja hän tunsi vihaavansa
Knudia.

Tämä vihollinen, joka oli tunkeunut kolmanneksi hänen ja hänen työnsä
väliin, työntänyt hänet syrjään elämän pöydästä ja itse istunut tilalle
ja syönyt elämänleipää.

Tämä ihminen, joka ilman velvollisuudentuntoa vaelsi elämänsä läpi,
jolla ei ollut mitään tointa, jolle oli samantekevä oliko hän
viinuri vai maalari tai ei mitään, joka vain vaihteeksi kirjoitteli
kertomuksia ja josta oli yhtä lystiä, voittiko hän tuhannen markkaa vai
kymmenentuhatta, oli tunkeutunut hänen pyhättöönsä, hänen työpajaansa
ja riistänyt häneltä työaseet käsistä.

Ja Mara oli sen nähnyt.

Vielä enemmän — hän oli riistänyt häneltä Maran... Eikö salama iskenyt
juuri alas? Eikö missään syntynyt tulipaloa? Oliko kaikki pimeää,
niinkuin äskenkin?

Knud oli yllyttänyt Maraa hänen työtänsä vastaan.

Alusta alkaen.

Ja sitten tuli hän vielä ehdottamaan, että hän luopuisi kirjoittamasta
ja rupeisi jälleen musikeriksi. Ja Mara, joka ennen oli ollut kokonaan
hänen, Peterin, puolella, oli sanonut samaa, vaikka tiesi, mikä uhraus
se silloin oli ollut Peterin puolelta ja minkä vuoksi hän sen uhrasi!
Se oli liikaa! Se oli hirvittävää! Hänen molemmat parhaat ystävänsä.
Jos he olivat huomanneet, että hän oli vain töhertäjä, mikseivät
sanoneet sitä suoraan, alusta alkaen. Ja kuka antoi heille oikeuden
ajatella hänestä niin halventavasti? Kuka? Professori Lenthen, joka oli
lukenut hänen teoksensa, piti sitä etevänä, toiset toverit myöskin, ja
vain nämä kaksi moittivat sitä. Mistä se oikeastaan johtui?

Mikä mahtoi siihen olla syynä?

Vain yksi asia — jota hän ei rohjennut ajatella!

Ja pelosta, että paljastaisivat itsensä, olivat he häntä kohtaan niin
ystävällisiä, teeskentelivät mielenkiintoa hänen romaaniansa kohtaan ja
antoivat hänen kärsiä näitä helvetintuskia.

Tuossa oli käsikirjoitus hänen edessään, taivas oli yhtenä tulimerenä,
ja hän näki käsikirjoituksen selvästi — kuinka olikaan Maran sydän
kääntynyt kokonaan tämän kertomuksen puolelle!

Tuo kirottu käsikirjoitus!

Se irvisti hänelle, se oli hänen murhamiehensä, hän voisi sen
vuorostaan tappaa, hän voisi kaapata käsiinsä nämä lehdet ja nakata
ulos sateeseen ja myrskyyn ja tuhota ne.

Pöytä, jolla ne olivat, natisi hänen painalluksensa raivosta ja Peter
värisi kiireestä kantapäähän.

Kuule, kuule, kuinka hurjana meri oli, ah noita mustia jättilaineita,
jotka vyöryivat maata vasten, ja kuitenkin mitä olivat ne verraten oman
sielun salakareihin! Nehän ovat paljoa synkemmät ja särmäisemmät kuin
vaarallisin vesi. Eikö niiden nimi ollut Mara?

Alhaalla seisoivat kalastaja, hänen vaimonsa ja heidän lapsensa ja
katselivat huolestuneina rajuilmaa.

»Herra Rasmussenin on varmempi tulla alas, se käy yhä pahemmaksi»,
sanoi emäntä. Ja samassa tulikin hän portaita alas, ja he näkivät hänen
kalpeat kasvonsa salaman valossa. Hän meni huoneeseensa sanaakaan
sanomatta.

»Panikohan se ikkunat kiinni ylhäällä, isä? Menehän varoiksi katsomaan.»

Kalastaja Klaassen meni ylös ja palasi sitten sanoen:

»Minä menen sentään vielä sanomaan Rasmussenille...» Ja meni Peterin
huoneeseen. Ja juuri sillä hetkellä tapahtui se kaamea tapaus. Jyrisevä
rätinä ja leimaus, häikäisevä, tanssiva leimaus ja sitten savua ja
räiskettä ja tulenloimua katosta ulos.

Pienen saaren kyläläiset näkivät tulenloimun ja riensivät kaikki
paikalle. Mutta kun he saapuivat palopaikalle, oli kaikki jo ohi.
Ukkosen raivo oli nyt lauhtunut, ihmiset olivat pelastaneet henkensä,
kalastajatupa oli joutunut uhriksi ja oli nyt vain rankkasateessa
huutelevien ihmisten ympäröimänä, savuavana raunioläjänä.

Mitään ei ollut enää pelastettavissa, ja kuitenkin nähtiin muudan
mies vaatteet kärventyneinä ja naama noessa juoksevan tulen läpi. Se
oli Knud Hansen. Hän syöksi erään ryhmän luo, jonka joukossa hän näki
Peterin.

»Peter», huusi hän, »minun käsikirjoitukseni!»

»Jumalan tähden», sanoi Maran ääni, »missä se on?»

»Peter, minun käsikirjoikseni!» huusi Knud uudelleen ja ravisti
ystäväänsä hartioista.

Peter katsoi häneen hölmistyneenä.

»En tiedä», mutisi hän.

»Mutta omasihan sinulla on kainalossa, Peter», huomautti Mara, »eikö
sinulla ole myöskin Knudin papereita?»

»Hyvä Jumala», voivotti kalastajanvaimo, »ei mitään saatu pelastetuksi
kuin henkiriepu, mutta Jumalan kiitos, mökki oli sentään vakuutettu!»

»Minun kirjoitukseni», huusi Knud vaimolle, »minun työni ylhäällä
kirjoituspöydälläni.»

»Jumala paratkoon, herra Hansen, herra Rasmussenhan oli koko ajan
ylhäällä teidän huoneessanne, hänellä oli se salkku kainalossaan kun
hän tuli alas, ihan varmaan, minä näin sen, ylhäällä sitä ei enää
ollut.»

»Sitten on Peter sen pelastanut jonnekin», sanoi Mara varmasti,
»rauhoittukaa, Knud. Peter, ethän liene sairas? Sinä olet niin kalpea
ja vaitelias. Knud, meidän täytyy saattaa hänet katon alle johonkin,
näettehän, että hän on sairas... Hänhän aivan horjuu... Peter, Peter,
toinnu toki, sano jotakin!» Hän tarttui Peteriin, joka seisoi kuin
kuvapatsas, musta salkku lujasti puristettuna kainalossaan.

Knud loi häneen epätoivoisen katseen. »Käsikirjoitukseni», sanoi hän
hiljaa. Hän istahti eräälle kivelle ja peitti kasvonsa käsiinsä.

»Mies», sanoi Oskar Brente äkkiä kiivaasti, »mitä sinä oletkin
kapakassa koko yön ja annat aarteesi palaa täällä! Se on yksinomaan oma
syysi.»

Knud ei vastannut mitään, joukko huusi ja melusi, mökin luona ei ollut
enää mitään tekemistä, perustukset törröttivät savuavien raunioiden
ympärillä.

Kello oli neljä aamulla, kun kaikki likomärkinä ja väsyneinä vaelsivat
takaisin kylään päin. Fritz Doren ja Mara tukivat Peteriä, joka käveli
vain horjuen.

»Mielen järkytys», mutisi Fritz, ja Mara lisäsi hiljaa: »Ja
liikarasitus.»

Maran huoneeseen laittoivat he hänelle vuoteen.

Mara siirtyi Odan kamariin.

Pian lakkasi ulkona sade, navakka tuuli hajoitti pilvet, pieni
saari kimmelsi aamuauringon valossa ja aallot hyppelivät hilpeinä
sinertävällä merellä.

Kello yhdeksän aikaan tuli Knud Hansen ja kysyi Maraa.

Hetken kuluttua tuli tämä ulos ovesta ja istuutui hänen vierelleen
talon edessä olevalle valkoiselle penkille.

Knud säikähti hänet nähdessään.

Kymmenen vuotta vanhentunut, ajatteli hän.

Itsekin tunsi hän itsensä kurjaksi ja onnettomaksi, mutta Mara ei
kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Istui vain ja tuijotti eteensä.

»Miten Peterin laita on?» kysyi Knud hetken kuluttua.

»Nyt hän nukkuu», vastasi Mara kuivalla äänellä, »hän oli ensin aivan
kuin huumautunut. Onhan suorastaan kumma, ettei hän ole kuollut.»

»Niin, kumma on», toisti Knud.

»Hän sanoi minulle vielä», jatkoi Mara samalla äänellä ylös
katsahtamatta, »että kalastajanvaimo pyysi häntä menemään teidän
huoneeseenne sulkemaan ikkunat. Sen hän teki ja kokosi teidän
käsikirjoitusliuskanne, jotka olivat hujan hajan, yhteen, myrskyhän
olisi voinut viedä kaikki. Paniko hän ne salkkuun vai ei, ei hän
enää muista... hän ajatteli, että myrsky hellittäisi ja meni alas ja
muistelee kalastajan vielä käyneen hänen huoneessaan... silloin oli
salama iskenyt, hän oli vaistomaisesti kaapaissut pöydällä olleen
käsikirjoituksensa, mutta ei muista, kuinka hän tuli ulos... kaikkihan
paloi parissa minuutissa. Ei kukaan saattanut savulta enää mennä
mökkiin, ja kun me sitten tulimme, oli kaikki jo tuhkana ja porona.»

Knud ei vastannut mitään, hän tuijotti pieneen, aidattuun kukkatarhaan,
joka oli heidän edessään täynnä neilikoita ja resedantuoksua, täynnä
eloa ja auvoa. Eivätkö kukat tunteneet, että heidän keskessään istui
ihminen, tai kaksi ihmistä, sydän kuolleena?

»Mara-neiti», sanoi Knud väkinäisesti, »sitten on kai kaikki ohi. Minun
käsikirjoitukseni on palanut. Niin, se on tietenkin oma syyni, minä
olen taas kerran ajanut karille, tietysti, niinhän minun aina käy.»

Hän oli hetken hiljaa.

»No», sanoi hän sitten, »kerran sitä on ihminen itsekin tuhkana,
niinkuin kaikki tuo hiiltynyt paperi... Oikeastaan ihanaa saada
kuolla keskellä onneansa, sen sijaan että vähitellen paleltuisi. Ja
pohjaltaanhan se on jokseenkin yhdentekevää, eihän siinä juuri paljon
hukkaan mennyt, voi ajatteletteko te, Mara-neiti, että kertomus oli
koko hyvä?»

Knud oli noussut ylös ja katsoi häneen. Mara kohotti äkkiä päätänsä ja
katsoi häntä silmät kyynelissä, huulet yhteenpuserrettuina eikä saanut
mitään sanotuksi.

»Herran tähden», sanoi Knud, »älkää toki itkekö.»

»Niin», sanoi Mara, »minun täytyy teille sanoa, että teidän
kertomuksenne oli kaunein, mitä pitkään aikaan olen lukenut,
järkyttävin... Knud, luvatkaa minulle, että alatte vielä alusta ja
kirjoitatte sen uudelleen. Se ei saa joutua hukkaan, ei saa.»

Knud katsoi maahan.

»Se _on_ joutunut hukkaan», vastasi hän, »ja nyt, jääkää hyvästi ja
kiitoksia... tervehtikää Peteriä... Minä lähden tänään Oskarin kanssa
Dremmelshofiin, minulla ei ole tällä saarella enää mitään tekemistä...
Minä toivotan Peterille kaikkea hyvää... Münchenissähän sitten kai taas
tavataan kaikki kolme.»

»Münchenissä?» sanoi Mara verkkaan. »Ah, niin... hyvästi, Knud...»

Mara nousi ylös ja ojensi hänelle kättä.

Knud katsoi häntä ikäänkuin aikoen sanoa vielä jotakin, mutta näytti
malttavan mielensä, puristi hänen kättään ja lausui vain:

»Kalastaja Klaassen muistelee vieneensä minun käsikirjoitukseni vielä
Peterin huoneeseen, mutta sitä ei Peter tietenkään — huomannut.»

»Ei tietenkään», vastasi Mara, »kun minä kysyin kalastajalta, ei hän
muistanut enää varmasti, ottiko hän teidän huoneestanne mitään vai ei.
Tutkikaa vielä kerran kaikki, Knud, kenties...»

»Minä tulen juuri tutkimasta, siellä vain polttaa kätensä ja jalkansa
kuumassa tuhkassa. Kaikkihan on tuhkana, Mara-neiti. Vahinko, etten
itse ole palanut. Ajatelkaas, jos Peterin työ olisi joutunut tulen
omaksi!»

»Hyvästi, herra Hansen», sanoi Mara. »Minä luulen Peterin huutavan
minua...»

»Niin, niin... menenhän minä... hyvästi onko tämä nyt sitten
viimeinen...?»

Hän piti vielä Maran kättä omassaan.

»Viimeinenkö?» kysyi Mara katsoen häntä kuin kaukaa etäisyydestä, »ei,
ajatelkaa kaikkea, mitä olemme puhuneet, ja — älkää jättäkö minua
pulaan, Knud.»

»Mitä sillä tarkoitatte?»

»Te ette saa tehdä sitä!» toisti hän hätäisesti. »Mutta Peter kutsuu
minua...»

»Peter kutsuu minua!» toisti yksin seisomaan jäänyt Knud. Hän heilutti
kävelykeppiään ilmassa, katsahti ylös, poimi sitten maasta resedan ja
lähti hitaasti ja raskaasti kävellen pois.

— Mahtaneeko hän häntä koskaan niin kutsua — ajatteli hän, — kuin
kutsutaan ihmistä, joka täytyy saada, jota ilman joutuu hukkaan, kuolee
nälkään, niin, Herra nähköön, jonka kaipuuta on jokainen hengenveto...
jota kutsuu ja huhuilee, kunnes sydän pakahtuu... Hm... mutta osat ovat
maailmassa niin ihmeellisesti jaetut, että toinen kutsuu ja toinen ei
kuule, ja että kuitenkin niin ihmeen helposti kuulee väärin... Kuka
minua kutsuu? Peterkö ehkä, rakkain ystäväni? He ovat iloisia, kun
pääsevät minusta, kumpikin. Minä olin kolmas, ja kolmas on aina pahasta
ja saa mennä. Ajoissa, ajoissa eikä vasta kun jo on myöhäistä. Hei,
eteenpäin, Knud Hansen, älä rupea raukaksi!

Hän asteli rantaa alaspäin ja katseli merta.

Ulapalla näkyi purjelaiva. Hän kuuli kalastajaan laulavan: »Ah,
mistä kaukaa laineet nuo nyt tuuli tänne tuo...» Sitten kulki hän
rauhattomana edelleen ja illalla seisoi hän Maran asunnon edustalla
kysyäkseen, mitä hän oli tarkoittanut tuolla puheellaan pulaan
jättämisestä... mutta mitäpä kannatti kysyä, koko elämähän oli kuin
kysymys...

Knud Hansen oli koko yön ulkona, ja seuraavana päivänä hän oli kadonnut.




8.


Hampurin — Münchenin pikajunassa istuivat Mara ja Oda Brente kolmannen
luokan vaunussa.

Maran loma oli lopussa. Jos hän tahtoi jälleen avata maalauskoulunsa
ja olla menettämättä oppilaita, täytyi hänen ehdottomasti määräaikana
olla Münchenissä. Mutta lähtö oli ollut hänelle vaikeaa, sillä hän oli
jättänyt Peterin pienelle saarelle yksin ja surkeaan tilaan.

Mutta Peter oli vaatinut häntä lähtemään.

Mara ajatteli sydän raskaana viimeisiä yhdessäolon päiviä.

Peter oli ollut niin omituisessa mielentilassa.

Sellaisena ei Mara koskaan ollut häntä nähnyt.

Ensimmäisen järkytyksen mentyä ohi seurasi suuren kiihtymyksen päiviä,
jolloin hän oli käyttänyt Maraa kohtaan niin katkeria sanoja, että Mara
oli niistä vieläkin kuin pökerryksissä. Nyt kun pikajuna kiiti maita
ja hän katsoi ulos ikkunasta mitään näkemättä, koetti hän palauttaa
mieleensä kaiken, mitä Peter oli sanonut, voidakseen sen ymmärtää;
mutta kuinka hän päätään vaivasikin, ei hän päässyt selvyyteen.

Hän ei ymmärtänyt, kuinka Peter saattoi sanoa niin kylmästi ja
tyynesti, että hän Knudin lukemisyönä oli huomannut, ettei hänen oma
teoksensa kelvannut mihinkään ja että hän ehdottomasti oli päättänyt
luopua kilpailusta. Mara oli pyytänyt ja rukoillut romaanin puolesta,
mutta silloin oli Peter syyttänyt häntä teeskentelystä ja vaatinut heti
sanomaan, mitä hän piti Knudin kertomuksesta, ja kun hän oli sanonut,
että se hänen mielestään oli kaunis, oli Peter kimmastunut ja sanonut,
että sitä ei hänelle tarvinnut sanoa, sen tiesi hän ennestään, hänhän
oli nähnyt sen Maran kasvoista, kun Knud luki.

Niin, kertomus oli todellakin kaunis. Vahinko, että se oli palanut.
Mutta niin monipuolisen lahjakas mies kuin Knud ryhtyisi varmaan
nyt maalaamaan jotakin merimaisemaa sen sijasta ja saisi siitä
kaksikymmentätuhatta markkaa. Hänellä, Peterillä, ei ollut enää halua
ottaa osaa koko tähän uhkapeliin. Ja kun hän jälleen ryhtyi työhön,
tahtoi hän työskennellä yksin, ihan yksin... he olivat hoputtaneet
häntä henkihieveriin, Mara ja Knud, niinkuin koirat jänistä.

Mara puhui äänensä käheäksi rauhoittaakseen häntä ja luuli häntä
sairaaksi, mutta sitten oli Peter taas niin kylmä ja levollinen, että
tämäkin lohdutusperusta hävisi.

Sitten tuli syvän masennuksen hetkiä ja silloin tuli Peter pyytämään
saada istua hänen luonaan ja pitää vain hänen kädestään kiinni ja pyysi
häneltä anteeksi niin nöyränä ja epätoivoisena, ettei Mara ensinkään
saattanut ymmärtää, mitä Peter luuli hänelle tehneensä.

— Se on lopun alkua! — ajatteli Mara. — Se on lopun alkua!

Käsikirjoitukseensa ei Peter kajonnut. Hän oli pannut sen
matka-arkkuunsa. Hän puhui kyllä työsuunnitelmistaan, mutta ei
sanonut, mitä ne olivat. Mutta kerran lausui hän, että naimisiinmenon
mahdollisuudet nyt olivat nollapisteen alapuolella.

Älköön niillä ajatuksilla mieltänsä raskauttako, oli Mara sanonut
omaksi hämmästyksekseen ihan tyynesti ja ystävällisesti, hän, Mara,
on valmis oitis purkamaan kihlauksen, jos se vain jollakin tavalla on
Peterille rasituksena. Silloin oli Peter katsonut häneen niin oudosti
ja mennyt pois.

Sittemmin ei tähän kysymykseen oltu kajottu.

Niin pian kuin Peter oli hiukan toipunut, oli hän mennyt palaneelle
mökille ja penkonut koko päivän raunioläjässä ja moittinut
kalastajaa, jokahan oli ollut ylhäällä ja olisi voinut ottaa mukaansa
käsikirjoituksen, tomppeli...

»Niin, en minä tiedä», sanoi tämä, »töinkö minä sen alas vai enkö.
Jotakin minä kyllä toin alas ja panin herra Rasmussenin pöydälle vai
oliko se keittiön pöydälle. Herra Rasmussenhan oli siellä itsekin ja
nyt se on pois.»

»Minä olin huoneessani», vastasi Peter ärtyisästi, »enkä keittiössä,
kun salama iski.»

»Niin enhän minä sitäkään muista. Vaimoni sanoo, että herra
Rasmussenilla oli joku musta käärö kainalossa ulostullessaan ja
jotakinhan minullakin oli, kun alas tulin, mutta minä en muista
oliko ne Hansenin housut, jotka olivat tuolilla, vai hänen
käsikirjoituksensa, sitä en tiedä, mutta pöydälle minä sen vain panin.»

»Mies, keittiössähän oli Leena ja kirkui, että Herra siunatkoon, mikä
ilma, mutta syy on Hansenin yksin, mitäs hän menee kapakkaan juomaan,
kun on sellainen ilma.»

Peter palasi ihan kuohuksissaan Maran luo.

»Kalastajanvaimo väittää sen olleen minun kainalossani, ikäänkuin minä
olisin sen hävittänyt.»

»Oi, Peter», sanoi Mara, »jos olisit voinut, niin olisithan ennen
pelastanut hänen paperinsa kuin omasi.»

Peter kävi kalmankalpeaksi.

»Minua alkavat kaikki nämä jutut ellottaa. Pyydän, jätä minut yksin.»

Niin kului pari päivää, joina Mara ja Peter ensimmäistä kertaa
kihlauksensa jälkeen olivat miltei vihamielisellä kannalla.

Ja eräänä aamuna ilmoitti sitten Mara tyynesti ja päättävästi, että
hänen täytyi nyt palata Müncheniin.

Silloin oli Peter kuin yhdellä iskulla muuttunut.

Ensin pyyti ja rukoili hän Maraa viipymään vielä vähän aikaa, sitten
ymmärsi hän matkan välttämättömyyden, mutta oli taas ystävällinen ja
melkein yhtä herttainen kuin ennen.

Knudista eivät he nähneet tai kuulleet merkkiäkään.

Kun Knud silloin oli lähtenyt Maran luota, oli Peter seissyt ikkunassa
ja sanonut hänen tullessaan:

»Minä kuulin kaikki, mitä te puhuitte.»

Hän vastasi: »Senhän sait kernaasti kuullakin», eikä enää lainkaan
tiennyt, mitä Knud ja hän silloin olivat puhuneet.

Ja sitten ihmetteli hän, että Knudin hyvästitön lähtö ei Peteriä
lainkaan kiihdyttänyt. Oliko se ihana ystävyys tosiaan lopussa? Ja
miksikä? Miksi?

Tosiaanko tuon käsikirjoituksen vuoksi?

Ja sitten tuli lähtöpäivä. Peter lupasi tulla viikon kuluttua perässä.
Hän saattoi Maran ja Odan mantereelle, ja Mara näki hänen kookkaan,
solakan hahmonsa seisovan vielä kauan sen jälkeen kuin juna jo oli
lähtenyt liikkeelle.

Hänestä tuntui kuin näkisi hän hänet vielä, kun juna jo kiiti kaukana,
ja kuin tuntisi hän yhä vielä ihanaa, vapaata, suolaista meri-ilmaa.
Pikku saari oli hänet tänä aikana lumonnut, ja hän oli äkkiä näkevinään
vanhan, yksinäisen maalaajattaren, joka eleli siellä eräässä mökissä.
Oliko se hän itse?

Hän oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, että hän kokonaan unohti Odan ja
hämmästyi, kun tämä äkkiä puhutteli häntä.

»Nyt on Fritz vanhempiensa luona», sanoi hän, »ja koettaa saada
kihlauksellemme suostumusta, poikaparka.»

Kun ei vastausta kuulunut, katsoi hän Maraa.

»Oi, Mara», sanoi hän sitten ja siirtyi ystävätärtään lähemmäksi.
Tarttui hänen käteensä sanaa sanomatta ja niin kiitivät he äänettöminä
matkansa määrää kohti.

Müncheniä lähestyttäessä seisoivat molemmat ikkunan ääressä ja
katsoivat ulos yöhön. Silloin alkoi jo vilkkua valoja... he rakastivat
molemmat Müncheniä, tätä kaikkien taiteilijain oikeata kotia, ja olivat
kerran vakuuttaneet toisilleen, etteivät milloinkaan asetu asumaan
muualle kuin tänne. Suurelle keskusasemalle saavuttua sanoi Oda:

»Mara, enkö saa tulla sinun mukaasi ja asua luonasi? Sen jälkeen kun
tulit meille Dremmelshofiin, on minulla kai ystävättären oikeudet,
saanko?»

Mara syleili ja suuteli häntä.

»Käytä niitä oikeuksia, mutta ystävyyden oikeudet sisältävät
molemminpuolisen vapauden. Jätä minut pariksi päiväksi yksikseni...»

»Minä koetan», sanoi Oda hiljaa, »mutta voisihan olla, että _minä_
tarvitsisin sinua...»

»Oi, sitten tulet heti, vaikka keskellä yötä. Oda, oletteko sitten
kihlautuneet?»

»Olemme, Mara, sinä yönä merenrannalla.»

»Sitä merta!» sanoi Mara. »Etkö vieläkin tunne sen tuoksua... meren?
Minä en sitä lainkaan saa haihtumaan... Emmekö muuta sinne kerta,
vain me kaksin, ilman maailmaa ja ihmisiä, vain merta, merta ja
tuulta ja aurinkoa ja kohinaa ja viuhua... ja kaiken, kaiken kaipuun
tyynytystä...»

»Mara... minä saatan sinut sittenkin vielä kotiin ja vuoteeseen.
Tiedäthän, ettei kukaan osaa tehdä niin hyvää unipunssia kuin minä.
Tule nyt, älä vastusta. Tässä, minulla on vielä ajurirahaa ja
huomisesta alkaen korottaa Oskar minun kuukausrahaani, ajatteles,
kuinka hauskaa... Tule nyt vain, kultaseni, tule.»

Mara antoi äkkiä tahdottomasti kuljettaa itseänsä, ja Oda lähti hänen
luotaan vasta, kun ystävätär alkoi nukkua.

Oda tuli seuraavana aamuna ani varahin takaisin ja toi mukanaan
kaikkinaista hyvää, hedelmiä ja piparkakkuja ja pullon vermuttia, mutta
hänen ihmeekseen oli Mara jo ylhäällä, asunto siistitty ja Mara, vanha
tyyni ja umpimielinen ilme kasvoillaan, täydessä työssä.

Hänen silmänsä olivat kiillottomat ja varjon kaihtamat, se oli kaikki,
mitä Oda huomasi.

Hän maalasi erästä suurta stillebeniä, joka loman aikana oli kuivunut
hyvin ja johon hän nyt siveli hienoja sinisiä tuntuja paksulla värillä
maalattuun kuparikattilaan.

Oda asetti aamiaiskorinsa syrjään hiukan nolostuneena, Maran
sananparreksi tullut lähestymättömyys lamautti hänen sydäntään. Mutta
hän oli myöskin Pohjanmeren lapsia ja tiesi sangen hyvin, että rannikon
väki on yhtä tutkimattoman suljettua kuin meri itse ja että sen helmet
ovat vain syvältä löydettävissä.

Mutta joka kerran on sen syvyyden helmet nähnyt, ei niitä sen koommin
unohda, sille jää niiden loistoa kuin merenheiettä silmiin ja sydämeen.

Sen kaiken tiesi Oda Brente ja niin meni hän hetken kuluttua taas
pois levollisesti ja hiljaa omaan työhönsä. Häntä ei loukannut, ettei
Mara kysellyt mitään hänen kihlauksestaan, hän tunsi, ettei hänen
nyt sopinut vaivata Maraa lemmentarinallaan. Fritzin sähkösanoma »ei
toivotonta» oli hänet herättänyt aamulla, hän kulki nyt se taskussaan
ja nämä lyhyet sanat lämmittivät häntä kuin auringonpaiste sydänjuuria
myöten.

Viime aika oli hänestä melkein kuin unta ja tämä toistensa löytäminen
lemmittynsä kanssa oli ollut unelmaihanaa. Oi, jo kauan rakasti
Oda Fritziä ja Fritz häntä myös, sen tiesi hän nyt. Mutta tämä sen
havaitsemisen, yhä lähemmäs tulon aika ja vihdoin tuo lämmin pimeä
ilta särkällä merenrannalla, jolloin Knud oli lukenut suurenmoisen
kertomuksensa! Silloin oli äkkiä kahdesta sielusta tullut yksi, ja hän
kuuli kuin kaukaa Knudin äänen lukevan: »Kerran tulee joka ihmisen
elämässä suuri hetki, jolloin hänen todellinen ja ainoa kohtalonsa
astuu hänen eteensä, ja ellei hän tätä hetkeä tunne, on hän hukassa...»
Silloin oli hän hiljaa ja rauhallisesti pannut kätensä Fritz Dorenin
ojennettuun käteen... Se oli ollut heidän kihlauksensa.

He eivät olleet sitten enää käsiään hellittäneet, vaan menneet käsi
kädessä pois, ja vasta kaukana, kaukana särkän takana olivat he
sanoneet toisilleen toisiansa rakastavansa. Kaikki muut olivat he
unohtaneet ja unohtivat heidät seuraavina päivinäkin, unohtivat pian
kauhean tulipalon ja Knud Hansen-paran, unohtivat Maran ja Peterin,
jota salama epäilemättä oli hipaissut ja huumannut, ja vasta hiljan
tuli Odalle selväksi, että Peterin ja Maran välillä tapahtui jotakin.

Ah, mikseivät he voisi kerran olla epäsovussa... kaikkihan kääntyisi
taas hyväksi jälleen?

Oda jumaloi Maraa ja oli kauan ihaillut Peteriä, runoilijaa. Mikä tämän
nyt oli tullut?

Kymmenentuhannen markan voitto tämän vuoden kuluessa ja Maran ja
Peterin häät olivat muuttuneet niin varmaksi tapahtumaksi hänen
mielessään, että hän ei osannut toisin kuvitellakaan.

Olikohan Peterin romaani vielä kauniimpi kuin Knudin?

Hän ja Fritz olivat palon jälkeen kuiskailleet keskenään, että oli
oikeastaan tavaton onni Peterille, että tämä kilpailija oli tuhottu.

Mutta he olivat kumpikin hävenneet tätä ajatustaan.

Knud Hansen nousisi kyllä vielä pinnalle: rikkaruoho ei häviä.. Ja
Peterille täytyi väkisinkin suoda kaikkea hyvää.

Tulisikohan Peter viikon päästä?

Joka kerta, kun hänen piti sitä Maralta kysyä, kuolivat sanat hänen
huulilleen. Hän ei tiennyt, miksi.

Mara oli kirjoittanut kaikille oppilailleen ja ilmoittanut palanneensa,
mutta saanut vasta pari kolme ilmoitusta...

Hän teki päivätyönsä vähäpuheisena ja koneellisesti.

Odakin tuli hänen seurassaan vaistomaisesti mykäksi.

Viikon kuluttua sai Mara Peteriltä ja Oskar Brenteltä yhteisen
kuvakortin, jossa Peter ilmoitti pian kirjoittavansa perinpohjaisesti.

Maralla oli rasia täynnä kuvakortteja; hän pani tämän siihen mitään
sanomatta.

Eräänä päivällä soi ovikello jokseenkin kiivaasti. Mara hätkähti ja
sanoi ääneen: »Loppu!»

Hetken seisoi hän alallaan ja meni sitten avaamaan.

Fritz Doren oli ulkona.

Mara huomasi heti hänen olevan sangen kiihdyksissä, ja tuskin ehti hän
sisään, kun hän istahti väsyneenä tuolille ja huudahti: »No, vanhukset
ovat raivoissaan, minä sanon sinulle yleensä...»

»Sano rohkeasti vain, Fritz.»

»Niin, meidän koko retkemme saarille, tiedätkö, he ovat kerrassaan
kauhuissaan meidän kaikkien käytöksestämme. Ehkä olisikin ollut
parempi, että meillä olisi ollut joku 'esiliina' mukana, vai mitä,
Mara?» Maran täytyi hymyillä.

»Niin, ensin hankkia ja sitten ottaa mukaan. Tiedätkö, eihän meillä
ollut lainkaan aikaa ruveta kaikissa sanomalehdissä ilmoittamaan
etsivämme 'esiliinaa', sillä vapaasta tahdostaan ei sellaiseksi kukaan
rupea.»

No niin, setä Ludwig ja täti Minette ovat suutuksissaan olkoot kun
huvittaa, mutta mikään esteperustus teidän... rakkaudellennehan se kai
ei sentään ole. Oletteko te sitten todella oikein kihloissa, Fritz?»

»Olemme», vastasi Fritz säteilevänä, mutta jatkoi sitten nopeasti.
»Mutta inhoittava tämä tilanne sittenkin on, sillä minun taskurahani
eivät isän suuttumuksesta suurene.»

»Odallahan on rahaa.»

»Oda sanookin, että se on aivan yhdentekevää, mutta hän tahtoo isän ja
äidin siunausta.»

»Niin vanhanaikainenhan hän ei muuten ole.»

»Mara, sinähän et muuten ollut noin ivallinen. Mikä sinun on?»

»Älä siitä huoli. Minä teen paljon työtä ja vanhenen, Fritz. No, sinä
olit siis jo Odan luona?»

»Minä tulen sieltä, minun lomani on lopussa, jalkapahus ihan terve.
Mara, mitä meidän on tehtävä?»

Mara kaapi suurella voimalla vanhat värit paletistaan, ne olivat
melkein yhtä kuivuneet kuin hän itse. Hyvä Jumala, olivatpa nämä lapset
lapsellisia. Eihän heillä ollut mitään huolestumisen syytä, jos vain
itse tahtoivat toisensa.

»Mamma Brente saa keskustella asiasta hiukkasen mamma Minetten kanssa,
Fritz. Sinun vanhemmillasihan ei voi olla mitään muistuttamista Odaa
vastaan. Se, että hän on porvarillinen, ei toki toden perään ole mikään
syy. Niinpä olkaa vain kiltit ja uskolliset ja rakastavaiset, niin
vietätte jouluanne onnellisena parina Bucheneckissa.»

Hänen sanojansa seurasi äänettömyys. Sitten sanoi Fritz:

»Mara, sinua vaivaa jokin. Olemmeko minä tai Oda tehneet sinulle
jotain? Näes, sinä olit ja olet minun paras ystäväni... sinähän tiedät,
että ilman sinua en olisi koskaan uskaltanut Odan luo.»

»Todellako!» sanoi Mara.

Fritz vaikeni, ja Mara ajatteli hämmästyneenä, kuinka hän oli Odasta
erehtynyt. Hän ei ollut luullut, että Oda niin helposti sivuuttaisi
Lieschen Meierin olemassaolon.

»Niin, mehän aioimme sanoa sen sinulle heti, Mara. Mutta Peterin
sairaus esti meitä. Kuinka hän voi?»

»Kiitos, varsin hyvin.»

»Niin, ja sitten kiehtoi kihlausaika meidät niin kokonaan, Mara. Sinä
ja Peter, tehän olette olleet kihloissa jo niin kauan, ja me olemme
vastikään päässeet niin pitkälle. Olemmeko jollain tavalla loukanneet
sinua, Mara?»

»Hyvä Jumala, Fritz, ette vähääkään. Ja minä iloitsen niin onnestanne.
Tuossapa Oda soittaakin. Hän on kai hukannut avaimen.»

Fritz riensi hänen ohitseen mennäkseen avaamaan morsiamelleen, ja vasta
hyvän kotvan kuluttua tulivat he Maran luo sisään.

He olivat säteileviä, tilasivat Maralta suuren öljymaalauksen häikseen
eikä vakavista huolista ollut puhettakaan.

Maran täytyi tuontuostakin sulkea silmänsä, jotta ei olisi selvästi
nähnyt heidän välillään huoneessa hyljätyn Lieschenin hahmoa, ja äkkiä
sai hän sen tunnun, että Fritz _ei ollut_ kertonut sitä Odalle niinkuin
oli aikonut. Tämä ajatus teki Maran hehkuvan kuumaksi.

Ja tuskin oli Mara johtunut tätä ajattelemaan, niin tuli Fritz
levottomaksi ja esitti poislähtöä. Hänellä oli käytettävänään vain tämä
ainoa päivä Münchenissä, ja hän ja Oda tahtoivat nauttia siitä kuin
lapset.

Kun he olivat menneet, katseli Mara lohduttomana ympärilleen.

Elämä oli niin ihmeellinen ja pitkä... niin kauhean pitkä. Hän ei
enää lainkaan sitä osannut hallita. Kuinka kummallisia kaikki ihmiset
olivatkaan ja kuka sitten enää oli uskollinen ja tosi? Vai vaatiko hän
liikaa ihmisiltä? Mutta oikeastaanhan täytyi Fritzin ja Odan yksinkin
tietää, mitä tahtoivat, hänellähän ei lainkaan ollut oikeutta siihen
sekaantua.

Muutamien päivien kuluttua sai hän taas kortin Peteriltä ja sitten
taas yhden. Että hän oli yhdessä Oskar Brenten kanssa, lohdutti Maraa,
joka oli todella iloinen, kun viimeinen kortti kertoi, että Oskar oli
ottanut Peterin Dremmelshofiin virkistymään syysviikoiksi. Odakin oli
siitä iloissaan ja sanoi:

»Nyt hän voi rauhassa levätä laakereillaan, sillä kestää kai puoli
vuotta ennenkuin lautakunta on kaikki lukenut. Milloinka Peter
oikeastaan saa kuulla päätöksen?»

He kävelivät Isarin rannalla, kun Oda sanoi tämän.

»Hänhän ei ole lainkaan ottanut osaa kilpailuun», sanoi Mara hetken
kuluttua.

Oda pysähtyi.

»Mutta, Mara, sehän ei ole mahdollista!»

Enempää hän ei saanut sanotuksi.

»Minkätähden sitten?» kysyi hän hetken kuluttua huolestuneena, sillä
Mara kulki hänen rinnallaan niin suurena ja kivettyneenä.

»Hänestä se ei ollut hyvä eikä hän löytänyt sopivaa loppua... eikä
hän voinut väkinäisesti lopettaa. Harvoinhan on loppu sellainen kuin
ajattelimme... Mutta jos hän vain myöhemmin saa kustantajan, niin sehän
on paljon varmempi tie.»

»Niin tietysti, paljon varmempi», vastasi Oda nolona.

Hän oli niin säikähtynyt tästä tiedosta, jonka seuraukset hän
salamannopeasti käsitti, että hän ei uskaltanut sanoa mitään enempää.
Mutta hän kirjoitti vielä samana iltana veljelleen ja pyysi häntä
pakottamaan Peteriä työskentelemään edelleen ja auttamaan häntä
kustantajan etsinnässä.

Oskar vastasi viipymättä.

Dremmelshof, syyskuussa 08

Rakas pikku Oda,

... Peteriä ei saa enää ryhtymään mihinkään. Tiedät, että minä sinun
Marasi kauniiden silmien vuoksi teen paljon, ja yksinomaan siitä syystä
olen miehen tänne ottanut. Hän sanoo, että hänellä muka on suurenmoinen
uuden novellin aate, mutta yhtäkaikki hän vain harhailee pitkin rantoja
tai istuu ja paukuttelee vanhaa flyygeliäni, minkä se vain kestää.
Minä en ymmärrä musiikista mitään, mutta ihmiset kokoontuvat hänen
soittoansa kuuntelemaan... kun hän sen huomaa, hurjistuu hän ja syöksee
ulos ikkunasta tai ovesta kuin paholainen — te taiteilijathan olette
niin oikullisia, Oda, sen olen aina sanonut, ja suurin oikku on kai,
että sinä haluat mennä naimisiin sen kaartinluutnantin kanssa, — muuten
on Fritz kyllä hyvä mies, minä pidän häntä jokseenkin säällisenä,
muuten en hänelle antaisikaan pikku Odaani, vaikka vanhemmat kolmasti
suostuisivat. Jos tahdot tervehtiä Maraasi minulta, niin tee se ja sano
hänelle, että antakoon sen pitkän runoilijan mennä menojaan ja ottakoon
ennemmin hyvän vanhan Oken, — hänen isoäitinsä on sentään heikkarin
viisas nainen, minä käyn vanhuksen luona usein, hänen myötäjäisillään
voisimme Mara ja minä elää mainiosti.

Hyvä uskollinen Oke.

Oda ei uskaltanut näyttää tätä kirjettä Maralle ja oli myöskin
vihoissaan, että Oskar puhui Fritzin säällisyydestä vähän niin
ja näin. Mutta jos Peterillä oli uuden kirjan aihe, niin sehän
oli hyvä. Hän tulisi kai pian takaisin Müncheniin, ansaitsisi
sanomalehtiartikkeleilla ja arvosteluilla taas paljon rahaa ja
kirjoittaisi sitten novellinsa valmiiksi ja silloin olisi Marakin taas
iloinen ja kaikki hyvin. Hän rauhoittui vähitellen taas ja kuitenkin
jäi häneen joku epämieluisa tunne Oskarin kirjeestä. Hän päätti puhua
kerran siitä Fritzin kanssa. Fritzhän oli niin avomielinen ja hyvä.

Hän kävi joka päivä Maran luona ja otti jälleen tunteja kolmen muun
neiden kanssa yhdessä, mutta ei jäänyt enää, kuten niin usein ennen,
tuntien jälkeen Maran luo, vaan muiden mukana pois. Hän aavisti enemmän
kuin tiesi, että Mara kävi hiljaista jättiläiskamppailua ja tarvitsi
yksinäisyyttä. Kun hän minua tarvitsee, niin hän kutsuu, ajatteli Oda.
Hänellähän oli Fritzinsä. Appivanhemmat olivat jo lauhtuneempia ja
vaativat vain ajatusaikaa jouluun saakka. Oda ja Fritz olivat siihen
hyvin tyytyväisiä.

Peter ei palannut.

Kerran marraskuussa tuli Maralle kirje Hampurista.

Peter oli Dremmelshofissa tutustunut hampurilaisiin herroihin, jotka
julkaisivat erästä uutta aikakauslehteä. Häntä oli pyydetty avustajaksi
ja tointa kuvattu taloudellisesti sangen edulliseksi. Tietysti oli hän
suostunut ja sanonut irti asuntonsa Münchenissä, mutta kun hänellä ei
ollut matkarahoja, pyysi hän Maraa hyväntahtoisesti lähettämään hänelle
tärkeimmät tavaroistaan. Hän oli hyvin toivehikkaana: Knud ja Mara
saisivat nähdä erehtyneensä hänen ja hänen kirjailijakykynsä suhteen.

Niin meni Mara eräänä päivänä Peterin asuntoon ja pani tämän tavarat
kokoon. Monet luonnokset ja kuvat, jotka olivat Maran tekemiä, otti
hän omaan asuntoonsa, Peterhän pyysi vain tärkeimpiä tavaroitaan ja
muu olisi ollut vain tiellä. Vaatekonttorissa oli iso pinkka lujaan
käärittyjä papereita. Ne olivat Peterin vanhoja sävellyksiä, valmiita
ja keskeneräisiä.

Mara ei tiennyt, oliko viime vuosina uusia tullut lisäksi: hänhän ei
koskaan saanut Peteriltä sitä kysyä.

Maran käsi oli raskaana paperien päällä ja painoi niitä kuin jotakin
elollista, joka ei saanut elää... melkein niinkuin hänen oma
sydämensä... sitten pani hän käärön kuitenkin Peterin tavara-arkkuun.

Ja sitten lähti hän pois.

Vanhan Häberlen oven ohi kulki hän varpaisillaan, vaikka hän tunsi
suurta halua mennä vanhuksen luo... Mutta ei, ei... vasta kun kaikki
oli lopussa.

Mutta eikös tämä juuri ollut loppu?

Hän oli jo mennyt portaita alas, kun hän äkkiä pyörti ja meni ripeästi
vanhuksen luo.

»Isä Häberle», sanoi hän ääneen ja oudosti, »mitäs nyt tulee, mitenkä
nyt käy?»

Ukko kutsui hänet pyhättöönsä, missä hänen klaveerinsa oli, ja pyysi
Maraa kertomaan, ja äkkiä saattoi Mara puhua aivan tyynesti ja kertoi
hänelle kaikki ja sanoi taas lopuiksi: »Mitenkä nyt käy?»

»Lapsi», sanoi ukko salaperäisesti, »kaksi sanaa on sanottu, kolmas on
ilmassa, se on myöntävä tai kieltävä. Mutta älä mene tapausten edelle.
Se on kerran oleva edessäsi kirkkaana kuin salamanleimaus. Silloin ota
se rohkeasti vastaan.»

»Minä en kohta enää jaksa», sanoi Mara.

»Ei auta, pysy sinä vain paikallasi, kunnes sana tulee, ja tule minun
luokseni kunnes — hän palajaa.»

Mutta hän ei palannut.

Hän kirjoitti yhä harvemmin, yhä katkerammin, hän oli ylen
yksinäinen, mutta ei tahtonut tulla häirityksi, aikakauskirja oli
tulevaisuuskylvöä, tiettävästikin saattoi sato tulla vasta vuosien
takaa, ja silloin oli hän jo liian vanha voidakseen pyytää Maraa enää
jakamaan hänen kohtaloansa, ja sitä ennen hän varmaan kuolisikin,
joutuisi turmioon... Ja Peter kiitti Maraa kaikesta tämän rakkaudesta
ja uskollisuudesta: Mara oli ainoa valo hänen synkässä, vikaanmenneessä
elämässään, mutta ei voinut häntä enää auttaa.

Näin kirjoitti hän sekaisin. Mara vastasi tyynesti ja herttaisesti
ja laajasti. Hän ei tiennyt lopullista, viimeistä sanaa vielä, mutta
eräänä päivänä tuli sekin. Heidän kirjeen vaihtonsa oli viime aikoina
saanut toisen sävyn — kuinka se oli tapahtunut, ei Mara itsekään
tiennyt — hän ei enää tavannut sitä äänilajia, johon Peterin sielu
oli viritetty, ja niin olivat he lopulta vaihtaneet kylmiä, julmia
kirjeitä, joista jokainen synnytti uuden väärinkäsityksen. Peter
puolestaan moitti, ettei Mara ymmärtänyt hänen kirjailijauraansa, Mara
taas kirjoitti kylmiä, järkeviä sanoja, jotka Peteriä loukkasivat sen
sijaan, että olisivat häntä auttaneet. Vihdoin päättivät he tyyten
lopettaa kirjeenvaihtonsa.

Mutta sitten kirjoitti Mara kuitenkin vielä kerran.

Hän oli ennen joulua myynyt suurehkon taulun eikä voinut toimia vasten
luontoansa. Hän teki siis niinkuin niin usein ennenkin: tarjosi
Peterille rahat hänen tullakseen jouluksi Müncheniin, jotta he voisivat
rauhassa puhua asiansa puhki. Mara odotti yötä päivää, tunti tunnilta
Peterin vastausta, ja vihdoin se tuli.

Se oli hylkäävä.

Hänen täytyi, ikävä kyllä, ottaa vastaan toinen kutsu tulevaisuutensa
vuoksi. Hän oli nyt tullut tuntemaan ihmisiä, jotka tahtoivat häntä
auttaa. Asia oli tapahtunut sangen merkillisesti. Hänen ystävänsä
olivat raahanneet hänet erääseen konserttiin ja siellä oli eräs
viehättävä, nuori nainen, jolla oli muhkea alttoääni, laulanut ja
Peter oli jälkeenpäin tullut hänen tuttavakseen. Mutta mitä hän
oli laulanut, mitä! Muistiko Mara lähettäneensä hänelle kerran
Dremmelshofista pienen runon »Kun kuohuu pauhinalla»? Viimeisessä
säkeessä oli hän vain muuttanut sanan »sydämees» sanaksi »kuolohon»,
se kun hänestä oli todenmukaisempaa. Siihen oli hän eräänä myrsky-yönä
tehnyt sävellyksen, mutta huonon, huonon. Hän oli rutistanut paperin
ja heittänyt paperikoriin. Kuinka se nyt oli joutunut tämän nuoren
naisen käsiin? Hän arveli, että Leena Klaas, joka palveli Hampurissa,
oli tyhjentänyt hänen paperikorinsa ja ottanut paperin talteen — ja
jollakin salaperäisellä tavalla oli se sitten joutunut laulajattaren
haltuun. Niin, kukapa näistä sattumista saisi selkoa.

Nuori laulajatar ja yleisö olivat ihastuneita lauluun, ja laulajatar
oli pyytänyt häntä säveltämään vielä muutamia lauluja ohjelmistoonsa.
Hän oli ollut laulajattaren vanhempien luona aterialla, ja
merkillisintä oli, että isä oli — kustannuskirjakauppias, ja tytär
oli nauraen sanonut: »Isän täytyy kustantaa kaikki kirjanne, jos te
vain autatte minua kuuluisaksi.» Nyt aikoi Peter kirjoittaa uuden
novellinsa ja viettää joulua kirjakauppias Thomsenin luona ja kenties
säveltää jotakin laulajattarelle. Kenties hän sitten pääsiäiseksi tulee
Müncheniin, jos saa aikaa. Siihen mennessä he kai molemmin puolin ovat
tulleet rauhallisemmiksi ja järkevämmiksi, jotta voivat puhua asiat
puhki, jos Mara niin haluaa.

Kaiken tämän kirjoitti hän Maralle.

Ja kaiken tämän luki Mara uudelleen ja uudelleen.

Oikeastaan luki vain kaksi sanaa: viehättävä ja nuori! Ja sitten
hetken kuluttua käsitti hän äkkiä, että Peter aikoi jälleen säveltää.
Siis vihdoin viimein! Se oli Maran ensimmäinen ajatus. Entä toinen?
Viehättävälle, nuorelle naiselle. Ja kun Mara näin seisoi kirje
kädessään, tuli kolmas sana taivaasta ja oli hänen silmiensä edessä
kirkkaana kuin salamanleimaus. Se sana oli: »loppu».

Ne kaksi, jotka tähän saakka oli sanottu, Peterin ja Maran puolelta,
olivat myönteisiä. Nyt oli kolmas tullut, ja se oli kielteinen — ja
asia oli lukossa. Mara ei tiennyt, kauanko hän näin seisoi, eikä
myöskään, kuinka se päivä kului ja yöt ja seuraavat päivät, mutta
vihdoin tunsi hän, että hänen täytyi jotakin tehdä, ja silloin meni hän
vanhan Häberlen luo ja antoi tälle äänettömänä Peterin kirjeet.

»Isä Häberle, se on nyt lausuttu, se kolmas sana», sanoi hän sitten
hetken kuluttua.

Häberle seisoi mykkänä ja katseli ulos.

»Ei», sanoi hän, »minä en sitä vielä näe. Se on tulossa, se on
tipahtamassa, mutta vielä ei ole kirkkautta. Kirkkaudesta toiseen,
Mara, ehkäpä tunkevat ne vielä läpi. Ymmärrätkö minua?»

Mutta Mara katsoi häntä ymmärtämättä ja meni ääneti pois.




9.


Joulukuusen ympärillä Bucheneckissa olivat Dorenit ja Brentet koolla.

Asia oli käynyt niinkuin Mara oli sanonut. Rouva Brente ja rouva
von Doren olivat keskustelleet pitkän aikaa, olivat aluksi sanoneet
toisilleen monta sopimattomuutta toinen vävystä, toinen miniästä ja
erinomaisen paljon hyvää omista lapsistaan. Mutta lopulta oli todettu,
että Odalla oli erittäin hyvät myötäjäiset, ja se lepytti Dorenien
sydämiä. Rouva Brentestä taas oli kovin houkutteleva se ajatus, että
saisi tyttärensä tuonnempana naapurikseen Bucheneckiin... sanalla
sanoen, lapset saivat tahtonsa läpi ja seisoivat nyt säteilevänä
kihlaparina joulukuusen ympärillä.

Oda oli erittäin aistikkaasti puettu, taiteellisen kaunis punapitsinen
reformipuku verhosi hänen vartaloansa, ja setä Ludwig alkoi ihailla
poikansa makua.

Myöhään illalla, kun isä ja poika vielä kahden kesken polttivat
sikaria, sanoi edellinen hyväntuulisena:

»No, poikaseni, salattavaa kai sinulla ei ole mitään, vai onko minun
vielä autettava sinut jostakin pinteestä, häh?»

Fritz katsoi isäänsä hämmästyneenä, sitten sanoi hän miltei
liikutettuna:

»Kiitoksia, isä, minun asiani ovat kunnossa... vaikka kerran, kolme tai
neljä vuotta sitten...»

»Siis sentään», mutisi isä syvämielisesti.

Fritzin tuli outo olla.

»Isä, se on kauan sitten järjestetty, aikoja...»

»Täysin luotettavasti?»

»Täysin luotettavasti... rahaa kyllä silloin, paljonkin, mutta...»

»Onko lasta?»

»Ei, isä, lasta ei ole.»

»Jumalan kiitos... sitten ei ole todistuksia olemassa.»

»Isä, täytyykö se tunnustaa morsiamelleen?»

Herra von Doren hypähti ylös.

»Poika, oletko hullu? Tunnustuksia morsiamelle? Jotta hän huomenna ei
enää olisi sinun morsiamesi. Sitäpaitsi, säätynaisten kanssa ei puhuta
sellaisista pikkutyttösistä kuin sinun Lieschenisi tai Minchenisi —
olletikaan morsiamille! Morsiamet eivät tiedä mistään mitään, ja se
on hyvää ja siivoa ja niinkuin pitääkin. Poika, ethän toki ole mikään
pässinpää, — morsiamille tekee sulhanen suuteloiden ja hellyyksien
lomassa kaikenlaisia hämäriä viittauksia, että hän on huono mies eikä
lainkaan hänen rakkautensa arvoinen, ja sinä voit panna vetoon kymmenen
yhtä vastaan, että morsian viattomuudessaan vakuuttaa sinulle olevansa
vielä paljoa huonompi kuin sinä, ja koko juttu päättyy suurenmoisiin
lemmen vakuutuksiin ja selityksiin ja hän vannoo ottavansa vaikka
itsensä paholaisen, kun hän kerran sitä rakastaa... Hyvä Jumala, niin,
onhan se suloistakin, tuo valtava lemmenhuuma, jossa silloin eletään...»

»Isä», alkoi Fritz, »entäs jälkeenpäin?»

»Mitä jälkeenpäin? Silloinhan toinen on jo toisen. Ja eikö mies muka
ennalta ollut tahtonut sanoa olleensa huono? Ja ovatko nuo pikku
morsiamet sitä sitten todella tahtoneet tietää? Varjelkoon! Pahimmassa
tapauksessa on kohtauksia ja kyyneliä ja jälkeenpäin sovintoja ja
rannerenkaita... Siinähän ei silloin auta säästää. Mutta kymmenen
yhtä vastaan panen vetoon, että se useimmille on jälkeenpäin ihan
yhdentekevää, ja jos heille sitten olet tehnyt selväksi, että me kaikki
olemme samanlaisia, niin uskovat he sen viimein ja ovat iloisia, että
ovat edes saaneet sinut pelastetuksi.»

»Mutta me emme ole kaikki samanlaisia», vastasi Fritz hiljaa, syvästi
huoahtaen, »minä tahtoisin...»

»Mitä tahtoisit? Ole sinä vain hiljaa. Minua miellyttää sinun Odasi
suuresti, hänessä on siroutta... ja nyt, hyvää yötä, Fritz... Jumala
siunatkoon sinua, poikani... onnea ja kaikkea hyvää.»

Fritz meni yksin portaita ylös huoneeseensa.

— Minä tahtoisin — jatkoi hän äskeisiä ajatuksiaan loppuun — että
olisin kysynyt Maralta aikaisemmin ja että minulla olisi ollut joku,
joka olisi minulle sanonut, että sitä voi ja pitäisi pysyä puhtaana.

Hän katsoi ulos talviyöhön. Kuskin asunnossa oli vielä valoa ja hän
kuuli laulavia lapsenääniä:

»Ja nyt uhrina meiltä Sä saat sydämen, ilomielellä Sulle me annamme
sen. Pyhäks kuin omas on sekä puhtaaks se luo, iäks siihen sen
yhteenliittyä suo!»

Fritz oli vaistomaisesti pannut kätensä ristiin.

— Pyhä ja puhdas sydän! — ajatteli hän alakuloisena. — Mitä kannattaa
lapsia opettaa laulamaan sellaisia lauluja, kun heille myöhemmin
opetetaan, ettei miehen tarvitse pitää sydäntään pyhänä!

Ensimmäisenä juhlapäivänä oli Odan vanhempien luona Seehofissa suuret
kihlajaispäivälliset.

Seehof oli Bucheneckiin verrattuna vain pieni tila, mutta
mallikelpoisesti hoidettu, ja Odan vanhemmat elivät siellä vielä
useiden nuorempain lasten kanssa hyvissä varoissa. Uudet läheiset
suhteet hiukan ylimielisten Dorenien kanssa eivät Odan omaisia erin
miellyttäneet, mutta Fritz Doren osasi voittaa ihmisten sydämet, kun
tahtoi, ja niinpä odotettiin päivän juhlaa hyvällä mielellä.

Vanha rouva von Doren oli ilmoittanut myöskin tulevansa, se oli päivän
suuri tapahtuma. Talon isäntä, ent. majuri Otto Brente, Fritzin
onnellinen appi, kävi tuon tuostakin ulko-oven edustalla ajoissa
huomatakseen vaunujen tulon.

Tuessapa jo vanha, raskas landoo tulikin pitkin kivettyä viertotietä.
Herra Brente oikaisi valkoiset liivinsä sileiksi ja huusi lujaa:

»Oda, Oda, he tulevat, olepas valmiina, tyttö!»

»Heti, isä!» vastasi Oda välinpitämättömästi. Hän ei saattanut yhtyä
yleiseen innostukseen Maran isoäidin tulosta ja vain vaivoin saatiin
hänet osoittamaan vanhalle rouvalle asianmukaista kunnioitusta.

»Oda, meidän täytyy olla ulkona häntä vastaanottamassa», selitteli nyt
Fritzkin pyytelevästi.

»Univormu sopii sinulle mainiosti», vastasi Oda, »minä maalaan sinusta
joskus uhkean kuvan. Ratsuhousut, varsisaappaat ja asenuttu, lakki
hiukan vinossa voi, tuolla se paha, vanha noita jo nousee vaunuista.»

»Oda!» huudahti Fritz vielä hämmästyneenä, mutta sitten jätti hänkin
morsiamensa, joka tänään harmahtavassa velvetpuvussaan oli kerrassaan
kuvankaunis, ja riensi isoäitiään vastaan.

Todella mahtipontisena astui vanha rouva herra Brenten käsipuolessa
eteiseen.

Oda sai kaksi sormenpäätä suudeltavakseen, mutta tyytyi vain
kohteliaasti kumartamaan ja tervehti sitten appivanhempiansa ja
kälyjänsä. — Kuinka onkaan Fritz saattanut tipahtaa tähän perheeseen, —
ajatteli hän, — sekin on yksi seitsemästä maailmanihmeestä!

Hänestä tämä kihlajaisjuhla oli kauhistuttava, suorastaan mieletön,
mutta niin pian kuin hän puhui sinnepäinkään, sanottiin hänelle
joka taholta, että hän yritti matkia Maraa, ja se oli hänestä niin
harmillista, että hän mieluummin vaikeni, sillä vastaansanomisesta ei
hänen omaistensa enempää kuin Dorenienkaan parissa ollut mitään apua.
Sen hän tiesi vanhastaan. Korkeintaan johtuisi siitä ikäviä kahnauksia,
ja Oda ajatteli: pitäkööt päänsä, minähän menen lopultakin naimisiin
vain Fritzin kanssa.

Ja elämää Fritzin kanssa Berlinissä kuvitteli hän ihanaksi ja runsaaksi.

Brentet olivat näitä päivällisiä varten kerrassaan »kunnostautuneet»,
kuten Ludwig-setä myöhemmin huomautti. Mieliala oli sangen hilpeä.

Pidettiin asianmukaiset maljapuheet, joissa ilmeni paljon »avoimia
syliä» ja »suurinta luottamusta». Fritz otti kaikki sangen vakavalta
kannalta ja hänen eilisiltainen hentomielisyytensä oli kokonaan
haihtunut.

»Oskar», huusi hän pöydän yli, »sinun on myöskin pidettävä puhe!»

»Olkoon niin», sanoi Oskar, kilisti lasiinsa ja nousi pyylevänä ylös.
Kaikki odottivat hänen esittävän isoäidin maljan, ja tämä itsekin
jo katsoi häntä puoliksi valmis hymy huulillaan. Mutta Oskar sanoi
levollisesti:

»Erään valitettavasti poissaolevan sukulaisen, neiti Marie Agnes von
Dorenin malja!»

»Eläköön», huusi Fritz voimakkaasti, mutta yleinen eläköönhuuto oli
vain kohtalainen.

Ja sitä seuranneen kiusallisen hiljaisuuden aikana kuului Odan
ystävällinen ääni:

»Niinä en voi juoda Maran maljaa samalla juomatta hänen sulhasensa
Peterin onneksi.»

Hän katsahti vain sulhaseensa.

Tämä kilisti hänen kanssaan ja suuteli hänen kättään, mikä Odan
mielestä tässä tilaisuudessa oli aivan tarpeetonta.

Nyt nousi talonisäntä nopeasti ylös ja piti hiukan imelänpuolisen
puheen isoäidille.

Sen jälkeen kävi keskustelu taas yleisemmäksi, olipa Odan tuleva appi
sepittänyt runopukuisen ylistyksen Odasta taiteilijattarena.

»Jospa Mara tämän tietäisi», sanoi Oda nauraen Fritzille.

»Miksikä?» vastasi Fritz hieman loukkaantuneena, »sinähän
olet todellinen taiteilijatar, sinun viimeinen merimaisemasi
Dremmelshofista...»

»Hiljaa, lapset!» huudahti Oda, »ennen te ette tahtoneet tietää mitään
minun taiteestani, jättäkää se vain nytkin rauhaan!»

»Aivan kuin Mara», sanoi yksi kälyistä.

»Aivan», vahvistettiin kuorossa.

Oda pani kädet korvilleen.

Vihdoin oli juhla-ateria päättynyt.

»No, mihin huoneeseen tahdotte vetäytyä?» kysyi appi Brente säteilevän
hyväntuulisena.

Vastauksen asemesta tarttui Oda erääseen nuorempaan veljeensä ja riensi
hänen kanssaan ulos.

»Taas aivan taiteilijatar», sanoi Minette-rouva imelänhappamasti.

Fritzistä alkoi tämä tuntua vähitellen kiusalliselta.

Hän sytytti hermostuneena sikarin ja meni vihdoin lankomiehensä Oskarin
kanssa viereiseen biljaardihuoneeseen.

Mutta siellä tapasivat he Odan nuorempain sisarustensa kanssa
innokkaassa pelissä eikä kestänyt kauan ennenkuin molemmat herrat
olivat mukana.

Pian kutsuttiin heidät kuitenkin saliin kahville ja vasta illalla oli
morsiusparilla rauhaisa kahdenkeskinen hetki Odan kamarissa.

»Oda», sanoi Fritz, »sinä olet tosiaan hiukan omituinen isoäitiä
kohtaan. Sinussa on kerrassaan jotakin kovaa, kun puhut hänen kanssaan.
Sehän ei käy laatuun.»

»Mara», vastasi Oda vain.

»Olkoon. Hän on kova ja kohtuuton Maraa kohtaan niinkuin muutkin
meikäläiset, ja sinä tiedät, kuinka minä Maraa kunnioitan. Mutta me
teemme asian vain pahemmaksi, jos me heitä vielä ärsytämme. Minä olen
päinvastoin jo usein ajatellut, etkö juuri sinä olisi omiasi kerran
pehmentämään isoäidin sydäntä!»

»Minäkö? Herrantähden! Hän vihaa minua, minä olen hänestä porvarillinen
ja epähieno, senhän sinä näet hänen nenänpäästään. Sinulla on muuten
vähän samannäköinen nenä, Fritz, tässä nenänpään seudulla... sangen
hieno.»

Fritz naurahti heikosti.

»Pyydän, älä ole kova, Oda! Naisten ei koskaan pidä olla kovia. Sehän
on juuri Maran viehätys, ettei hän koskaan ole kova. Mutta sinä?»

Oda nojautui sohvalla, jossa he istuivat, taaksepäin ja katsoi häntä.

»Pelkäätkö sinä minua, Fritz?»

Fritz punastui vastoin tahtoansa tummanpunaiseksi.

Hänen mieleensä oli salamana välähtänyt eilinen keskustelu isänsä
kanssa.

Hän sai vaivoin mielensä tasapainoon, mutta äkkiä vakavaksi käyneenä
sanoi hän vain hiljaa:

»En, rajaton luottamus ja...» hänen teki mielensä sanoa enemmän, mutta
isän kaikki sanat seisoivat kuin pienet paholaiset hänen ympärillään
eikä hän tiennyt, mitä sanoa.

Ehkäpä se oli hänen onnensa.

Oda ajatteli loukanneensa häntä ja nojautui lempeästi häntä vastaan,
mutta kesti hyvän kotvan ennen kuin Fritz pääsi irti painajaisistaan ja
jälleen saattoi ehjästi nauttia nykyisyydestä morsiamensa kanssa.

Seuraavana päivänä toistui sama juhlallisuus Bucheneckissa, sillä
erolla vain, että Bucheneckissa oli »ainoa mahdollinen» päivällistunti
kello kuusi, kun taas Brentellä syötiin kello kahdelta.

Fritz ja Oda elivät iloisia päiviä.

Oli seesteinen, ihana pakkassää, he luistelivat, kävivät kävelemässä
ja ajelemassa, kerran Dremmelhofissakin, missä Oskar-paran jokseenkin
vastoin tahtoansa täytyi kestitä koko seuruetta.

Hän sanoi vihdoin raivostuneena, ettei hän jää iäkseen seurustelemaan
Dorenin naisten kanssa, vaan lähtee matkalle.

»Minne?» kysyi Oda ärsytellen.

»Müncheniin», vastasi hän lyhyesti. »Huolehditteko te sitten muka
Marasta? Peter istuu kiinni työssään Hampurissa ja Mara istuu ihan
yksinään Münchenissä.» Oda kävi vakavaksi.

»Minä olen ihan onneton, kun en ole näinä päivinä saanut kirjettä
Maralta.»

»Ehkäpä huomenna tulee», arveli Fritz lohduttaen. »Tule, lähdetään
kotia, eihän meillä ole enää kuin kaksi päivää, Oda...»

Maran kirje tulikin seuraavana aamuna kuin tilattu.

Oda istui kirje kädessään ja luki ja luki. Sitten hypähti hän ylös,
kääräisi ylleen hartiavaippansa, painoi päähänsä kangaslakin, tarttui
kävelykeppiinsä ja lähti jalkaisin kulkemaan kiiruusti Bucheneckia
kohti kalpeana ja kasvojen ilme kauhistuneena.

Ilma oli harmaa ja kylmä ja hiljalleen alkoi sataa lunta. Oda ei siitä
kaikesta mitään huomannut, käveli vain niin rivakasti kuin saattoi ja
oli tunnin kuluttua isoäidin asunnon luona.

Äkkiä hän pysähtyi.

Teki sitten ripeän päätöksen ja meni vanhan, pelätyn rouvan taloon.

Odan suhde isoäitiin oli hiukan parantunut. Olipa isoäiti sallinut Odan
ruveta sinuttelemaan häntä. Mutta tällä hetkellä unohti Oda muutenkin
kaiken pelon. Lumisena, posket punaisina astui hän vanhan rouvan
huoneeseen ja huudahti:

»Oi, isoäiti, minkä vuoksi sinä et heitä auttanut!»

Rouva von Doren tuijotti Odaa kuin ilmestystä ja sanoi sitten
vavahtavalla äänellä:

»Sinä tuot lunta minun huoneeseeni. Riisu päällysvaatteesi eteiseen ja
tule sitten sisälle.»

»Ja jos minä olenkin luminen», vastasi Oda kuohuksissaan, »mitä se
tekee! Tässä...», hän piti Maran kirjettä kädessään, »tässä...! Se on
sinun syysi. Kuinka saatoit sen tehdä!»

Rouva von Doren nousi ylös hiukan vapisten, mutta seisoi nyt suorana
kuin kynttilä.

»Te olette nenäkäs, neiti Brente. Pyydän, poistukaa huoneestani.»

Oda hengitti huohottaen. Hän huomasi äkkiä menneensä liian pitkälle ja
mutisi sopertaen:

»Anna anteeksi... antakaa anteeksi, mutta minä olen niin suunniltani...
Mara kirjoittaa juuri, että kaikki on lopussa hänen ja Peterin välillä.»

»Jumalan kiitos!» huudahti rouva von Doren ja vaipui jälleen
nojatuoliinsa.

»Voi, hyi», sanoi Oda.

Jälleen aikoi rouva von Doren vastata ankarasti, mutta Oda ehätti hänen
edelleen.

»Minä tiedän, että minun ei sitä pitäisi... mutta minä en voi muuta. Jo
vuosia on minun tehnyt mieleni sanoa se teille, sillä jo vuosikausia
olen minä likeltä nähnyt Maran kärsimyksen, ja teidänhän olisi
tarvinnut vain antaa rahaa Maralle ja Peterille, silloin olisivat he
voineet mennä naimisiin jo seitsemän vuotta sitten, sen sijaan että he
näkevät nälkää elämänsä parhaat vuodet ja surkastuvat huoliinsa, kunnes
lopulta eivät enää mitään voi eivätkä tahdo. Voi miksi, miksi olet sen
tehnyt, isoäiti! Mara on enkeli ja Peter on jalo, hyvä mies. Eihän
ollut mitään syytä häntä niin vainota. Mutta nyt te olette päässeet
päämääräänne.»

Hän vaikeni hetken hengästyneenä ja sulanut lumi valui pieninä
puroina pitkin hänen pukuansa lätäköiksi lattialle. Mutta vanhus ei
enää kiinnittänyt huomiota siihen. Hänen kasvonsa olivat kutistuneet
raivosta ja nenä käynyt teräväksi. Hän ei kuitenkaan saanut sanaakaan
sanotuksi, mutta tunsi hämärästi, että joku oli jo usein pitänyt
hänelle tätä kamalaa puhetta pimenevinä hämyhetkinä ja unettomina öinä,
hän ei oikein tiennyt kuka. Mutta tämä, tämä oli sentään sietämätöntä.
Mikä pälkähtikin tuon häpeämättömän personan päähän? Kuinka pääsisi
hänestä irti? Kaikenlainen skandaali oli hänestä inhoittavaa.

»Miksikä sinä et rakasta Maraa?» sanoi Oda nyt hiljaa ja alakuloisesti.
»Me kaikki rakastamme häntä niin hehkuvasti. Me olemme kaikki vasta
siellä Münchenissä hänen kauttaan tulleet oikeiksi ihmisiksi. Hän on
niin suuri ja hyvä. Hän antaa viimeisen roponsa köyhille. Hän tekee
työtä aamusta iltaan ja yöt läpi, ei tee kenellekään pahaa. Mutta
hänen sukunsa hylkää hänet kokonaan, ei kukaan auta häntä eikä välitä
hänestä... hänellä ei ole muuta kuin rakastettunsa, hyvä, ihana Peter
Rasmussen... ja senkin te nyt riistätte häneltä! Auta häntä toki,
isoäiti!»

Eikö tuo tyttö sitten lainkaan vaikene?

Vanhus haukkasi ilmaa, etsi sanoja, mutta ei löytänyt, kunnes vihdoin
sai vaivoin sanotuksi:

»Minä paheksuin tätä kihlausta alusta alkaen. Marie Agnes ei ole
tahtonut kuulla minua. Minä pesen käteni viattomana.»

»Mutta mitä olisi Maran sitten pitänyt tehdä? Sinähän epäsit häneltä
kaiken. Et tahtonut suoda hänelle tointa, et tahtonut tätä avioliittoa,
niin, mitä on meidän onnettomien sitten tekeminen? Jos minun vanhempani
eivät olisi antaneet minun opiskella, niin olisi minun täytynyt karata,
sillä jotakin varten tässä maailmassa kai mekin olemme olemassa, vai
katsotko todella, että minun tulevat kälyni ovat kadehdittavia ihmisiä,
kun eivät tiedä, miten aikaansa tappaisivat?»

Tämä oli liikaa.

»Sinun kälyilläsi on säädyllisemmät tavat kuin sinulla. Minusta on
kuulumatonta, niin, pöyristyttävää, että tällä tavoin tunkeudut minun,
vanhan vaimon, luokse. Minun on pyydettävä Fritziä estämään semmoista
ja kasvattamaan morsiantansa paremmin tai sitten olemaan tuomatta häntä
säädyllisiin ihmisiin... soo, siinäpä hän tuleekin... Fritz, pyydän,
vie morsiamesi pois. Minä en tätä suvaitse, en.»

Fritz oli kiiruusti tullut sisälle. Hän oli aivan sanattomana
hämmästyksestä ja saattoi äänettömänä kiihtyneen Odan ulos.

Ulkona seisoivat he vastakkain.

»Mara», huudahti Oda. »Hänen ja Peterin välillä on kaikki loppunut. Oi,
Fritz, eikö se ole kauheaa!»

»Mara ja Peter?» sopersi Fritz. »Mutta mitä sillä on isoäidin kanssa
tekemistä?»

»Ah, isoäidinkö? Hän vihaa Maraa. Fritz, tule minun mukaani! Mitä on
minun tehtävä? Minun täytyy heti matkustaa Müncheniin Maran luo.»

»No, no, annahan ensin kuulla, mitä oikeastaan on tapahtunut. Oletko
sinä tullut tänne jalkaisin, viertotietä yksinäsi? Mutta Oda, sehän ei
käy, olisithan toki voinut ensin soittaa.»

Oda katsoi häneen suuttuneena.

»Te olette kaikki kivestä. Maran elämän onni on murskana, kuuletko
sinä? Koko tämä vuosikausien raadanta ja toivonta hukkaan mennyt,
ymmärrätkö?»

»Ymmärrän, se on kauheaa. Tule, mennään pian sisään, jotta saan kuulla
kirjeen...»

»Mutta ei teikäläisten luo, jotka kaikki riemuitsevat tästä. Saata
minut takaisin Seehofiin.»

»Sinähän olet ihan väsyksissä. Mennään puutarhurin rakennukseen, siellä
on herttaisen lämmin, Rath on ulkona ja hänen vaimonsa pääkartanossa.»

He menivät puutarhurin asuntoon, Oda riisui päällysvaatteensa pois, he
istuutuivat sohvalle ja Oda luki ääneen Maran kirjeen.

»Onpas se kummallinen kirje», sanoi Fritz, »niin kylmä ja tyyni. Hän
kirjoittaa niinkuin jostakin kaupasta: 'meidän kummankin mielestämme
oli parasta lopullisesti purkaa tämä toivoton kihlaus. Peter tarvitsee
täyttä vapautta ja huolettomuutta työtänsä varten'. Suunnilleen
niinkuin minä tarvitsen hevosta ratsastukseen, eikö totta, Odachen?»

»Minä olenkin ihan ihmeissäni!» mutisi Oda. »Hän oli koko viime ajan
ennen joulua kylmempi ja umpimielisempi kuin koskaan ennen. Kenties oli
tämä kihlaus hänelle sittenkin taakkana? Vai mitä sinä luulet, Fritz?»

»Hyvinkin luultavasti. Tiedätkö — minä sanon sen vain sinulle —
Peter ei Hölupissa miellyttänyt minua enää niinkuin ennen... hänessä
oli jotakin, hän oli niin rikkinäinen. Ehkä oli Mara saanut tietää
jotakin...»

Fritz keskeytti äkkiä.

»Joutavia, Fritz. Peter on ehdottoman luotettava mies. Hänellä ei ole
mitään salajuonia, yhtä vähän kuin sinulla, vai kuinka?»

Fritz syleili häntä.

»Mitäs salajuonia minulla olisi? Enkeleitähän me emme kukaan ole...»

Siunatkoon, siinähän olivat taas isän sanat. Fritziä oikein ellotti
hetken.

»Minä sanoinkin sen muuten vain... minä tarkoitin vain, etten ymmärrä,
minkä vuoksi Peter oli niin muuttunut. Minä pidin lopulta Knudista
paljoa enemmän.»

»Niin minäkin», sanoi Oda. »Fritz, ethän tarkoittane, että Knud...»

»Pahasti pihkaantunut Maraan hän oli, mutta...»

»Hyi, Fritz, miksi sinä heti olet tuommoinen. Te olette tosiaan
kauheita. Aina heti muka rakastuminen, ja kuka tietää, kuinka usein
sitten olette rakastuneita.»

»No, mitäs, eihän se mikä rikos ole eikä siinä tarvinnut olla mitään
pahaa. Merkillistä, kuinka kaikki miehet pitävät Marasta, vaikka...
naimisiin hänen kanssaan ei juuri moni pystyisi.»

»Mitä sinä sillä tarkoitat?» kysyi Oda verkkaan.

»Tuota... häntä pelkää, hän on liian... hyvä.»

»No mutta kuule nyt, Fritz, tuostahan sopii katsoa syvälle! Tarkoitatko
ehkä, että minä...»

Oda oli hypähtänyt pystyyn.

»Joutavia!» keskeytti Fritz hänet nopeasti. »Minä tarkoitan vain tätä
laulua: 'Hän, kaikkein ihanin' ei hän milloinkaan meistä laula, hän
on niin äidillinen... Ah, hän on tosiaan kunnon tyttö. Minun tekisi
mieleni saada Peter kerran kynsiini.»

»Fritz, sen annat olla. Sinä puhut niin omituisesti. Minusta tuo laulu
on suorastaan typerä ja epätosi.»

»No no!»

»'Ja ma siunaan morsianta': lörpötystä, sitä ei tee kukaan ihminen. Jos
sinä jättäisit minut, pitäisikö minun mukamaste vielä siunata sinun
uutta morsiantasi? Se vielä puuttuisi!»

Fritz nauroi onnellisena.

»No, mitä sitten tekisit?»

»Ensinnäkin minä halveksisin häntä, että hän ottaa entisen, sulhasen...
ajattele, kuinka inhoittavaa!»

»Oda, sinä olet lapsellinen.»

»Mitä vielä, päinvastoin, minä otan kaikki vakavalta ja pyhältä
kannalta, sen olen Maralta oppinut. Voisitko sinä sitten suudella
ketään muuta kuin minua?»

Vastauksen sijasta suuteli Fritz häntä.

Sitten sanoi hän hitaasti:

»Mara on kai myöskin hiukan liioitteleva mielipiteissään. Ja tiedätkö,
mitä täyteinen, oikea rakkaus on, kuten esimerkiksi meidän, tokko hän
mahtaa sitä oikein tuntea...?»

Sitä epäili Odakin, ja vihdoin arvelivat molemmat, että Maralle
saattaisi vielä alkaa uusi elämä, vapaana tuosta omituisesta ystävästä
Peter Rasmussenista.

Oda kertoi nyt kohtauksensa isoäidin kanssa, ja Fritzin täytyi
myöhemmin, kun Oda oli poissa, mennä tuntikausiksi lepyttelemään
vanhusta, kuitenkaan oikein onnistumatta. Rouva von Doren oli
raivoissaan, ja Fritz lähti lopulta pois loukkaantuneena.

Se oli jokseenkin ikävä päivä. Omaisten ilkamointi Maran kohtalosta
loukkasi häntä myöskin syvästi, ja hän lähti illalla sangen
alakuloisena Seehofiin hyvästelemään morsiantaan, sillä seuraavana
päivänä oli hänen lomansa lopussa.

Oda oli kylmettynyt ja lisäksi masentuneena ja vakavana ja Fritziä
huolestutti ajatus, että hän näin epäsuotuisissa oloissa lähtisi
matkalle Müncheniin.

»Me emme saa jättää Maraa enää yksin», vakuutti Oda, »onhan väärin,
että me onnessamme olimme hänet siksikin unohtaneet.» Vihdoin sai Fritz
lohdutusta anopiltaan, jonka täytyi luvata hänelle, ettei antaisi Odan
matkustaa, ja sitten tuli hyvästelyn hetki.

Fritz ei ollut lähtiessään tähän hyvästelyyn tyytyväinen. Oda oli niin
kiintynyt Maran kohtaloon, että Fritz alkoi tuntea mustasukkaisuutta
Maraa kohtaan, ja — mene tiedä, eikö Mara nykyisessä katkerassa
mielentilassaan kertoisi Odalle, mitä tiesi Fritzistä... Se ajatus
kuumotti ja vilutti Fritziä. Hänen täytyi heti kirjoittaa Maralle,
samalla säälitellä... tuhma juttu tämä purkaminen, olisihan se yhtä
hyvin voinut tapahtua myöhemmin... varmasti siinä oli Knud jollain
tavoin välissä. Mutta Mara! Hänellähän oli juuri tuo toverillinen tapa
jokaisen kanssa. Senvuoksi ei Fritz ollutkaan Dremmelshofissa ajatellut
mitään hänen paljosta seurustelustaan kaksin Knudin kanssa, joka äkkiä
oli ilmestynyt rannalle kuin merenkulkija ja seikkailija. Mutta nyt
johtui hänen mieleensä Maran kasvojen ilme sinä yönä, jolloin Knud oli
lukenut, ja Peter, joka oli ahertanut henkihieveriin saakka, ja nyt
aloitti alusta Hampurissa. Ja mihin oli Knud Hansen hävinnyt?

Levottomuus ajoi hänet ani varahin seuraavana aamuna vielä kerran
Seehofiin.

Oda nukkui vielä.

Oskar seisoi pyylevänä ovella ja tuntui olevan huonolla tuulella.

»Missäs sinä sitten eilen olit?»

»Hampurissa.»

»Ah, tapasitko Peterin?»

»Sivumennen.»

»Kuule, mitä oikeastaan on tapahtunut?»

»Mikä hänet tietää... Peter on suorastaan murtunut mies.»

»Peijakas, arveletko, että Knud...?»

Oskar kohautti olkapäitään.

»Knud oli hulttio pienestä pitäen, mutta hänhän oli tavattomasti
ryhdistänyt itsensä, kiitos olkoon Peterin ja — sinun serkkusi, — se
palanut kertomus oli kerrassaan mestarillinen... muuta en tiedä.»

»Merkillistä, tytöt juoksivat kyllä aina hänen perässään... Mutta tämä
on liian omituista... Mitä Peter sitten puuhailee?»

»No, hänelle on nyt käynyt hyvin. Muudan rikas kirjakauppias on ottanut
hänet. Sillä kuuluu suojaansa, olevan tytärkin.»

»Vai niin, sittenhän voisi melkein toivoa, että miesparka... Mutta ei,
sen iskun yli ei hän ikinä elä.»

»Kuinkapa voisikaan», murahti Oskar.

»Sanohan, Oskar, — minulla on vielä kolme minuuttia aikaa — nukkuuko
Oda vielä?»

»Nukkuu», vastasi Oskar.

»Jaha», sanoi Fritz Doren lyhyesti, »näitkö häntä vielä eilen illalla?»

»Näin.»

»No, hyvästi sitten — sano terveisiä sisarellesi.»

»Sanotaan. Hän sanoi eilen illalla nimenomaan, ettei häntä tänään saisi
häiritä, ettei hän tahtonut tänään nähdä edes sinuakaan.»

Fritz nousi vaunuihin.

»Niin on, mehän sovimme niin itsekin jo eilen illalla. Minä vaadin
häntä pysymään vuoteessa tämän kylmetyksen vuoksi. Tahdoin vain
kuulustella hänen vointiansa nyt aamulla... Hyvästi... Klaus, anna
mennä!»

— Ajattelematon tuokin Oskar, — ajatteli hän raivoissaan, — sanoa
minulle sellaisia sopimattomuuksia Klausin kuullen. Mutta mitä tämä
merkitsee? Mitä kaikkea on hän Odalle vielä eilen illalla kertonut
Marasta ja Peteristä — kenties tehnyt viittauksia minuunkin? Oi, tuo
kirottu hetki elämässäni! Jospa sitä aavistaisi puoliksikaan, mitä
kaikkea sillä itseltään turmelee ja että sillä riistää itseltään
arvonsa kunnollisten tyttöjen edessä! Inhoittavaa! Kertahan vain
eletään ja mitenkäpä sellaista enää saa korjatuksi? Tolstoin
aatteita ylösnousemuksesta nauravat useimmat ja äitinikin pitää
sellaisia ajatuksia mielettöminä... mutta sen hän on saanut isältäni,
kuten isä itse sanoo. Kuka tietää, mitä kaikkea äitikin on saanut
kokea? Hyi, tämä on saastainen maailma eikä missään, ei missään
profeettaa, joka nousisi ja singauttaisi meille kaikille totuuden
taas kerran vasten kasvoja! Kuinka ennen pilkkasinkaan kaikkea
tuota hyväntekeväisyyshommailua ja kaikkia siveyden valvojia ja
-valvojattaria ja kuinka ylen iloinen olisin nyt, jos ne silloin
olisivat pelastaneet Lieschen-paran — ennen minua! Siunatkoon, jos
hänet joku naisi, silloinhan olisi kaikki hyvin. Mutta Mara... Minun
täytyy ensi tilassa matkustaa Müncheniin häntä puhuttelemaan.

Vaunut pysähtyivät äkkiä. Oli jo kiire, ja Fritz Doren hyppäsi Hampurin
pikajunaan.




10.


Oli kosteankylmä, tuulinen helmikuunilta. Mara kulki verkalleen
pitkin Münchenin katuja. Häntä puistatti ja hän kääriytyi tiukemmin
vaippaansa. Viikon oli jo satanut lakkaamatta. Hänen atelieessaan oli
niin pimeää, että oppilaat tulivat vasta yhdentoista aikaan lähteäkseen
pois kello kahdelta, ja kello kolme oli jo liian pimeä tehdä työtä.
Ennen työskenteli Mara paljon myöskin taideteollisuuden alalla, piirsi,
veisti, poltti, laati reklaamikuvia, mutta nyt istui hän huoneensa
hämärässä tunnin toisensa jälkeen päivät pääksytysten.

Illan tullen meni hän vanhan Häberlen luo ja he söivät illallista
yhdessä. Sen jälkeen soitteli ukko, ja sitten noin kello yhdeksän
seuduilla lähti Mara kotiansa.

Mitä hänestä olisi tullut tänä aikana ilman isä Häberleä, sitä hän ei
tiennyt. Vanhuksella oli aina hänen varalleen rohkaiseva sana. Ja kun
Mara sanoi: »Isä Häberle, näin ei enää käy kauempaa...», niin lausui
ukko:

»Ole vain levollinen, lapsi. Kaikella on aikansa. Jumalan teitä ei saa
keskeyttää. Tuhannen vuotta on yksi päivä, ja yksi päivä on tuhannen
vuotta. Kaikki on kärsittävä loppuun. Pysy vain paikallasi. Älä laske
irti näkymätöntä kättä. Siinä kaikki. Mitä teet tai puuhaat, on ihan
yhdentekevää, anna asian vain kehittyä, niinkuin se on kehittyvä.
Ihmisillä ei ole koskaan aikaa. He keskeyttävät aina kaikki ja
tärvelevät niin paljon, voi, niin paljon. He syöksevät elämyksiin kuin
pelästynyt lammaslauma ja kun ovat päämääränsä saavuttaneet, tietävät
tuskin enää, mitä ovat eläneet, ovat vain väsyneitä ja masentuneita ja
laiminlyöneet pääasiallisen, olennaisen. Tämä elämä ei ole olemassa
vain hengästyksiin juoksemista tai väsyksiin työskentelemistä varten.
Se on vain ikipitkän, salaperäisen, suuren tien alku, tien, joka
aina menee kohti kotia, aina ylöspäin, lapsi. Mutta mäet on noustava
tyynesti, muutoin ei saata hengittää kukkulalla. Käy sinä vain
levollisesti ja hiljalleen ja ole valpas, sinä et käy yksinäsi. Joku on
matkalla sinun luoksesi, minä kuulen hänen askelensa.»

»Ah, ei», sanoi Mara, »minä olen ypöyksin! Odakin ja Fritz ovat minut
unohtaneet, ja Knud on hävinnyt...»

»Ei hävinnyt», kuiskasi vanhus, »ei kukaan katoa. He ovat kaikki
matkalla, ja niin kauan kuin sinä vain kuljet suoraan eteenpäin, vedät
sinä heitä puoleesi langoista, joita he itse eivät tiedä.»

Mara pudisti päätään.

Hän tiesi asian paremmin ja tiesi olevansa ihan yksin, näin kulkiessaan
pitkin märkiä katuja. Ja hän tiesi sanat, jotka hänen isoäitinsä oli
sanonut: »seitsemän hukkaanheitettyä vuotta». Nämä sanat kalvoivat
häntä enemmän kuin yksin jäänti.

Ja sitten seisoi Oda Brente eräänä päivänä hänen kotia tullessaan hänen
ovensa edessä.

»Voi, Mara!» huudahti hän ja syleili ystävätärtään.

»Olethan vihdoinkin tullut», vastasi Mara hiljaa. Meni edellä asuntoon,
sytytti lampun ja veti Odan kädestä pitäen pieneen huoneeseensa.

Oda katseli ympärilleen, kuin olisi uudessa, vieraassa huoneessa, vai
oliko se Mara, joka oli niin vieras?

Mara oli sytyttänyt pienen petrooliuunin, ja vasta nyt tunsi Oda,
kuinka kylmä huoneessa oli.

Kaikenlaiset ajatukset ja arvelut risteilivät salamoina hänen päässään,
ja hän unohti hetkeksi itsensä, mutta kaikki, minkä hän sai sanotuksi,
oli jälleen vain:

»Voi, Mara!»

»Niin», vastasi Mara, vetäen Odan viereensä istumaan, »tämä aika on
kovaa, mutta se täytyy kestää, täytyy antaa sen kehittyä, sanoo isä
Häberle, ja se on lohdullinen ajatus. No kuinkas sinun on, pikku Oda?»

»Anna minulle ensin anteeksi», pyysi Oda, »että jätin sinut niin
kauaksi aikaa yksiksesi.»

»Oi, se oli hyvä, vaikka en sitä oikein käsittänyt. Mutta sinähän olet
ollut sairaana, eikö niin?»

Oda oikaisi itseään ja pyyhki hiuksia otsaltaan.

»Olen, minulla oli pitkällinen keuhkotulehdus, mutta ei se ollut se...
minun ja Fritzin välit ovat myöskin lopussa.»

»Oi...», sanoi Mara säikähtäneenä.

Odan huulet vapisivat. Hän koetti hillitä itseänsä väkisin, mutta
heittäytyi sitten Maran syliin ja puhkesi itkien sopertamaan:

»Se on kauhea juttu... ajattele Fritz...»

»Ah, onko hän kertonut sen sinulle?»

Oda hypähti jälleen ylös.

»Tiedätkö sinäkin sen?» sanoi hän silmät säihkyen. »Tiedätkö, että
hänellä on suhde Berlinissä, etkä sinäkään ole sitä minulle sanonut?
Oletteko sitten kaikki mielettömiä? Te tiesitte sen kaikki ja minunko
yksin ei pitäisi tietää? Mara, oletteko te hulluja, vai ilkeitä ja
huonoja?»

Mara oli myöskin noussut ylös.

»Fritz oli ainoa, jonka sopi sanoa se sinulle», sanoi hän.

»Joutavia, Fritzhän ainakin pelkäsi minut menettävänsä, mutta minun
vanhempani, Oskar ja sinä, minun paras ystäväni? Hyi, Mara!»

Hän riensi ovea kohti lähteäkseen pois, mutta Mara sulki häneltä tien.

»Älä ole lapsi, Oda, tule tänne ja kerro perinpohjin. Kuinka sinun
mieleesi johtui, että minun olisi pitänyt sanoa se sinulle? Se on eri
asia, jos sinä olisit viidentoista vanha etkä tietäisi mistään, mutta
sinä olet viidenkolmatta ja täysin selvillä. Minä olin vakuutettu, että
sinä ja Fritz puhuisitte kihloihin mennessänne täysin avoimesti.»

»Jospa olisinkin sen tehnyt!» huudahti Oda ja peitti kasvonsa käsillään.

Mara koetti häntä rauhoittaa, ja hetken kuluttua istuikin Oda sitten
jälleen hänen vieressään ja kertoi.

»Näetkö», sanoi hän, »sehän on kaikki niin kaunista teoriassa, ja
sitten sitä rakastuu niin... surkeasti, ja sitten menee kaikki teoria
männikköön... Minä ajattelin aina, onko siinä mitään vai eikö ole,
minulle on yhdentekevää... Mutta se kiusasi minua usein kuitenkin
niin sanomattomasti, sillä minä tunsin jo kauan, että Fritz ei ollut
ihan vilpitön. Mutta, Mara, ajattele, joskus minä en _tahtonut_ sitä
lainkaan tietää. Sinä et varmaankaan voi sitä ymmärtää, sinä ja Peter
kun olitte niin toisenlaisia, niin ihmeen ystävyksiä ja varmaan niin
paljon, paljon parempia kuin Fritz ja minä, mutta niin intohimoisesti
rakastuneita kuin Fritz ja minä... minä arvelen, että te olitte niin
toisenlaisia, ettekö olleetkin, Mara?»

»Aivan toisenlaisia», vastasi Maran tyyni ääni.

Hän oli painanut Odan pään poveansa vastaan eikä Oda nähnyt hänen
kasvojensa kalpeutta ja suurten silmiensä elottomuutta.

»Niin ja ajattele, Mara, että Oskar sen sitten minulle kertoi, se on,
minä sen häneltä oikeastaan puristin ulos. Hän oli joulun jälkeen
Hampurissa ja tapasi Peterin ja...»

»Ah, tapasiko hän Peterin...»

»Tapasi, ihan sivumennen vain, Mara, ja myöskin Knudin, ja nehän olivat
vähällä joutua kaksintaisteluun, ja Oskar...»

»Oda, mitä on tapahtunut? Kerro minulle kaikki, minä en aavista
mitään...»

»Et aavista mitään?»

»En, mistä saattaisin...»

»Minä ajattelin, että Knud...»

»Minä en ole sen koommin nähnyt Knudia. Oi, mitä heidän välillään on
ollut?»

»He kohtasivat toisensa jossakin seurassa. Knud oli kai ollut
hiukan juopuneena — arveli Oskar. Joka tapauksessa oli hän vaatinut
Peteriltä käsikirjoitustaan ja väittänyt Peterin olevan syyllisen sen
menetykseen. Peter oli joutunut aivan mielettömäksi raivosta ja he
olivat singonneet toisiaan vastaan mitä katkerimpia syytöksiä. Oskar
oli vain vaivoin saanut heidät erotetuksi... Knud oli sitten vihdoin
mennyt tiehensä... Kun Oskar sitten tuli minun luokseni, haukkui hän
kaikkia, Fritziäkin, ja niin se tuli ilmi... Ensin sanoin minä, että se
oli minulle ihan yhdentekevää, ihan, mutta nyt, kun sen tiedän, en voi
sitä sivuuttaa, en voi!»

»Milloin se tapahtui?» kysyi Mara.

»Heti joulun jälkeen. Minä kidutin itseäni noin viikon päivät ja sitten
ilmoitin Fritzille kihlauksen puretuksi.»

»Entä — Fritz?»

»Fritz on suunniltaan. Hän kirjoittaa minulle kirjoittamistaan ja he
ovat kaikki suutuksissaan ja pitävät minua hulluna. 'Tuonko vanhan
jutun vuoksi!' sanoo isä. 'Sehän on lapsellista!' Ja sitten olin niin
sairas, että heidän täytyi minua säästää, mutta nyt olisi ahdistelu
taas alkanut ja niinpä minä hyppäsin junaan ja tulin sinun luoksesi...
Oi, Mara, mitä sinä tähän sanot?»

»Te poloiset!» sanoi Mara.

»Etkö sinä voi meitä sitten auttaa, Mara?»

Vapisiko Mara?

Oda katsahti säikähtyneenä ylös, mutta ei — Maran ilme oli niin
levollinen ja läpitunkematon kuin konsanaan.

»Niin kauan kuin tämä toinen... tämä kolmas on Fritzin ja minun
välillä», alkoi Oda taas, »niin kananhan asia on auttamaton.»

»Lieschen-parka ei teidän välillänne ole. Fritzin syyllisyys se teitä
erottaa.»

»Mitä sillä tarkoitat?»

»Minä tarkoitan vain, että vanha syy tunnolla ei voi uutta elämää
alkaa. Ah, Oda, se tunkeutuu aina väliin, mihin ryhtynettekin. Anna
sinä Fritzin ensin sovittaa syynsä ja katsokaa sitten. Enempää en voi
teille neuvoa.»

»Mitenkäpä hän sen voisi sovittaa? Mitenkä?»

Oda hypähti taas pystyyn ja kulki ympäri huonetta. Sitten seisahtui hän
taas Maran eteen.

»Ja minä», sähisi hän hampaittensa välistä, »entä minä? Mitä minua
hyödyttää, jos hän tekee, minkä voi sen sovittaakseen? Sehän on
kuitenkin kerran tapahtunut! Ja sen minä sanon sinulle, Mara, minusta
se on suorastaan inhoittavaa! Ajatelkoot muut tytöt siitä, mitä
tahtovat ja pitäkööt minua kymmenesti hulluna, minä en voi sitä
sivuuttaa!»

»Odachen», rauhoitti Mara.

»Ei», huusi Oda ja puristi käsiänsä nyrkkiin, »minä en tee sitä! Siihen
olen minä liian hyvä! Minä en pue ylleni käytettyjä pesuvaatteita ja
tätä ei voi pestä niinkuin ulkonaisen tahran voi! Minä en halua mitään
yhteyttä kolmisin! Silloinhan voisi yhtä hyvin olla neljä tai viisi!
Ei, anna minun mennä, jos pidät Fritzin puolta.»

Hänen silmänsä säkenöivät ja hän säntäsi ovesta ulos.

Mara jäi istumaan liikahtamatta.

— Oda-parka —, ajatteli hän, — kuinkapa siinä käy auttaminen?
Voiko sitä pestä pois? Eipä ei. Se ei ole ulkonainen tapahtuma:
Jumalansäätämän yhteyden hävittämisestä on arvaamattomia ja peloittavia
ja paljoa salaperäisempiä seurauksia kuin ihmiset aavistavat. Pisara
verta riittää tärvelemään kokonaisia sukupolvia...

Maraa puistatti. — Niinpä oli siis nyt tämäkin tuhottu.

Hän ei tiennyt, missä Oda asui, mutta tiesi Odan tulevan takaisin, ja
kolmen päivän päästä tämä tulikin. Mutta ei sallinut kajottavankaan
tähän asiaan, kunnes hän eräänä iltana ihan äkkiä taas etsi lohdutusta
Maran povelta.

»Kaikki on niin hämärää ja sekavaa», sanoi hän, »sano minulle, miten
sinä kaikesta tästä ajattelet, vaikkahan ei kukaan ihminen tai enkeli
voi minua neuvoa ja minun kuitenkin on toimittava vain oman tunteeni ja
tuntoni mukaan...»

Mara rauhoitti häntä ja sanoi sitten hiljaa ja verkalleen:

»Minä ajattelen, että sinun pitää auttaa Fritziä, Odachen, hän on
pohjaltaan hyvä poika. Älä vain ole häneen niin hurjasti rakastunut,
vaan rakasta hänet oikein ulos ja irti tästä jutusta. Sehän on miesten
onnettomuus, että me naiset ymmärrämme heitä niin vähän, rakastamme
niin vähän parasta heissä ja luulemme aina, että aistinhuumaus on
korkeinta, parasta, jopa ainoa, mitä he meistä tahtovat — täydellistä
antaumista. Asianlaita _ei ole_ niin, Oda, aistillisella rakkaudessa on
oikeutensa, täysi oikeutensa, mutta se ei ole ikinä se, joka vie meitä
lähemmäksi Jumalaa ja vapauttaa meidän henkemme. Ja kuitenkin uinuu
jokaisessa miehessä niinkuin naisessakin jumalihminen. Meidän tulisi
enemmän auttaa miehiä kehittämään tätä korkeampaa ihmistä sen sijaan,
että intohimollamme tuemme alhempaa! Usko minua, meillä naisilla on
kauhean paljon syytä, kauhean! Useimmat eivät lainkaan aavista, kuinka
paljon! Minua on aina hämmästyttänyt, että miehet yleensä, rakastakoot
vaimojansa vaikka kuinkakin hellästi, kuitenkin tuntevat omaa äitiänsä
kohtaan vielä paljoa suurempaa ja järkähtämätöntä kunnioitusta! Mistä
se johtuu? Minä olen sitä paljon ajatellut, ja se voi johtua vain
siitä, että he tuntevat, että äiti sittenkin rakastaa heitä toisella
tavalla kuin vaimo! Saisiko niin olla? Oman vaimon pitäisi toki olla
heille pyhintä, mutta he ovat niin usein vielä vanhan testamentin
»herrana-olon» kannalla, jonka Kristus uudessa testamentissa kuitenkin
on kumonnut, ja me vahvistamme heitä siinä sillä tahdottomalla
antaumuksella, joka kulkee »suuren intohimon» nimellä ja pitää
itseään niin korkeana ja pyhänä! Ah, meidän pitäisi rakastaa heitä
äidillisemmin ja ajatella enemmän avion tarkoitusta kuin nautintoa,
ja he kunnioittaisivat meitä enemmän! Minä olen kaikki nämä vuodet
elänyt miesten parissa hyvänä toverina ja tunnen heidät hyvin. He eivät
ole lainkaan sellaisia, miksi monet naiset omaksi puolustelukseen
tahtoisivat heitä esittää. He ovat usein hyviä ja puhtaita, mutta niin
avuttomia. Kuka heitä huoltaa? Kuka on huoltanut Fritziä sitten kun hän
tuli luutnantiksi? Hänen äitinsäkö? Hänenkö sisarensa?»

Mara oli puhunut kuiskaten, ja hänen lopetettuaan vallitsi pienessä
huoneessa syvä hiljaisuus.

Oda nousi nyt ylös.

Hän heilautti päätään taaksepäin.

Hän oli ihmeen kaunis tällä hetkellä.

»Minä huollan häntä», sanoi hän levollisesti. »Sinä olet löytänyt
oikean sanan, Mara. Hyvää yötä, on jo myöhäinen. Saanko tulla huomenna
jälleen?»

»Aina, kultaseni, aina! Vielä yksi asia. Etkö ole kuullut sen koommin
mitään Knudista?»

»En mitään», vastasi Oda hitaasti.

Sitten meni hän pois, ja Mara jäi yksin. Hän sammutti lampun ja jäi
istumaan sohvalleen pienen uunin punertavassa valossa.

— Niin toisella tavoin siis rakastivat Fritz ja Oda toisiaan kuin hän
ja Peter olivat toisiaan rakastaneet... niin, niin, hän oli vanha ja
väsynyt ja unohdettu ja yksin. Onnelliset lapset... heidän välillään
oli syy, joka tiedettiin, jota kaduttiin ja jonka Oda nyt äidillisin
käsin ottaisi pois rakastettunsa sydämeltä. Hänen ja Peterin välillä
sitävastoin oli kummitus. Käsittämätön, olennoton joku, jolla oli
monen monta nimeä, joista yksikään ei ollut oikea. Joskus oli se
sammunut rakkaus, joskus koreilematta ja lyhyesti köyhyys, joskus väärä
ammattiura. Syy, syyllisyys, ei vielä koskaan ollut sen nimenä, mutta
nyt saattoi joskus tapahtua, että hiljaisina, pimeinä öinä tuo kolmas
irvisti hänelle ja kysyi ivaten: missä on Knud Hansenin käsikirjoitus?

Silloin Maraa kammotti. Tänään jälleen oli se huutanut Maraa kuin
röyhkeä syyttäjä keskellä päivää ja se oli ollut Knud Hansen itse, joka
kovalla äänellä huusi: missä on minun käsikirjoitukseni?

Ja Maraa puistatti uudelleen ja sitten sävähti hän hehkuvan kuumaksi
ja toisti ääneen: »Missä se on? Missä se on?» Mutta sitten tuli toisia
ääniä, kokonainen kehittelevä, lörpöttelevä lauma: Missäkö se on?
Palanut. Ei kukaan ihminen mahtanut sille mitään. Peterkö? Hänenkö se
siinä rajuilmassa olisi pitänyt ottaa mukaansa omaan huoneeseensa?
Mikä mielijohde! Minkä vuoksi? Jos Knud Hansen jätti teoksensa
vaaraan istuakseen yön kapakassa... ja sitäpaitsi, kuinka kiusallista
Peterille, jos Knud sattui tulemaan takaisin ja olisi löytänyt
teoksensa Peterin huoneesta... Hyvä Jumala, kuka saattoi aavistaa, että
salama todella iskisi! Entä kalastaja Klaassen, joka väitti tuoneensa
käsikirjoituksen mustassa salkussa ja panneensa Peterin pöydälle?
Eikö Peter olisi voinut yhtä hyvin hypätä ikkunasta ulos molemmat
salkut kainalossa kuin vain yksi?... Kalastaja Klaassen 'muistelee',
siinä kaikki... kerran sanoo hän tuoneensa alas Hansenin housut,
toisen kerran käsikirjoituksen — mitä kaikella tällä on Peterin kanssa
tekemistä? Mitä taas siihen tuli, että Knud jälkeenpäin oli sanonut,
että hänen ensimmäinen lohdullinen ajatuksensa ukonilman alkaessa —
raivota oli ollut: 'Peterhän on kotona, Peter pitää huolen meidän
aarteistamme!' — niin miksikä Knud ei _olisi_ niin sanonut? Hänellä
oli täysi syy luottaa Peteriin. Peterhän oli pelastanut enemmän kuin
käsikirjoituksen, nimittäin hänen henkensä, silloin Münchenissä. Niin
no, kukapa ei auttaisi nälkiintymässä olevaa? Oi, ei läheskään kuka
hyvänsä! Mutta Peter oli sen tehnyt ja tehnyt kaikkea muutakin Knudin
puolesta, vaikka tosin isä Häberle antoi huoneensa ja Mara piti huolta
keittämisestä.

Mara nousi sohvaltaan ja seisoi pystyssä kuin Niobe: missä on
käsikirjoitus? Ei, sitä hän ei enää kysynyt, vaan: minne on
jumalihminen Peterin sydämestä joutunut? Se se häntä ahdisti ja
kiusasi. Kuka, kuka oli sen karkoittanut? Ja milloin? Ja oliko
tosiaan mahdollista, että ihminen muuttuu äkkiä niin kokonaan ja
että käsittämätön, olennoton kummitus voi erottaa kaksi ihmistä,
jotka vuosikausia ovat toisiaan rakastaneet? Vai eikö se ollut mikään
kummitus? Oliko se joku? Ja sitten tuntui taas tuo kylmyyden puistatus
ja hämäryyden tunne. Hän sammutti uunin ja pani maata.

Jo aikaisin seuraavana aamuna tuli Oda. Hän oli kovin kalpea, mutta
aivan tyyni.

»Minä olen yöllä ajatellut vielä kaikki tyyten läpi ja aion matkustaa
Berliniin ja puhua Fritzin kanssa», sanoi hän.

»Se on hyvä!» huudahti Mara, mutta sitten levisi leikkisä hymy hänen
kasvoilleen: »Kuinka sopimatonta se nyt taaskin on!»

»Hyvä Jumala, Mara, sen sanan on paholainen itse keksinyt. Eihän
kenenkään tarvitse tietää, että Fritz ja minä tapaamme toisemme.»

»Ei, ei tietenkään. Sinähän saatat hotellissa nähdä kenen tahansa ja
joutua hänen kanssaan puheisiin.»

»Tietenkin. Kun koko elämä on kysymyksessä, ovat tavat varjoa. Kuule,
etkö sitten tulisi mukaan, kultaseni?»

»Ah, en, mitäs minä siellä...»

»Oi, Mara, tule mukaan! Minulla on semmoinen tunne, että se olisi
parasta! Fritz kunnioittaa sinua niin ja hänen tulee kunnioittaa
myöskin minua! Sen tiedän nyt. Mutta, Mara-kulta, käy meidän kanssamme
näiden päivien läpi! Anna minun maksaa matka, sinähän teet sen minun
vuokseni...!»

»Minä ajattelen asiaa», sanoi Mara, »vaikka minusta on sangen vaikeaa
lähteä luolastani ja jättää isä Häberle...»

»Pari päivää voi hän tulla toimeen ilman sinua... Tule mukaan!»

Hän sai Maran taivutetuksi, ja vielä samana iltana matkustivat
ystävättäret Berliniin. He asettuivat erääseen pieneen hotelliin
kaupungin länsiosassa, ja ensi työkseen kirjoitti Oda Fritzille pyytäen
tätä tulemaan.

Mara meni sillä välin ulos. Hän ei ollut käynyt Berlinissä sitten
kihlauksensa, ja kuin puoliksi unissa etsi hän vanhoja tuttuja
paikkoja. Hän kulki yliopiston ohi, pitkin Bayreuth-katua, jonka
varrella Peter oli asunut, ja hänestä tuntui kuin siitä kaikesta
olisi kulunut sata vuotta. Kuinka nuoria he silloin olivat olleet
hän ja Peter! Kuinka onnellisia! Kaikki esteet olivat heille olleet
vain kannustimia ne voittamaan, Peter unelmoi suurista sinfonioista
ja hän ihanista maalauksista! Se kaikki oli nyt ollutta, vai olivatko
he vain nähneet unta? Oliko todellakin kerran ollut aika, jolloin he
olivat olleet hilpeitä? Ottaneet osaa karnevaalihumuun Münchenissä
ja kulkeneet tekonenä naamassa pitkin katuja? Viettäneet oikeata,
aitoa taiteilijaelämää raskaassa päivätyössä ja hilpeissä, usein
hurjanhauskoissa iltajuhlissa? Oliko hänellä nyttemmin oikeastaan
enää oikeutta sanoa itseänsä taiteilijaksi? Sillä oli kai aika, että
nyt vihdoin kerrankin tuli se suuri ote, joka vahvistaisi ja vihkisi
hänen taituruutensa, vai oliko hänen yhä edelleen elettävä niinkuin
tähän saakka yhdestä pikkusaavutuksesta toiseen, vaivattava itseään
oppilaita pitämällä, jotka tulivat ja menivät, tuottaen hänelle juuri
sen verran, että hän saattoi elää! Mutta tähän saakka oli kuitenkin
kaikessa ollut se järki että hän pyrki johonkin, ja niin oli hän
ollut varsta tyytyväinen ammattiinsa ja oli eläytynyt siihen että hän
kerran saisi yhdessä Peterin kanssa työskennellä, elää ja kuolla — ja
Peter oli aina niin kipeästi tarvinnut hänen apuansa, ettei hänellä
lainkaan ollut aikaa ajatella omia pyrintöjänsä — hän oli elänyt
Peterin pyrkimyksen hyväksi! Oli uskonut hänen musiikkiinsa, hänen
tulevaisuuteensa, ja silloin, kun Peter jätti musiikin, silloin oli hän
ensimmäistä kertaa selvästi tuntenut, että se oli lopun alkua. Oliko
siis nyt todella loppu tullut? Auttamaton, julma loppu? Mara ei vielä
ollut tottunut uuteen elämäänsä. Hän tiesi, että se oli loppu hänelle,
mutta entä Peterille? Hän luuli nyt näkevänsä Peterin uran selkeästi...
ja oli hetkiä, jolloin hän ajatteli: kunhan Peter vain onnistuu, niin
on kaikki hyvin, ja jolloin hän jälleen käsitti kaikkien tapahtumain
suuren sisällisen yhteenkuuluvaisuuden ja tiesi myöskin, että hänen oli
täytynyt kuulua Peterin elämään, niinkuin Peterin hänen — jonkun aikaa.
Oliko nyt kummallekin tullut vahdinvaihto? Isä Häberle se hänelle tätä
katsomusta oli opettanut ja sillä pitänyt häntä pystyssä tänä aikana.

Mutta sitten taas tuli hetkiä, jolloin hän tunsi, että hänen ei vielä
pitäisi jättää Peteriä — nimittäin ei sisällisesti. Ja hän tunsi
sielunsa, hänestä itsestään irtauneena, yhä vielä liehuvan Peterin
ympärillä suurin suojelevin siivin.

Hän ei sille mahtanut mitään. Se tapahtui ilman hänen tointansa ja
tahtoansa. Oliko se yhä vielä — rakkautta?

Mara jäi ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan ja tuijotti koneellisesti
erääseen näyteikkunaan.

Äkkiä lausui syvä ääni hänen vieressään:

»Hyvää päivää, neiti von Doren.»

Mara heräsi kuin syvästä unesta ja näki edessään Oskar Brenten
hyväntahtoiset siniset silmät.

»Kuinka hauskaa!» sanoi hän vaistomaisesti. »Minä olin juuri vaipumassa
maailmankaikkeuteen, niin lähettää taivas luokseni ystävän. Kuinka te
voitte?»

»Sehän on mainiota, että tapaan teidät!» vastasi Oskar hiukan
liikutettuna. »Missä syötte päivällistä?»

»En vielä missään.»

»Onko iltanne vapaa? Sitten tulkaa minun kanssani 'Traubeen', pyydän,
ja olkaa taas minun vieraani kuten Dremmelshofissa. Minulla on niin
paljon sydämelläni — Oda — ja niin edespäin.»

Mara mietti.

»Kyllä, minä olen vapaa, minä tulen mukaanne.»

He kulkivat yhdessä alas Leipziger-katua ja menivät sitten kirkkaasti
valaistuun 'Traubeen'. Oskar astui ylpeänä edellä ja löysi pian
viihtyisän kolkan. Mara istuutui ja katseli yhä vielä ympärilleen kuin
unissaan.

Äkkiä johtui ravintolan loisteliaisuus hänen mieleensä ja hän sanoi
hymyillen Oskarille:

»Emmekö ennemmin mene johonkin vaatimattomaan ravintolaan, herra
Brente? Vai ettekö ujostele minun müncheniläistä reuhkanaani?»

»Joutavia! Te vaikutatte aina hyvinpuetulta. Älkää toki luulko, että
nuo olkipadat ja kukkapyörät päähineiksi hemaisevat meitä hituistakaan,
neiti von Doren. Me ajattelemme vain kauhulla hattulaskuja ja mietimme
kaikkinaista muuta. Ja nähkääs, jos meidänkin naisemme nyt alkavat
käyttää tuollaisia hattuja ja tukkalaitteita, niin eihän heitä lopulta
lainkaan voi erottaa 'demistä'. Teitä ei kukaan ihminen pidä muuna,
kuin mikä olette: _noli me tangere_ — älä kajoa — ja sehän on lopulta
kuitenkin parasta.»

»Naisten pitäisi ylimalkaan pukeutua niin», sanoi Mara, »että miesten
ei milloinkaan tarvitsisi käyttää tuota arkista sanaa 'hattulasku'.
Minusta tuntuu täällä yhä kuitenkin kuin olisin lumottu. Puhukaamme
kotiseudusta, Pohjanmerestä, muuten tulen syvämieliseksi.»

— Hän on arvoitus aina vain! ajatteli Oskar, jota Maran tapaaminen
hänen kihlauksensa purkautumisen jälkeen Peterin kanssa omituisesti
liikutti. Onko hän nyt onneton? Voiko hän ylimalkaan tuntea
lämpöisesti? Knud sanoi aina, että hän oli kuin Pohjanmeri, kylmä
ja suuri ja aina kaunis. Niin, tosiaan, kaunis hän oli, juuri
täällä, missä häntä saattoi verrata muuhun naismaailmaan, vallitsi
hän kuin kuningatar huolimatta koruttomasta viheriästä puvustaan ja
plyyshilakistaan, jota koristi vain yksi ainoa pitkä höyhen. Kuinka
sulavasti sopikaan tuo päähine hänen paksuun mustaan tukkaansa ja
kuinka suurina ja levollisina katselivat hänen uhkeat silmänsä
ympärilleen. Totisesti, siinähän täytyi ottaa hattu päästä jokaisen,
joka hänet näki.

Oskar tilasi erinomaisen hyvän, pienen päivällisen kahdelle ja iloitsi
kuin lapsi, kun Mara kiitteli ruokia ja sanoi:

»Näin hyvää en ole syönyt viikkokausiin.»

»Mutta sehän on mielettömyyttä!» moitti Oskar, »Teidän pitää aina syödä
hyvää.»

»Ah, en minä suinkaan ole herkkujenkaan halveksija, mutta pohjimmalta
maistuu minulle kunnollinen perunakeitto yhtä hyvältä kuin kaviaari,
ja tuore leipä kuin hummeri, ja ajan pitkään saisivat alituiset herkut
minut epätoivoon.»

»Mistä oikeastaan johtuu, että te olette täällä, neiti von Doren?»

»Minä tulin asioille pariksi päivää.»

»Jaa, entäs Oda...»

»Niin, tehän aioitte puhua hänestä.»

»Niin, mitä ihmettä te siitä sanotte?»

Mutta hän ei odottanut Maran vastausta, vaan jatkoi jokseenkin
kiivasta Odan moittimista. Joka muuten on niin viisas, järkevä tyttö
ja nyt äkkiä rupeaa turhankainoksi ja kursailevaksi. Jos kaikki tytöt
menettelisivät samalla tavalla, niin joutuisivat miehet kerrassaan
hunningolle. Hän ei käsittänyt kuinka Oda saattoi ottaa vastuulleen
Fritzin ajamisen kevytmielisyyden helmaan, kun tämä juuri pyrki
vakiintumaan.

Mara antoi levollisesti hänen puhua loppuun.

»Asia on aivan päinvastainen», sanoi hän sitten. »Jos tytöt antautuvat
niin helposti kuin tavallisesti on laita, niin ei ole kummakaan,
että miehet eivät pidä heitä suuressa arvossa ja ajattelevat, että
hiukan tahrainen kilpi on aina sentään riittävän hyvä kunnollisellekin
tytölle.»

Oskarin naama sävähti sinipunaiseksi.

»Jopas jotakin!» sanoi hän sitten ja kaatoi lasiinsa viiniä hiukan
epävarmalla kädellä.

Mara katsoi häneen tyynesti ja ystävällisesti.

Oskar oli kuin säikähdyksestä mykistynyt.

»Haluatteko vielä hiukan viiniä?»

»Kyllä haluaisin juoda teidän kanssanne uljaan kunnon pikku Odan
maljan.»

»Neiti von Doren, tehän olette suorastaan uskomaton! No niin, jos
kaikki olisivat sellaisia kuin te ja Oda...»

»Mitä sitten?» kysyi Mara.

»Niin, mene tiedä, silloin kai miehet pitäisivät parempaa huolta
valkoisista liiveistään. Mutta mitenkä te voitte tämän maailman
parantaa? Se ei käy, elämä ja tavat ovat kerta kaikkiaan muodostuneet
sellaisiksi Katsokaa nyt tätä täynnä olevaa ravintolaa. Luuletteko
te, että täällä istuu ainoatakaan ihmistä, jonka liivit ovat todella
valkoiset?»

Maran silmät loivat katseen yleisöön ja alkoivat vähitellen kyyneltyä.

Oskar oli tarkannut häntä uteliaana, nyt joutui hän aivan ymmälle.

»Herran tähden, neiti von Doren, juokaa äkkiä hiukan viiniä... puhutaan
muista asioista.»

»Se on ohi jo, herra Brente, olkaa rauhassa. Mutta katsokaahan tuota
nuorta luutnanttia tuolla. Hän näyttää niin tyyten turmeltumattomalta
ja raikkaalta. Ja sitten katsokaa hänen kumppaneitaan, jotka yhä
täyttävät hänen lasinsa ja jälkeenpäin viettelevät hänet ties mihin.
Ja ajatelkaa sitten, että tuo poika rakastaisi jotakin tyttöä, josta
hän tietäisi, että hänen — valkoihoiset liivinsä — ovat tälle pyhät,
ja että hän tulisi ajatelleeksi, että kukaan ihminen ei tahraa yksin
itseänsä, vaan häpäisee sillä aina myöskin toisia ihmisiä, niin ehkäpä
hän kuitenkin nyt nousisi ylös ja menisi kotia.»

Ja äkkiä, ikäänkuin vain itselleen, lisäsi hän: »Peter ajatteli samalla
tavalla.»

Oskar oli nolostuneena.

Ja Mara tiesi äkkiä, minkä vuoksi hän oli tullut Berliniin.

»Tehän tiedätte», sanoi hän, »että Peter ja minä olemme purkaneet
seitsenvuotisen kihlauksemme, koska se ei enää meistä kummastakaan
ollut... paikallaan. Ystävinä voimme molemmin puolin olla toisillemme
enemmän. Minä toivon nyt niin paljon hänestä ja hänen musiikistaan.»

Oskar katsoi häneen yhä ällistyneempänä.

Mara otti tyynesti vielä hiukan vihanneksia ja kysyi sitten:

»Näittekö te Peterin Hampurissa?»

»Näin kyllä.»

»Luuletteko hänen kirjoittavan vai säveltävän? Hän kirjoitti minulle
eräästä viehättävästä laulajattaresta, ja minä toivon _niin_, että tämä
ohjaa hänet jälleen oikealle uralle.»

»Peter säesti häntä äskettäin koko _konsertin_ läpeensä», vastasi Oskar
koneellisesti.

»Niinkö? Ah, sitten hän on tietenkin jälleen — harjoitellut?»

»Minun luonani Dremmelshofissa paukutteli hän niin että seinät
huojuivat, neiti Mara. Hänen silmänsähän alkoivat suorastaan kimmeltää
kuin meri... niin, hän rummutti ja paukutti niin että koko väkeni oli
kerrassaan hullaantua. Vanhimmat akat alkoivat rallattaa ja vikistä ja
juroimmat miehet viheltää ja laulaa. Minä en tiennytkään, että Peter
oli niin tavaton soittamaan, ja minun täytyi suorastaan kehoittaa häntä
ajattelemaan novelliansa, mutta hän tuli järkiinsä vasta kun Hampurin
herrat tulivat sitä aikakauskirjaa esittäen... Mutta, paras neiti Mara,
tehän olette aivan kalpea kasvoltanne. Mennään pois, tulkaa, tämä
paikka ei todellakaan ole teille sovelias.»

Hän auttoi vaipan Maran ylle ja kutsui ulkona ajurin.

»Mihin?» kysyi hän.

»Bülow-kadulle», vastasi Mara.

»Minä olisin tahtonut pyytää teitä tulemaan kanssani teatteriin, mutta
te ette kai halua?»

»Paljon kiitoksia, ei tänään enää, hra Brente. Tuota, säestikö hän omia
sävellyksiään?»

»Luulen tosiaan, että hän oli ne säveltänytkin, siinähän en musiikista
mitään ymmärrä, mutta kyllä hän istuu yötä päivää kirjoituspöytänsä
ääressä, ja vaikka hän sanoi minulle kirjoittavansa uutta novellia,
niin luulen kuitenkin, että se onkin sinfonia...»

Tiedättekö, että Knud Hansen rupesi röyhkeäksi ja meidän täytyi
ajaa hänet ulos? Vahinkohan miehelle sattui sen käsikirjoituksen
palossa, mutta hän kirjoittaa kai pian uuden... Hän lähtee kai pian
taas Amerikkaan... No, toivottavasti eivät hän ja Peter tapaa siellä
toisiansa. Tottahan te tiedätte, että Peter aikoo sinne myöskin?»

»Amerikkaanko?»

»Niin, neiti Thomsen suunnittelee konserttikiertuetta kautta Amerikan
ja tahtoo Peteriä mukaansa säestäjäksi. Peter saa luullakseni mainion
prosentin, jos matka onnistuu. Thomsenit ovat upporikkaita.»

»Minä luulen, että ajamme jo ohi minun talonnumeroni. Herra Brente,
pyydän, sanokaa se ajurille... Jaha. Tässä se onkin... Herra Brente,
oikein paljon kiitoksia ja luvatkaa minulle olla hyvä Odaa kohtaan!»

»Teidän vuoksenne tekee paljon», mutisi Oskar auttaessaan hänet ulos
vaunuista ja saattaessaan ovelle.

»Hvvästi, neiti von Doren. Jos te joskus tarvitsette ystävää, niin...
niin... sitä minä vain tahdoin teille sanoa...»

»Niin ajattelen teitä! Hyvästi, herra Brente, hyvästi! Maran mentyä
seisoi Oskar vielä kotvan alallaan. Sitten pudisti hän päätään ja lähti
hitaasti pois. — Mikä se lie, joka antaa hänelle sellaisen vallan!
Hänhän on kuitenkin oikeastaan hullu! Itkee juopuneen nuoren luutnantin
vuoksi, pitää Odaa uljaana, kun tämä antaa kunnon Fritzille lähtöpassin
ja iloitsee niin, että käy aivan kalpeaksi, kun hänen entinen
sulhasensa rakastuu rikkaaseen nuoreen naiseen ja taas mukamaste rupeaa
musikaaliseksi, kun tämä näet on laulajatar. Ja kuitenkin kaikitenkin!
Siinä on jotakin totta, onpa enemmän vielä — hän on kuin itse totuuden
huntusilmä kuva. Joka sitä ei tunne, nauraa, ja joka uskaltaa katsoa
häntä kasvoihin, sen täytyisi oikeastaan kuolla! Peijakas, tässähän
tulee vanhoilla päivillään tunteilevaksi...

»Ajuri, hei! Wintergarteniin. Ei, odottakaas, nythän onkin jo ihan
liian myöhäistä, jo puoli kymmenen.»

»Kello kymmeneltähän sitä parasta tulee», sanoi ajuri virnistäen.

»No, mitä sitten?»

»No, sitä alastonta kauneutta ja tanssisääriä.»

»Jaa, onko se nyt sitten niin erinomaista?»

»En tiedä, mutta totta mar se on, kun hienot herrasväet ja luutnantit
sitä aina tahtoo katsella, ja kun maalta tulee herroja, niin ottavat
vielä kreivittärensäkin mukaan, niin totta kai se kaunista mahtaa olla.»

»Ah, joutavia, viekää minut vain kotiin.»

»Hyvä niinkin, herra näkyykin olevan sitä vakavampaa lajia... So,
humma, olethan kauroja saanut!»

       *       *       *       *       *

Mara tapasi ystävättärensä jo vuoteessa.

Mutta hän oli vielä valveilla ja Maran täytyi istua hänen vuoteensa
ääreen.

»Se oli kauheaa», sanoi Oda aivan sammuneella äänellä.

»Kuinka niin?» kysyi Mara pelästyneenä.

»Kesti niin kauan, kunnes todella ymmärsimme toisemme täysin.»

»Mutta nyt kuitenkin ymmärrätte?»

»Niin, minä toivon, minä toivon... nyt en voi siitä enää tänä iltana
puhua. Mutta kuule, tulethan huomenna minun kanssani jonnekin?»

»Minne vain tahdot, Oda.»

»Minulla on — hänen osoitteensa. Ajattele, vielä pari päivää sitten
oli Fritz saanut kirjeen häneltä. Hän on suuressa puutteessa. Ja
Fritz lähetti sanaakaan vastaamatta viisikymmentä markkaa. Ovatko ne
oikeastaan ihmisiä, jotka näin menettelevät...? Minun täytyy mennä
Lieschen Meieriä tapaamaan, minun täytyy!»

»Tietysti sinun täytyy, mutta nyt nuku, pikku toveri! On sentään hyvä,
että olemme yksissä.»

»On, Mara.» Oda kietoi käsivartensa Maran kaulaan ja veti hänet
luokseen. »Sano minulle vain yksi asia. Luuletko todella, että Fritz
saattaa ymmärtää tämän kaiken? Voiko mies sitä ylimalkaan ymmärtää. Vai
ovatko he kaikki jo niin turtuneet, että sen käsittäminen on heille
mahdotonta?»

»Kaikki ihmiset, jotka kulkevat ylöspäin, ymmärtävät toisensa aina,
Odachen, sen olen tänään selvästi tuntenut. Suoralla tiellä Jumalaa
kohti vallitsee aina selkeys, samantekevää, onko kulkija mies vai
nainen. Vain poikkeaminen hyvästä, vaikkapa se tapahtuisi vain
pienimmissä ajatuksissakin, synnyttää väärinkäsityksiä. Sinä et voi
tehdä Fritzille mitään suurempaa kuin että nyt kuljet suoraan eteenpäin
— et poikkeile. Sen yksin hän ymmärtää. Oda, minä nain Oskarin — en
sanonut hänelle sinun olevan täällä — hän on antanut minulle suurimman
lahjan, mitä hän voi antaa.»

Oda kavahti istumaan.

»Hän ilmoitti minulle, että Peterkin jälleen kulkee suoraa tietänsä
tähteänsä kohti. Musiikki on saanut hänet takaisin! Minä uskon sen
aivan varmaan! Ja nyt hyvää yötä, nuku hyvin!»

»Hyvää yötä, Mara. Sano minulle kuitenkin vielä — kuinka sinusta
oikeastaan on tullut sellainen kuin olet?»

»Ah», vastasi Mara hitaasti, »minä olen aina ollut ylen yksinäinen...
siinä kaikki.»

Seuraa vana aamuna ajoivat Mara ja Oda Berlinin itäosaan ja tapasivat
siellä erään hiukan kaamealta tuntuvan kadun varrella viidennessä
kerroksessa erään Rosner-nimisen perheen luona vihdoin Lieschen
Meierin. Laiha, kalpea, pieni ompelijatar istui ikkunan ääressä
silkkipuseroa ommellen.

Oudostuva ja kylmä katse kohtasi sisääntulevia säätynaisia.

Oda astui ystävällisesti hänen luokseen.

»Minä olen ystävien kautta kuullut, että te olette puutteessa ja
tahtoisin kysyä teiltä, voinko teitä auttaa.»

Lieschen seisoi sanattomana.

Tällä hetkellä astui emäntä sisään pyylevänä ja tanakkana.

»Puutteessako? Totta kai hän on puutteessa, neiti hyvä, kun sulhanen
jättää pulaan. Mutta niinhän herrat aina tekevät. Ja minä olen jo
sanonut Lieschenille, että sinun on nyt aika, Lieschen, olen minä
sanonut, ottaa toinen sulhanen, joka ylläpitää sinua säällisemmin kuin
herra luutnantti.»

Lieschen seisoi suorana kuin kynttilä ja aivan kalpeana. Onneksi
kutsuttiin emäntää juuri ulos, ja Mara meni samalla kertaa ja jätti
Lieschenin ja Odan kahdenkesken, sulkien perässään oven. Ulkona
takertui emäntä pitkään keskusteluun, ja niin sai Oda aikaa keskustella
Lieschenin kanssa niinkuin oli halunnut.

Kun Mara palasi huoneeseen, istuivat Oda ja Lieschen rinnakkain käsi
kädessä ja Oda huudahti innokkaasti: »Minä neuvon häntä juuri tekemään
jotakin terveytensä hyväksi. Hän on ollut kauan sairaana ja kun hänellä
täällä ei ole ketään, joka pitäisi hänestä huolta, niin mehän voisimme
niin hyvin ottaa hänet mukaan, Mara, tiedätkö, tri Blehnin hoitolaan
lähellä Müncheniä. Siellä paranee varmaan hänen keuhkonsa pian. Minä
olen sanonut hänelle, että kernaasti tahdon maksaa sen ja sittemmin
kyllä löydämme hänelle hyvän paikan, eikö totta?»

Oda puhui sangen vilkkaasti ja silmät kiiluen.

»No niin, te ajattelette asiaa, Lieschen, ja tuokaa sitten huomenna
vastaus minulle Bülow-kadulle.»

Lieschen kylpi kyynelissä ja lupasi kaikki, ja ystävättäret palasivat
yksissä asuntoonsa.

Molemmat olivat järkytettyjä.

Sitten sanoi Oda rauhallisesti:

»Kaksi vuotta oli hän hänen rakastajattarensa. Sitten oli Fritz
kyllästynyt! Lieschen on nyt aikeissa solmia uuden suhteen niin sairas
kuin onkin. Ellemme me saa häntä pois, on hän mennyttä, sen sanoo hän
itse, sillä sitten vierii ratas alaspäin. Mara, oi Mara!»

»Sinä pelastat hänet», kuiskasi Mara.

»Kyllä, mutta Fritz... Kuinka on mahdollista, Mara, että mies,
kunnianmies niinkuin Fritz, joka vielä ainakin nimellisesti on
kristittykin, käsittää koko asian enemmän onnettomuudeksi ja muka
itsestäänselväksi elämykseksi kuin syyllisyydeksi. Hän on kyllä
kauhean pahoillaan, mutta oikeastaan pyyteli hän koko ajan anteeksi
vain minulta sen sijaan että hänen olisi tullut anoa anteeksi —
Liescheniltä. Minä puhuin eilen illalla ääneni käheäksi ja sanoin
hänelle, kuinka raukkamaista minusta on vietellä juuri toisesta
säädystä oleva tyttö, joka on turvaton, jolla ei ole veljeä heti
kaksintaisteluun haastamassa ja joka kuitenkin yhtä hyvin on ihminen,
jolla on kunniansa, kuin hänen jalosukuisilla sisarillaan ja
serkuillaan! Ajatteles, että joku lähentelisi hänen sisartaan! Mutta
tämäpä on vain tuo 'Lieschen', häntä ei oteta lukuun, koska hän ei voi
— puolustautua! Onko mitään halpamaisempaa? Oi Mara, minä olin eilen
niin kiihdyksissä, minä sanoin hänelle kaiken tämän vasten kasvoja,
vaikka oma sydämeni siitä oli pakahtua, minä oikein tunsin sen menevän
pieniksi kappaleiksi puhuessani! Ja katso, kaikki, mitä he sanovat, on
mielettömyyttä! Niin kauan kuin Lieschen Meier elää, on hän Fritzin
vaimo, olipa siitä olemassa paperit tai ei, ja minä... enkä minä tahdo
tehdä aviorikosta, Mara, en saattaisi, vaikka tahtoisinkin... Sen
hänelle sanoin.»

»Kuinka te sitten erositte?» kysyi Mara kietoen käsivartensa hänen
ympärilleen.

»Hän tulee takaisin vielä tänä iltana. Silloin kerron hänelle
Lieschenistä. Kuinka hyvä, että olen rikas, hän näyttää niin
nälkiintyneeltä, raukka.»

Illalla tuli Fritz Doren.

Mara näki ikkunasta hänet muhkeana turkkikaulusunivormussaan ajavan
hotellin edustalle ja meni sitten lukusaliin häntä tervehtimään.

Fritz näytti olevan tavattoman järkytetty, mutta hänen katseessaan
oli jotakin poikamaisen hyvää, kun hän tarttui Maran käteen ja sanoi
sopertaen:

»Luuletko sinä, että se vielä oikenee?»

»Kaikki riippuu siitä, Fritz, rakastatko sinä todella Odaa.»

Fritz katsahti häneen, loi sitten katseensa maahan ja kamppaili
ilmeistä kamppailua. Mutta ei hellittänyt Maran kättä.

»Enemmän vielä kuin ennen», sanoi hän sitten hiljaa.

Maran nousi jotakin kuumaa kurkkuun ja silmiin. »Mutta se tulee olemaan
vaikeaa», sanoi hän.

Oda tuli sisään, ja Mara jätti rakastavaiset yksin.

Muutamia päiviä myöhemmin matkustivat Mara ja Oda Lieschen Meierin
kanssa takaisin Müncheniin.

Kun he istuivat vaunussa, sanoi Oda ihan levollisesti:

»Niinpä, niin. Nyt on siis kaikki lopussa. Rata on selvä ja onni on
kuollut. Onko siinä mitään järkeä, Mara?»




11.


»Rata on selvä ja onni on kuollut.»

Ne olivat hirvittäviä sanoja Odan suussa.

Ne kaikuivat yhä Maran korvissa, kun hän monta viikkoa myöhemmin
kevätauringon loistossa oli oppilaineen Isarjoen laaksossa tekemässä
luonnoksia.

Hän ei ollut tiennyt, että kuollut onni on taakka.

Hän ei ollut sitä myöskään uskonut.

— Onhan minulla se kuitenkin ollut, — mietti hän miettimästä päästyään
— toisilla ei ole mitään, he eivät ole koskaan onnea tunteneet.

Sitten alkoi hän mietiskellä: mitä on sitten onni?

Hän tiesi sangen hyvin, että tähän oli monta vastausta.

Oikeastaan oli ihmisillä siihen kuitenkin vain yksi vastaus: rakkaus on
onnea.

Nuorena ollessaan oli hänkin niin ajatellut. Vielä enemmän: oli sen
kokenut.

Kun hän ja Peter ensin rakastivat toisiaan, oli se ollut onnea.

Mutta kun hän nyt sitä ajatteli tiesi hän myöskin, että oli olemassa
ikuinen kaipuu, jota ei mikään mainen rakkaus voinut tyydyttää. Hän oli
kauan kummastellut, mitä tämä kaipuu oikeastaan oli, kunnes hän sen
ymmärsi.

Vain rakastaminen ei ole vielä elämistä.

Eläminen on vielä enemmän kuin rakastaminen.

Elämällä on tarkoitus, rakkaudella ei.

Eläminen on luomista. Elämä on työtä. Elää, se on: kulkea joka päivä
määrätaival päämaja, lopullista kotiintuloa kohti todellisen elämän
löytämiseksi siellä.

Ja tämä kuljettu määrätaival, se painoi hänen mieltänsä. Oliko hän
kaikkina näinä vuosina edes hievahtanut paikaltaan?

Eikö hän aina ollut odottanut ja odottanut ja ajatellut: eihän minun
auta yksin mennä eteenpäin. Pian tulee Peter ja tarttuu minun käteeni,
ja silloin on kaikki toisin, ja minun täytyy kuitenkin kulkea hänen
tiensä hänen kanssaan.

Se pian — oli jäänyt tulematta.

Nyt vihdoin oli rata selvä ja nyt saattoi hän kulkea omaa tietään.

Kamalinta oli, ettei hänellä ollut mitään tietä.

Vanhaksi maalauksenopettajattareksi tulo, siinäkö kaikki?

Elääkö vain itseänsä, yksinomaan itseänsä varten?

Hän ei hemaissut itseään millään kuvitelmilla.

Taiteeseensa ei hän enää uskonut.

Ja että toiset sanoivat hänelle, kuinka paljon hän muka merkitsi
toisille ihmisille, oppilailleen, se ei häntä auttanut, sillä hän tiesi
asian paremmin.

Hän tiesi jo ammoin, että todellisuudessa ei kukaan ihminen todella
merkitse toiselle mitään.

Niin, iloa ehkä, onnea — ajaksi — mutta ei sitä, mitä ihmiset aina
ajattelevat...

Todellista apua, todellista tukea, todellista elämää.

Jokainen on pohjaltaan ja sielunsa syvimmällä ypöyksin. Ja yksin täytyy
hänen kulkea läpi elämän ja kuoleman.

Mara tunsi itsensä ylen orvoksi. Ja uusi, raskas elämys oli hänen
edessään: Odakin tulisi hänet jättämään, sen tunsi hän jo nyt. Oda
vetäytyi hänestä pois.

Se oli alkanut siitä pitäen kuin Maran oppilaiden joukkoon oli tullut
eräs nuori, hilpeä upseerin-rouva. Sen kanssa oli Oda tullut ystäväksi.

Hän saattoi Odaa niillä salaperäisillä käynneillä, joita Oda
tavallisesti teki sunnuntaisin.

Silloin menivät he yhdessä Laufingiin ja kävivät katsomassa sairasta
Liescheniä suuressa keuhkoparantolassa.

Oda oli aina kertonut Maralle laajasti näistä käynneistä, mutta sitten
ei hän kotvaan aikaan puhunut niistä mitään, kunnes eräänä päivänä
alkoi taas, mutta jo äänen sävystä huomasi Mara jotakin uutta olevan
tapahtumassa.

Oda sanoi: »Minä luulen, että Lieschen alkaa parantua...» ja loi Maraan
samalla katseen, jossa — niin, mitä oli tässä katseessa?

— Vihollisuutta, ajatteli Mara salamannopeasti.

Ennenkuin hän vielä vastasi, jatkoi Oda hätäisesti ja hermostuneesti:

»Rouva von Lindberg pitää minua yksinkertaisesti hulluna, niin hulluna,
ettei hän osaa sitä sanoin sanoa.»

»Vai niin», sanoi Mara.

»Niin», vastasi Oda.

Ja kaappasi maalikomppeensa kokoon ja lähti Maran luota.

Se oli ensimmäinen.

Seuraavana iltana oli Oda tullut jälleen, mukanaan kukkasia ja
appelsiineja Maralle, mutta Licschenistä ei oltu puhuttu sanaakaan.

Sitten parin päivän jälkeen alkoi hän taas:

»Rouva von Lindberg sanoo, että jos jollakin hyvänteolla samalla...
samalla tekee suuren vääryyden, niin ei se ole enää mitään hyvää.»

»Mitä hän sillä tarkoittaa...?»

»Hän tarkoittaa, että Fritz...»

»Mutta Oda...»

»Niin, tiedätkö, hän on naimisissa ja tietää kai enemmän siitä, kuin
me, Mara. Hän sanoo, että Fritz joutuu auttamattomasti hunningolle...
Niin hän sanoo.»

»Minusta näyttää, että se on yksinomaan Fritzin asia eikä sinun tai
rouva von Lindbergin.»

»Niin, sinun on helppo puhua... mutta minä olen vastuussa Fritzistä...
minä voin pidättää häntä pahasta!»

»Sitä sinä et voi. Sinä voit vain itse pysyä suoralla tiellä. Se on
kaikki, mitä toinen voi tehdä toisen hyväksi... tieltä poikkeamatta
suoraan eteenpäin.»

Silloin puhkesi Oda puhumaan.

»Minä suorastaan vihaan tätä suoraa tietä, josta sinä aina puhut.
Kuivalla, kovalla velvollisuudella me emme auta ketään ihmistä, mutta
rakkaudella me voimme auttaa. Rouva von Lindberg sanoo myöskin,
että ellei hän olisi antanut miehelleen kaikkea anteeksi, mihin he
joutuisivatkaan! Ja minne joutuisivat kaikki avioliitot ylimalkaan?»

»Sinne, missä ne ovat», sanoi Mara ankarasti, »että mies ei kunnioita
vaimoansa, kun tämä antaa anteeksi kaikki.»

»Mara, sinä olet liian kova! Se on sentään liian tylyä... siinä en minä
enää voi olla mukana.»

Syntyi äänettömyys.

»No, mitä siis aiot tehdä?» kysyi Mara.

Oda purskahti itkuun.

»En mitään», sanoi hän, »en mitään. Minä olen vain omasta mielestäni
niin tuhma, niin tuiki tuhma, kun vain tuommoisen pienen lemmenseikan
vuoksi, jommoisia jokaisella on, jokaisella... omin käsini revin
rikki koko onneni. Minä luulen, että sinä olet mielipiteinesi ihan
ainokainen, Mara.»

Mara katsoi ystävätärtään sanattomana.

»Mutta Oda, sinähän tulit minun luokseni ja sanoit... että sinun oli
mahdoton mennä Fritzin kanssa naimisiin ja...»

»Niinhän minä kyllä sanoin ensin, mutta minä tahdoin tietenkin vain
kehoittelua, mutta sen sijaan vahvistit sinä vain minua näissä
korkealentoisissa aatteissa ja olet tehnyt meidät niin äärettömän
onnettomiksi.» Sen sanottuaan meni hän tiehensä.

Mara istui vielä kauan liikkumattomana paikallaan ikkunan ääressä, kun
Oda oli mennyt.

Oliko vain pelkkää unta, että ulkona oli niin kaunis kevätilma?
Täällähän oli niin kylmä ja pimeä. Eikö huoneeseen äkkiä ollut
ilmestynyt vihollinen, salaperäinen olio, joka melkein näkyvästi ojensi
kättään riistääkseen häneltä viimeisenkin?

Maraa puistatti, hän nousi ylös ja meni pienelle parvekkeelleen
nähdäkseen vielä hiukan taivasta ja pilviä ennen yön tuloa, mutta oli
kuin hän olisi katsonut vain avaraan, suureen tyhjyyteen.

»Ei mitään, ei mitään», kuiskasi hän, »ystäväni jättävät minut kaikki.
Ah minkä, minkä vuoksi?»

Odan mieliala muuttui yhä enemmän. Lopulta he eivät, Mara ja hän,
saattaneet enää mainitakaan keskusteluissaan Liescheniä, ja niin solisi
ja haihtui pois vähitellen ystävyys, sillä kun he olivat kahden, oli
heidän välillään joku kolmas, joka ennakolta kuoletti yhteisymmärryksen
ja saattoi kaikki sovittelut epäonnistumaan.

Mara ei voinut pidättää Odaa.

Hän yritti kerran puhua asiasta rouva von Lindbergin kanssa, mutta
tämä, joka muuten oli sangen viehättävä ja viisas, nauroi hänelle
vasten naamaa.

Hän ei muka ollut ikinä vielä kuullut hassumpaa kuin että morsian
noutaa sulhasensa lemmityn hoitaakseen ja vaivoin pysyttääkseen
hengissä tätä, joka sitäpaitsi oli niin pahasti keuhkotautinen,
että kuolema olisi hänelle kaikkein parasta, ja jokahan ei ammon
aikoihin enää piitannut mitään luutnantista... Hän halusi vain rahaa,
ettei kuolisi nälkään, ja sitähän, Herra nähköön, saattoi hänelle
antaa. Mutta luutnanttia ei toki sopinut vaatia pysymään hänelle
uskollisena, taivas varjelkoon! Neidit eivät olleet naimisissa eivätkä
siis tienneet, minkälaisia miehet todellisuudessa ovat... Semmoiset
ihanteethan ovat kyllä kauniita, mutta niin hulluja ja tuhmia ja niin
vääriä...

Näin laverteli hän Maralle, joka seisoi ihmetellen eikä sanonut mitään,
kun ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa.

Ehkäpä elämä todellakin oli semmoinen kuin rouva von Lindberg sanoi.
Ehkäpä hän olikin hullu tai sitten tuhma, käyttökelvoton ihminen, joka
oli vain toisten ja oman itsensä tiellä.

Näin kului pari viikkoa.

Oda oli jälleen herttainen ja hyvä, mutta vieraantunut. He eivät enää
ymmärtäneet toisiansa.

Tuli kesä ja oppilaat lähtivät kuumuutta pakoon maille maalailemaan
suurin suunnitelmin, suurin onnen ja menestyksen toivein ja unelmin.

Rouva von Lindberg oli suostunut saattamaan Odaa Dremmelshofiin Oskarin
luo sillä välin kun hänen miehensä oli eräällä virkamatkalla, ja Mara
jäi yksin Müncheniin.

Oda oli hyvinkin hartaasti pyytänyt häntä tulemaan mukaan, mutta Mara
oli jyrkästi kieltäytynyt.

Hän ei tahtonut matkustaa.

Hänellä oli syynsä, mutta hän ei niitä ilmaissut.

Ne olivat hänen raha-asiansa.

Ne olivat sangen huonot.

Hänen täytyi tästedes elää vielä entistäkin paljoa säästeliäämmin, jos
tahtoi karttaa todellista pulaa. Hänen oli viime vuosina aina täytynyt
kajota pääomaansa. Se oli pian lopussa, ja entä sitten?

Hänen täytyi koettaa pian jälleen saada joku taulu myydyksi. Ilman
ylimääräistä tuloa ei hän lainkaan lähiaikoina tulisi kunnolla toimeen.
Mutta kuinkapa maalata kaunista kuvaa, kun on henkisesti ja melkein
ruumiillisestikin kuollut? Ja miten saada se myydyksi?

Mara puri hampaitaan yhteen ja kävi äänettömästi ja ankarasti työhön
käsiksi. Oli helteisen kuuma kesä, hänen atelieessaan oli ikkuna auki
yöt päivät, kun hän muutoin luuli tukehtuvansa. Hän penkoi esiin
vanhoja aiheita ja harjoitelmia, teki lukemattomia luonnoksia, tuhlasi
paljon väriä ja paljon, paljon voimaa, mutta ei päässyt sen pitemmälle.

Mutta hän ei hellittänyt.

Hän ei lopulta enää ajatellut muuta kuin kuvaa, joka hänen täytyi
maalata ja myödä voidakseen siitä sitten elää edelleen.

Hän ei tavannut ketään ihmistä.

Mallia ei hänen kannattanut ottaa.

Eikä häntä haluttanut enää käydä ulkona.

Hän nouti iltahämärissä välttämättömimmät ruoka-ainekset ja keitti ne
itse.

Isä Häberlenkään luona hän ei enää käynyt, sillä tällä oli nyt iltaisin
oppilas, pikku tyttö, josta hän aikoi tehdä suuren taiteilijan. Hän oli
kokonaan siihen antautunut.

Mara oli liikanainen.

Hän oli aivan yksin.

Usein istui hän iltaisin parvekkeellaan kuunnellen sinne kohoavaa
suurkaupungin ainaisen melun kohua ja humua.

Oliko se vain kaaoksen kohinaa, vai oliko se todellista elämää, josta
hän ei mitään tiennyt? Jonka hän oli laiminlyönyt?

Oliko hän jäänyt ihan yksin ja eli saarella, mistä kukaan ei häntä
löytänyt, se kun oli näkö- ja kuulopiirin ulkopuolena?

Vai oliko maailma jo kuollut ja eikö enää lainkaan ollut ihmisiä?

Ja tuo kohina kuuluikin mereltä, Pohjanmereltä?

Häntä karmi Pohjanmerta ajatellessa.

Se nieli kaikki, mitä oli.

Ihmiset ja rakkauden. Ihmiset ja rakkauden — kaikki.

Myöskin taiteen ja voiman ja nuoruuden.

Onhan naurettavaa, että hän istui täällä, tällä yksinäisellä
kallionlaella ja koetti maalata kuvaa.

Hän oli jo aikaa unohtanut maalaustaidon.

Niin, niin, nyt tiesi hän senkin.

Hänhän oli aina antanut tunteja.

Tuntien antaminen ja omaperäinen luominen on kaksi eri asiaa.

Varsinkin, kun omaperäiseen luomiseen ei enää jää yhtään vapaata päivää
viikossa.

Kun aina vain opettaa opettamistaan, on lopulta kuin revelty. Täytyy
arvostella, kiittää ja moittia aina pikkuseikkoja, keskittää huomiota
sikinsokin niin moniin sellaisiin, uhrata paras voimansa muille,
opettaa lopuksi niin kauan, että itse on ihan ontto ja omintakeiseen
aloitteeseen kykenemätön. Marasta tuntui, että hän oli opettanut
itsensä ontoksi. Näin ei saanut jatkua, kerran täytyi hänenkin hetkensä
lyödä! Nyt ei hän enää kyennyt kokonaan keskittymään omaan työhönsä,
hänen oli aina täytynyt pisara pisaralta tiputella sydänvertansa,
kunnes lähde lopulta oli ehtynyt.

Jospa kerran saisi sen antaa yhtenä, suurena, vuolaana virtana ja
sitten kuolla!

Ei vain tätä ainaista tihkuttamista! Sitä hän ei enää kestänyt.

Kesä oli pitkä ja kuuma, yksi päivä samanlainen kuin toinen ja joka yö
edellisensä kaltainen.

Näin vierivät viikot eikä Maran suuresta teoksesta ollut tullut mitään.
Hän oli kuitenkin maalannut pari ruusua, joita hän katsoi hyvin
onnistuneiksi. Löysi vielä vanhan kehyksen, jonka hän somisti uusilla
värivivahteilla ja ajatteli viedä tämän kuvan taidekauppiaalle.

Mutta ei sentään hennonut.

Ruusuissa oli jotakin niin omituista, ne pudottivat lehtiänsä niin
toivottomasti, juuri niinkuin hän itsekin, ja niin jäi kuva viemättä
kaupattavaksi.

Kentieshän se oli viimeinen, mitä hän oli maalannut.

Hänhän oli juuri niin väsynyt kuin tuo ruusu. Istui liikkumattomana
ja katseli kuolevaa kukkaa, joka oli hänen edessään lasissa. Keveä
liikahdus, kuulumaton ääni kuin pienen siiven lepatus — ja jälleen
makasi suuri, punainen terälehti pöydällä lasin vieressä.

»Kuinka kaunista», sanoi hän vaistomaisesti.

Hän hämmästyi oman äänensä kaikua.

Niitä hän oikeastaan teki, mitä tavoitti?

Tämän päivän illalla penkoi Mara kauan komppeitansa ja luonnoksiansa.
Hän ymmärsi, että hänen nyt täytyi tehdä joku ratkaiseva päätös. Täytyi
ryhtyä johonkin tai olisi hän lopussa.

Hän alkoi järjestellä ja siivota.

Ja jota enemmän hän sitä teki, sitä enemmän hän rauhoittui.

Hän huomasi, että hänellä sentään vielä oli koko joukko luonnoksia,
jotka hän saattoi myydä, esim. kaikki ne, jotka ennen olivat olleet
Peter Rasmussenin huoneessa. Ne pelastaisivat hänet joksikin aikaa
nälkää näkemästä. Ja sitten, kun tämä pitkän pitkä kesä oli lopussa,
hakisi hän paikan, oikean opettajattaren paikan. Hän ei halunnut enää
olla riippuvainen sattumasta ja elää kuukaudesta toiseen jännityksessä,
saisiko oppilaita vai ei, olisiko hänellä leipää syödäkseen vai ei. Hän
ryhtyisi jälleen opettamaan, mutta nyt siten, että hänellä kerrankin
olisi lepoa elämässään. Kerrankin!

Sitten hän olisi tosin maalauksen opettaja.

Ehkäpä sellaisenakin vain keskinkertainen.

Oli suuria kohtaloita ja oli pieniä.

Hänen kohtalonsa oli silloin pieni ja tavallinen.

Sellaisia kuin hän, niitähän oli satoja, tuhansia. Yksinäisiä,
ilottomia ihmisparkoja, jotka saavat kättensä työn juuri niin
maksetuksi, ettähän siitä elävät. Eläminen, sehän on vain vaeltamista,
vaeltamista kautta aavikonhiedan tai kukkalaaksojen sille raskaalle,
suurelle portille saakka, jonka läpi jokaisen on kerran käytävä. Ja
mitä tuli sitten?

Vapautus, sanoi isä Häberle.

Ja senhän täytyi olla totta.

Sillä olihan elämä täällä maan päällä vain kuin oloa suuressa
vankilassa.

Ulos ei kukaan päässyt.

Kaikki vaelsivat siinä rauhattomina ympäri.

Jotkut kulkivat käsi kädessä.

Mutta useimmat kulkivat yksin, kukin vain omia kahleitansa kantamassa,
ja liikkuivat toistensa ohi kuin varjot, ja kahleet kalisivat milloin
kovemmin, milloin hiljemmin. Joskus olivat muutamat näkevinään suuren
valon välkähtävän ikkunain rautaristikon läpi ja luulivat suuren hetken
saapuneen, mutta hyvinkin pian palasi taas pimeys ja peitti heidät
kaikki.

Mutta tässä vankilassa sitä kuitenkin oli asetuttava elämään.

Vain vaeltaminen ja ajatteleminen ei ollut hyväksi.

Täytyi joskus syödäkin.

Muuten nääntyi nälkään.

Niin monethan isoovat leipää, työtä, onnea, rakkautta... hän tosin ei
ollut enää pitkään aikaan isonnut. Oliko hän oikeastaan viime päivinä
syönyt kunnolleen?

Hän ei saattanut tarkalleen muistaa, mutta penkominen ja järjestäminen
oli tehnyt hänet niin väsyneeksi, että hän ei missään tapauksessa
saattanut enää tänään mennä ulos. Hän halusi ennemmin nukkua, ah,
nukkua kauan, kauan. Hän lusahti nääntyneenä ikkunan ääressä olevalle
tuolilleen, mutta hänen kuivat suuret silmänsä jäivät auki, ajatus
liittyi ajatukseen, unta ei tullut, ketään ihmistä ei tullut eikä
kuulunut ääntä, ei risahdusta — mutta vihdoin tuli yö. Tuli kuumana ja
raskaana, mutta hämäränä ja hiljaisena ja herttaisena ja viipyi kauan,
niin kauan kuin saattoi, jotta päivänvalo ei näkisi ja häiritsisi
ikkunan ääreen kuukertunutta olentoa, jolla oli kalmankalpeat,
kuopillevajonneet posket ja tummat, elottomat silmät.

Mutta ennenkuin täysi päivänvalo tuli, nousi keveitä askelia ylös
viidenteen kerrokseen Maran asuntoon, ja kapea, kalpea käsi painoi
soittokelloa.




12.


Dremmelshofin kuistilla istuivat Oskar ja Oda rouva von Lindbergin
kanssa iltapäiväkahvilla. Loistavasta lokakuunsäästä ja avonaisesta
ulko-ovesta sisääntulevasta, ihanasta meri-ilmasta huolimatta ei kukaan
heistä näyttänyt erin hyväntuuliselta. Oskar ja rouva von Lindberg
polttelivat, Oda istui keinutuolissa selkäkenossa ja tuijotti eteensä.
Hänen sylissään oli juuri avattu ja luettu kirje.

»No, kuinka Mara voi?» kysyi Oskar vihdoin.

»Hyvin», vastasi Oda heti.

»Niinä luulen», huomautti rouva von Lindberg, »että neiti von Dorenin
kaltaiset ihmiset aina voivat hyvin.»

»Kuinka niin?» kysyi Oskar.

»No, hän on itseensäsulkeutunut ihminen, joka ei tarvitse ketään muuta
onneansa varten, johtuuko se sitten — siitä, että hän todellakin elää
ihanteissaan tai yksinkertaisesti siitä, että hän on niin kylmä ja
harkitseva.»

»Omituinen seos, rouva. Oletteko milloinkaan tuntenut kylmää,
harkitsevaa — ihanteiden palvojaa?»

»Niin se juuri on», puuttui Oda hermostuneesti puheeseen, »mehän
tiedämme kaikki varsin hyvin, että Mara on maailman paras ihminen,
mutta sittenkin — kylmä hän on, täytyy olla, ja sen vuoksi ei hänen
olekaan vaikeaa elää ihanteittensa mukaisesti, kun taas ihmiset, joilla
on verta suonissa, eivät sitä kerta kaikkiaan voi. Eihän sitä enää
olisikaan ihminen, jos kaikki olisi yhdentekevää! Ja elää niinkuin Mara
saattaa vain kylmä ihminen. Ajatelkaa toki Peteriä! Kylmästi purki Mara
kihlauksen. Tokko hän lainkaan on häntä raikastanut? Mehän emme sitä
tänäkään päivänä tiedä! Ja kuitenkin puhelee hän monesti ikäänkuin
hän olisi ainoa, joka ymmärtää todella rakastaa, ja saattaa näillä
periaatteillaan vain kaikki onnettomuuteen. Kenestä hän ylimalkaan
mitään välittää? Omaisistaanko? Ne saisivat hänen puolestaan asua,
missä pippuri kasvaa. Välittääkö hän meistä? Miksei hän tullut mukaan
tänne? Arvaan kyllä, että hänellä on ollut hiljainen ja suuri kesä ihan
ypö yksinänsä, kuten hän tässä kirjoittaa, ja minun kun on täytynyt
kotona suorastaan raataa ja kuulla joka puolelta nuhteita Fritzin
vuoksi! Minä alan todellakin luulla, että Fritzkin on toiminut vain
Maran vaikutuksen alaisena... Ah, hulluksi tässä on tulla!»

Rouva von Lindberg poltteli tyynesti edelleen. Oskarin teki mieli monta
kertaa keskeyttää Odaa, mutta näki tämän säkenöivät silmät kyynelissä
ja murahti vain:

»Vahinko, vahinko!»

»Mikä on vahinko?»

Oda oikaisihe ja katsoi häneen jännittyneenä.

»Että ystävyys saattaa mennä niin murskaksi kuin sinun ja Maran. Minä
en ole vieläkään käsittänyt...»

»Mutta, herra Brente», huudahti rouva von Lindberg, »eihän se ollut
mikään ystäväntyö Maran puolelta, että hän neuvoi Odaa, joka silloin
oli epätoivon ensimmäisessä puuskassa, rikkomaan välinsä herra von
Dorenin kanssa. Sellaisia niinsanottuja ystävättäriä on sellaisissa
tiloissa kartettava...»

Oda hypähti ylös.

»Ah, antakaa olla. Tietysti on syy yksin minun. Minähän olin silloin
niin kuohuksissa. Minä sanonkin vain, että jos Mara jälkeenpäin olisi
hiukan enemmän ymmärtänyt minun tilaani, niin ystävyys olisi jäänyt
ennalleen. Hän huomasi jo ammoin, että minä mielelläni olisin...
sopinut Fritzin kanssa, mutta hän oli ollakseen niinkuin asia kerta
kaikkiaan olisi lopullisesti ratkaistu, ja sitä juuri sanon minä
kylmäksi. Ja niin hän on aina ollut, maalauksessakin. Jos joku kuva ei
häntä miellyttänyt, niin ei muuta kuin heitti sen uuniin ja aloitti
toista, kun meikäläinen olisi vielä päiväkausia yritellyt korjailla
epätoivoon asti. Mutta hänkö? Huihai! 'Sehän on niin luonnollista!'
sanoi hän vain levollisesti — ja juuri yhtä yksioikoisesti tahtoo hän
ottaa koko elämän! Jos hän on erehtynyt rakkaudessa — mitäs muuta,
uuniin vain, ja siinä se — 'sehän on niin luonnollista!' — Knud Hansen
on myöskin joutunut karille hänen vuokseen, siitä olen ihan varma.»

»Totisesti, Oda, nyt riittää! Te ette ymmärrä Maraa ja sinä teet sekä
väärin että huonosti.»

»Oke, lopeta!»

Oda juoksi itkien tiehensä.

Oskar käveli äkeissään edestakaisin kuistilla.

»Hänhän on ihan suunniltaan, tyttöparka», sanoi rouva von Lindberg.
»Että Mara kehoitti häntä tuohon Lieschen-juttuun, olikin sentään
liikaa. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Oda ei sitä kestäisi,
aina tuo henkilö silmäin edessä... Teidän sijassanne, herra Brente,
saattaisin minä nyt pian Odan ja luutnantin välit kuntoon. He
rakastavat toisiansa... tämä ero on sulaa hulluutta. Toiset naiset
saavat kokea paljoa pahempaa ja ovat kuitenkin onnellisia miehensä ja
lastensa kanssa... Minä puolestani en haluaisikaan miehekseni mitään
enkeliä.» Ja rouva nauroi itsekseen.

Oskar murahti pari käsittämätöntä sanaa, näki sitten Maran kirjeen
pudonneen permannolle, otti sen ylös ja lähti ulos.

Illalla kutsui hän Odan työhuoneeseensa ja antoi hänelle kirjeen.

»Mitä siinä seisoo?» kysyi hän

»Etkö ole lukenut? Hän on suorastaan mielenvikainen... syyskuun
lopusta on näet se Lieschen ollut hänen luonaan. Hänet laskettiin
Laufingista ulos terveenä, ja minä olin aikoja vuokrannut hänelle
asunnon talonpoikien luona, mutta sen sijaan ilmestyy hän eräänä
aamuna anivarahin Maran luokse, ja tämä ottaa hänet palvelijakseen
tai mallilleen, mene tiedä... mutta näin hän tekee minulle ihan
mahdottomaksi mennä enää hänen luokseen. Minä olin juuri kirjoittanut,
että olisin jälleen hyvä ja herttainen ja tulisin, ja tämä on
nyt vastaus. Ja kun hänen nykyinen asuntonsa kävisi hänelle ajan
pitkään liian kalliiksi, kirjoittaa hän, muuttaa hän vanhaan
atelieerakennukseen, missä Häberle asuu, ja Lieschen mukana, siellä
kuuluu olevan joku huone vapaana. Ja sitten kirjoittaa hän, että hänen
täytyy nyt itsensä työskennellä ahkerasti ja ettei hän talveksi aio
enää ottaa oppilaita. No, ehkäpä Häberle on ottanut esille rahoja
kätköistään — niin minä ainakin arvelen... Mutta minä en nyt mene
Müncheniin takaisin, vaikka Tilli Lindberg tietää toisen erinomaisen
maalausopiston.»

Oskar istui pyylevänä nojatuolissaan.

»Kirjoita sinä Fritzille, että hän tulkoon takaisin», sanoi hän
lyhyesti.

Oda sävähti tummanpunaiseksi ja vaikeni.

Äkkiä kietoi hän käsivartensa veljensä kaulaan.

»Ah, Oskar, senhän sinä voisit tehdä! Minä en ole kuullut Fritzistä
mitään senjälkeen.»

»Jos saan veljenä antaa sinulle hyvän neuvon, Oda, niin odota, kunnes
Fritz...»

»Ah, Oskar, sinäkin olet vain Maran lumoissa! Se on minulle niin
vaikeaa.»

»Kuule, mitä minä sanon, Oda!» Hän irroitti Odan kädet kaulaltaan ja
sanoi äkkiä kiivaasti: »Aja sinä tuo Tilli Lindberg tiehensä! Sen minä
sanon sinulle! Semmoiset naiset ovat kuin rutto, niin, ne ovat pahinta,
mitä on. Senkin hiukkasen ihannetta ja hivenen kunniantuntoa, mikä
meillä vielä on, yrittävät he leperrellä ja mairitella meiltä pois,
kun itse vain pyrkivät saamaan miehen, eikä mitään muuta! Senvuoksi
herjaavat nämä keimailevat naiset, jotka vain etsivät huvittelua,
kaikkea ylevää ja hyvää ja leimaavat sen sijaan aistillisuuden ja
intohimon yleväksi! Me miehet olemme heidän omallatunnollaan, heidän
yksin, he kun etsivät lemmenseikkailuja ja kataluuksia ja koska
me senvuoksi emme voi heitä kunnioittaa, noita naisia! Hyvä isä,
nauretaanhan sitä joskus viinin vierellä ja seurassa sellaisille
kaikkinaisille jutuille ja kaksimielisille kaskuille ja kokemuksille,
mutta pohjimmalta me kuitenkin inhoamme kaikkea sellaista. Sen sanon
sinulle, Oda! Ja sanon vielä senkin, että suorastaan kadehdin Fritziä
siitä, että hänen on niin käynyt... Tuhannen tulimmaista, ajattelin,
hänhän voi sinua kunnioittaa, hänellä on maailmassa yksi olento, joka
vetää häntä ylös- eikä alaspäin ja jota hän senvuoksi kunnioittaa
enemmän kuin itseänsä... Mutta nyt näenkin, että sinä et lainkaan
olekaan sellainen, että se kaikki on vain Maraa, tuota niin ihanaa
ihmistä! Hänenlaisensa naiset ne miestä nostavat ja kohottavat... Herra
siunatkoon, miksei sellaisia naisia ole enemmän maailmassa!»

Oda oli nyt kalmankalpea ja tuijotti veljeänsä. Ei hievahtanut.

Oskar oli vallan hengästyksissään puhumisesta. Sitten istuutui hän taas
ja sanoi:

»Odota vain hiukan vielä. Anna tuon Lindbergin lähteä ja jää sinä
tänne. Ja kun sinun sydämesi jälleen on solunut oikealle tolalleen,
niin käväistään me Münchenissä ja pyydetään Maralta anteeksi... Kun hän
ei vain siellä raataisi itseään piloille kaiken tuon väen joukossa...
Niin, siellä hän nyt istuu siinä luolassa koko rosvojoukon kanssa ja
voisi niin hyvin olla Ruusulassa isoäitinsä luona. Tiedätkö, että
vanha rouva on jokseenkin huonona. Minä ratsastan huomenna häntä
tervehtimään, tuletko mukaan?»

Oda ei yhä vieläkään liikahtanut.

»Minähän en saa siellä näyttäytyä», mutisi hän alakuloisena, »mene sinä
vain... Hyvää yötä Oke ja kiitoksia.»

»Niin, hyvää minä tarkoitin, mutta sinähän näytät ihan surkealta, niin,
elämä ei ole pikkuseikka... niinkin ihan jokapäiväisten ihmisten kuin
meidän täytyy oikein ponnistella pysyäksemme pinnalla, peijakas, ja
meidänhän on asiamme sentään jokseenkin hyvin, eikö olekin, Oda? Mutta
sen Lindbergin sinä toimitat täältä pian pois, eikö niin? Se on huono
ihminen! Usko minua, jokainen ihminen, joka pitää huonoa hyvänä ja
määräävänä, on itse huonompi kuin uskookaan ja tietää... No hyvää yötä,
pikku sisko.»

Seuraavana päivänä ratsasti Oskar Bucheneckiin kuulustelemaan vanhan
rouvan vointia.

Tämä otti hänet vastaan, istui hyvin kankeana ja kylmettyneenä
ikkunapaikallaan, mutta hänen katseensa oli yhtä kirkas ja terävä kuin
aina ennenkin.

Oke kertoi vanhalle rouvalle, mitä mieleen sattui, elämyksistään
Amerikassa, missä hän kävi joka elokuu, Dremmelshofista ja
vuodentulosta ja politiikasta. Lopulta otti hän taskustaan erään
ulkomaisen sanomalehden ja sanoi:

»Sillä Rasmussenilla on Amerikassa ollut jättiläismenestys. Sitä me
täällä emme olisi ikinä ajatelleet.»

»Kenestä te puhutte?» kysyi rouva von Doren jääkylmästi.

»Ka, Peter Rasmussenista», toisti Oke viattomasti, »hän on sittenkin
jättänyt kirjailijan uran ja ruvennut jälleen musikeriksi,
säveltäjäksi. Hänestä tulee vielä suuri, kuuluisa ja äveriäs mies.»

Hetken kuluttua sanoi rouva von Doren hiukan epävarmalla äänellä:

»Jumalan kiitos, että pojantyttäreni Marie Agnes silloin itse purki
kihlauksen. Tämä hänen erehdyksensä on aina ollut minulle käsittämätön,
mutta purkauksen jälkeen olen minä luonnollisestikin jälleen avannut
hänelle kotini. Valitettavasti vain ei hänellä tähän saakka ole ollut
— aikaa tulla. Marie Agnes kuuluu olevan sangen ahkera taiteilijatar,
sanovat kaikki.»

Kajahtiko hänen äänestään ikäänkuin hiljaista ylpeyttä?

Oskar kakisteli.

»Minä poikkean pikapuoliin Münchenissä. Saanko sanoa poikannetyttärelle
terveisiä?»

Rouva von Doren nyökkäsi.

»Hyvin ystävällistä, herra Brente. Joko kävitte poikani luona?»

»En, en vielä. Toivoakseni herrasväet voivat hyvin?»

»Oikein hyvin. Poikani on yhä vielä sangen äkeissään tuosta tuhmasta
Fritzin jutusta. Olisihan ollut parempi, herra Brente, että sisarenne,
kun pojanpoikani kerran tahtoi naida hänet, olisi antanut enemmän
arvoa Dorenin nimelle ja välttänyt tämän perheskandaalin. Nuorikothan
olisivat voineet sopivammin kahden kesken ja häiden jälkeen oikaista
tämän pojanpoikani nuoruudenhairahduksen. Mutta nykyään ei kukaan enää
kuule vanhoja ihmisiä eikä, ikävä kyllä, tunneta säätyvelvoitusta...
Hyvästi, herra Brente, käykää toistekin katsomassa.»

Oskar ratsasti pois varsin tyytyväisenä.

Oliko hänellä amerikkalainen sanomalehtensäkin mukanaan?

Oli kuin olikin, siinä oli tänä aamuna selvästi seisonut, että Peter
Rasmussenin ja Frida Thomsenin kiertueella oli joka kaupungissa ollut
suuri menestys, että Peterin sävellykset saavuttivat tunnustusta ja
ihailua.

Silloin pälkähti hänen päähänsä, entäpä jos veisi tämän sanomalehden
Maralle? Hän ratsasti täyttä neliä kotia neuvotellakseen tästä
Odan kanssa, mutta Oda oli niin masennuksissa, ettei Oskar päässyt
puheen alkuun. Rouva von Lindberg oli ensimmäisestä viittauksesta
loukkaantuneena matkustanut pois ja Oda pelkäsi tulevansa sairaaksi ja
oli mennyt vuoteeseen. Kun Oskar kertoi hänelle Rasmussenista, sanoi
Oda vain:

»Kaikkein parasta olisi, että Peter naisi pian Thomsenin ja Fritz
Liescheninsä, niin heillä kummallakin olisi, mitä ovat halunneet.»

Oskar tuli miettiväiseksi. Kuka tietää, tokko Mara iloitsisi kiertueen
onnistumisesta niin kuin hän, Oskar. Matkahalu haihtui ja Oda tuli
todella sairaaksi. Hän oli ulkoilmassa maalatessaan saanut reumatismia
ja hänen mielialansa pahensi tilaa tuntuvasti.

Muutaman viikon kuluttua saapui vanha rouva Brente Dremmelshofiin ja
neuvotteli Oskarin kanssa, eikö pitäisi kirjoittaa Fritzille.

Miksei, mutta Fritz oli syyslomalla Tyrolissa, eivätkä hänen omaisensa
olleet viikkokauteen enää tienneet hänen osoitettaan eikä Oda millään
tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan. Sanoi vain, että sairaus oli
tullut juuri sopivalla aikaa, eikä Fritzin tarvinnut siitä mitään
tietää..

Fritz kuljeksi tällöin, lokakuun lopulla, Münchenissä ja etsi vanhan
Häberlen asuntoa.

Hän oli aikonut käydä Maraa tervehtimässä ja hakenut häntä vanhasta
asunnosta. Vihdoin oli hän saanut tietää, missä Mara asui, ja oli juuri
kääntymässä pimeään porttikäytävään Theresienkadulta, kun Mara tuli
häntä vastaan. Niin, oliko se todella Mara? Niin laihaksi käynyt. Niin
kauhean laihaksi ja niin totiseksi — mutta samassa Mara tunsi hänet ja
hänen kasvonsa kirkastuivat.

»Onpa hauskaa nähdä sinua jälleen, Fritz! Tuletko kanssani syömään?
Sitten mennään vanhaan osteriaan.»

Fritz oli niin liikutettu jälleennäkemisestä, että seurasi vain
sanattomana. Pian sen jälkeen istuivat he vastakkain pienen pöydän
ääressä, ja Mara etsi ruokalistasta hänelle parhaat annokset niin
levollisena ja luontevana kuin olisivat he eilen tavanneet.

»Mutta tuoko on kaikki, mitä sinä syöt?» kysyi Fritz säikähtyneenä
viitaten Maran keittolautaseen.

Mara nauroi:

»Oh, sitähän oli aika paljon. Huonoina aikoina syödään vielä vähemmän,
Fritz, ja sekin käy. Minä olin taannoin paljoa laihempi kuin nyt.»

Sitten alkoivat he jutella, ja Mara mainitsi hänelle, että Lieschen
nyt oli hänen luonaan. Mara ei ollut hennonut lähettää häntä pois, kun
hän eräänä aamuna varhain oli saapunut hänen ovelleen ja soittanut
hänet hereille — »vain suurella vaivalla, ajattele, Fritz, sillä minä
nukuin kuin kuollut, vallan kummakseni, ikäänkuin en koskaan enää
voisi herätä. Mutta siinähän oli Lieschen ovellani ja täytyihän minun
pitää huolta hänestä. Luullakseni se oli sangen hyvä minulle, ehkäpä
pelastukseni.»

»Mitä kummia ajatuksia sinulla aina onkaan», sanoi Fritz. »Olisi
varmaan ollut parempi, että joku olisi pitänyt huolta sinusta sen
sijaan, että sinä vielä otat lisätaakkaa olallesi. Sinä näytät sangen
huonolta.»

»Enkö mitä. Minä voin taas sangen hyvin. Minulla on runsaasti työtä
enkä vaihtaisi kenenkään kanssa.»

»Sopiiko sinun luonasi käydä, Mara? Jaa, niin...»

Syntyi äänettömyys.

»Sopii, Fritz», vastasi Mara verkalleen. »Minä olisin iloinen, jos sen
tekisit, mutta siellä on yhtä ja toista...»

»Tietysti, kauhean boheemia», täydensi Fritz.

Maran täytyi nauraa.

»Minun on niin kotoista olla sinun kanssasi, Fritz. No niin, boheemia,
miksei? Siellä on ensinnäkin vanha isä Häberle, josta ei ole paljoa
sanomista ja joka kuitenkin on meidän vanha ankkurimme. Hän on kokenut
nuoruudessaan paljon kovaa: m.m. vei hänen veljensä hänen morsiamensa.
Mutta hän on opettanut meille kaikille, että ei pidä vastustaa ja
vihata muita ihmisiä, vaan ainoastaan itseänsä, s.o. paholaista, joka
pyrkii joka tilaisuudessa meitä hallitsemaan. Sitten on siellä hänen
ihmelapsensa, sitten eräs vaimo, jolla on monta pientä lasta, ilman
miestä, sitten asuu siellä kaksi nuorta arkkitehtiä ja vielä eräs vanha
maalaajatar, ja sitten minä ja Lieschen, ja sitten sukelsi kuin selviö
kaksi päivää sitten esiin — niin, tiedätkö kuka?»

»En voi aavistaa.»

»Knud Hansen, ajattele, aivan entisellään, ihan, — tällä hetkellä taas
pinnalla: on kirjoittanut jotakin ja ansainnut paljon rahaa. Nyt hän
on matkustanut Pohjanmerelle surusta, ettei kantasalin ympärillä ollut
yhtään huonetta vapaana, mutta hän palajaa kolmen viikon kuluttua
ja aikoo jäädä tänne työskentelemään ja asumaan. Hän on tarjoutunut
minulle elinkautiseksi emännänapulaiseksi.»

»Kantasali, mikä se on?» kysyi Fritz.

»Se on suuri ullakkohuone, josta on muodostunut jonkinlainen
eteishalli. Vanha venakko ja minä maalaamme seinät täyteen kuvia,
vanha flyygeli on keskellä lattiaa, ja kun Häberle soittaa iltaisin,
ovat siellä koolla kaikki jumalat, 'meidän kantavanhempamme', kuten
arkkitehdit sanovat, — yksi laulaa, toinen soittaa luuttua...»

»Entä sinä?» kysyi Fritz.

»Jaa minä? Minusta on tullut vanha ja muriseva ja minua sanotaan
Mara-muoriksi, Fritz.»

»Niinkuin muori tai äitihän sinä olit aina meille kaikille. Minä
tulisin mielelläni tänä iltana, mutta... Lieschen...»

»Lieschenkö? Pidä häntä yksinkertaisesti vertaisenasi, jotahan hän
pohjaltaan on. Ajattele, että olet kerran tehnyt hänelle suurta
vääryyttä ja pyydä ritarillisesti anteeksi, niin on sävy selvä...»

»Hyvät ihmiset, Mara, jos kaikki olisi niin yksinkertaista kuin sinä
sanot...»

»Se on yksinkertaista, Fritz, sen olen elämäni kolmena viime viikkona
jälleen oppinut. Elämä on ihan yksioikoista niin kauan kuin me itse
olemme mutkattomia ja tosia! Siinä koko asia.»

»Niin, mutta Lieschen ei suinkaan rakasta minua enää?»

»Ei. Hänessä on riehunut kauhea viha sinua vastaan, hän on halveksinut
sinua syvästi, niin, hän halveksii sinua vielä, ei silloisen vääryyden
vuoksi, vaan sen käsityksen tähden, mikä sinulla on siitä. Hän sanoo
aina: 'Jumalan edessähän kaikki ihmiset, ovat yhdenvertaisia, mutta kun
ylhäiset kristityt tekevät semmoista, niin meikäläisille se on synti,
mutta heikäläisille muka ei, vaikka jos kaksi tekee ihan samaa, niin
tottahan he ovat yhtäläisiä.'»

»Hän on oikeassa», mutisi Fritz.

Mara katsoi nyt kelloansa.

»On jo myöhäinen, tuletko mukaan? Tahtoisin sanoa vielä, että Lieschen,
s.o. minä en luule, että hän on parantunut, ja talvi on oven edessä.
Ehkäpä hänen siunauksensa voi tuonnempana tehdä sinulle hyvää. Minä
menen edellä, tuletko perästäpäin?»

»Tulen», vastasi Fritz nousten ylös.

He menivät yhdessä ulos. Mara loi häneen niin suloisen silmäyksen, että
hän Fritzin mielestä jälleen oli nuori ja kaunis. Sitten he erkanivat.
Fritz halusi kävellä vielä puoli tuntia ja tulla sitten. Menopäätös
tuntui hänestä vaikealta.

Mutta kun kello oli yhdeksän, meni hän kuitenkin ylös. Perille
tullessaan kuuli hän ukon soittavan ja tunsi joutuvansa uuden tenhon
valtaan. Hän aukaisi hiljaa oven ja oli nyt »hallissa». Hän huomasi
heti, että kantasali oli yksinkertainen, suuri, vanhanaikainen
ullakko-eteinen, josta taiteellisella koristelulla oli todellakin
tullut halli. Kaksi seinää oli maalattu freskoilla, toiset olivat
verhotut erilaisilla matoilla, suuri olkimatto oli keskellä flyygelin
alla, pilareissa riippui kaksi ikivanhaa messinkistä »kynttilänpidintä».
Hän näki leveän kaakeliuunin pankolla, jolla istui useita henkilöitä,
flyygelin ääressä kykkivän vanhan, kummituksenkaltaisen äijän, jonka
kädet liukuivat koskettimilla ja loihtivat vanhasta soittokoneesta
näitä salaperäisen tenhoavia ääniä. Fritz nojautui äänettömästi erästä
pilaria vastaan ja tarkkasi vähitellen ympäristöään lähemmin. Hän näki
Maran istuvan yläruumis etukumarassa, kädet polvilla; hämärässä näki
hän hänen silmiensä loistavan ja hänen mustan tukkansa kiiltävän. Hän
istui siinä kuin Sibylla, niin suurena ja juhlallisena. Tällä hetkellä
tuntui hän Fritzistä aivan uudelta ja oudolta. Hänen jalkainsa juuressa
istui pieni vaaleatukkainen tyttö, joka kaikkine aistinensa seurasi
soittoa. Vielä näki Fritz molempain arkkitehtien seisovan ja vanhan
venakon, ja silloin tällöin aukeni ovi ja uusia ihmisiä hiipi sisään;
moni heistä näytti miltei nälkiintyneeltä, mutta kaikkien kasvoilla oli
loisto, joka asuu niiden kasvoilla, jotka tietävät, että on olemassa
jotakin parempaa kuin tämä vaivainen elämä maan päällä ja ovat vihdoin
löytäneet oikean tien. Erään freskokuvan alla olikin lause: »Me olimme
kaikki eksyksissä kukin tahollansa. Mutta Herra pani kaikkien synnit
hänen päällensä.» Fritz alkoi hämärästi aavistaa näiden sanojen
yhteyttä.

Kun vanhus oli lopettanut, vallitsi niin syvä hiljaisuus, että kukaan
ei arvannut liikahtaa. Sitten astui eräs nuorukainen Häberlen luokse
puhellen jotakin tälle, ja Fritz meni kättelemään Maraa. Tällöin
huomasi hän myöskin Lieschenin istumassa, ja nyt oli hänestä yhtäkkiä
ihan luonnollista ja itsestään selvää, että hän meni myöskin tämän luo.
Fritz ojensi hänelle kättään ja sanoi hiljaa:

»Hyvää päivää, Lieschen. Anna minulle anteeksi.»

»Sydämen pohjasta», vastasi tyttö.

»Hiljaa!» huusi joku. »Hiljaa!»

Ukko Häberle soitti kuutamosonaatia.

Mara oli peittänyt kasvonsa käsillään. Fritz tunsi, mitä hän ajatteli,
tunsi että tässä huoneessa liikkui pelkkiä suuria, läpikamppailtuja
elämänkohtaloita, jotka pyhittivät sen. Ja hän mietti kuinka köyhä on
kaikkien niiden ihmisten elämä, jotka eivät tiedä semmoisesta mitään,
vaan tuntevat vain muodollisia seuroja tai väsyttäviä, lyijynraskaita
iltoja, ei mitään sielun kohotusta, kun päivä päättyy ja suuri,
hiljainen yö lähenee, eivätkä tiedä, mihin kaiken syntinsä ja hätänsä
ahdistuksessa menisivät.

Hän oli kuin haltioitunut. Tätäkö sanottiin boheemiksi?

Kun viimeiset sävelet olivat vaimenneet, nousi Mara ja antoi hänelle
merkin. Fritz seurasi häntä ja he menivät matalaa ovea kohti, jossa oli
Maran nimi: M.A. v. Doren.

He tulivat pitkään, kapeaan kamariin, joka muutamilla huonekaluilla
oli sisustettu niin erinomaisen miellyttäväksi, että Fritziltä pääsi
huudahdus: »Oi, kuinka viihtyisää!»

He istahtivat uunin ääreen kahteen korituoliin.

»Mara», sanoi Fritz, »mutta pidetäänkö sinusta täällä kylliksi huolta?»

»Parempaa kuin hienoimmassa hotellissa. Et uskoisi, mikä onni on
sairastuessa olla näiden ihmisten parissa. Äskettäin olin pari päivää
vuoteen omana ja se oli suorastaan kuin juhla. En ole pitkään aikaan
syönyt niin hyviä liemiä kuin arkkitehti Bremerin keittämät tai
semmoista teetä kuin venakko keittää. Entäs isä Häberlen sekoittamat
saunakukkatipat! Verrattomia. Me elämme, täällä niinkuin tosiaan
vapaat ihmiset. On kokonaisia sanasarjoja, joita täällä ei lainkaan
tunneta, kuten esim. sairaustapauksissa tartunta, seurustelussa kutsu,
pukukysymys ja varsinkin ikävä... Meidän ei tarvitse kuulua mihinkään
yhdistykseen ollaksemme hyväntekeväisiä, meidän välillämme on salainen
side ja jokainen auttaa toistaan sanaa sanomatta ja itsestäänselvänä
asiana. Me emme ratkaise ajan polttavia kysymyksiä sanoilla, vaan kukin
kohdastaan omalla teollaan, Fritz.»

»Sinähän kuvaat paratiisillisia oloja, Mara.»

»Tavallansa. Eihän Jeesus säälinytkään ketään niin kuin rikkaita,
kylläisiä ihmisiä.»

»Mutta onhan teidän joukossanne myöskin kauhean syvälle langenneita
ihmisiä.»

»On kyllä, mutta pahettakin voi täällä helpommin vastustaa, se kun
on julkinen eikä pyrikään piileksimään, kun sitä vastoin korkeampien
taholla, virkamies- ja upseeripiireissä esim. pahetta aina salataan
ja koetetaan kaikin mokomin näyttää siivollisilta ulospäin. Ah,
mitä se hyödyttää? Se rasittaa sydäntä vain vielä enemmän. Ihmiset
ovat kaikkialla samanlaisia — lurjuksia ja turmeltuneita naisia on
ylhäisimmissä ja alhaisimmissa piireissä aivan yhtä lailla, eikä yksi
sääty ole turmeltuneempi kuin toinen — se on totuus.»

Molemmat vaikenivat.

»Tiedätkö, että tämä oli Peterin huone? Täällä kadotti hän itsensä ja
täällä löydän minä itseni jälleen. Siitä on jo kulunut pitkä, pitkä
aika, mutta hänkin palajaa ensi lempeensä — musiikkiin. Minä uskon sen
varmasti.»

Fritz oli yhä vaiti. Sitten kysyi hän:

»Oletko äskettäin kuullut mitään — Odasta, Mara?» Mara huokasi hiljaa,
kertoi sitten varovasti Odan mielialasta ja hänen ystävyydestään rouva
von Lindbergin kanssa ja huomautti, että ihmiset ajattelevat näistä
asioista niin eri tavalla. Hän puolestaan ei saattanut eikä halunnut
siihen sen enempää sanoa, mutta ymmärsi, että Odasta tuntui vaikealta
tulla Müncheniin ja paras kai hänen oli ollakin Oskarin luona.

»Hän on siis vielä siellä. Minä ajattelin nyt matkustaa kotiin, mutta
siinä tapauksessa menen sinne vain pariksi päiväksi. Läheisyys on liian
kiihdyttävä, tiedätkö. Odan ja minun ei sovi nyt olla heikkoja, sehän
olisi samaa kuin peräytyminen keskellä ratsurynnäkköä, eikö niin, Mara?
Meidän täytyy nyt odottaa, mitä Jumala meistä päättää. Ja tämmöinen
ilta täällä teikäläisten parissa tekee hyvää. Hyvästi, Mara, minä käyn
sinun luonasi pian kerran vielä ja kaikki, mitä voin tehdä Lieschenin
hyväksi — senhän tiedät, sinun tarvitsee minulle vain mainita. Mutta
rahan tarjoaminen tuntuisi minusta nyt loukkaukselta, ja kuitenkin —
mistä te kaikki oikeastaan elätte, kuule?»

Maran täytyi nauraa hänen huolestunutta näköänsä.

»Ah, jokainen ansaitsee aina jotakin ja se tekee yhteensä aika paljon.
Minä möin useita luonnoksia ennenkuin muutin tänne ja heitin taiteen
sikseen. Vasta täällä tässä ympäristössä olen löytänyt itseni. Talon
isäntä näki freskoni kantasalissa ja on pyytänyt minua maalaamaan
alakerrassa olevan ravintolan seinät. Se on ensimmäinen hyvä tilaus
elämässäni, Fritz. Nyt vasta minun taiteilijaelämäni todella alkaa.
Eikö elämä ole merkillistä?»

»Sinäkö maalaat tavallisen kapakan?»

»Ehkäpä se on tärkeämpi maalattava kuin kirkko. Siihen täytyy taiteen
yleensä palata, Fritz. Minä maalaan heille merenhyrskyn, ehkäpä
heistä silloin tuntuu olo vapaammalta ja iloisemmalta ja — olut
laimistuneelta. Hyvästi, Fritz, ja kiitos, että tulit.»

Fritz suuteli hänen käsiään kunnioittavasti.

»Ja tännekö sinä aiot jäädä ja juurtua, Mara?»

»Kukapa sen tietää! Jään tänne ainakin toistaiseksi; minä tunnen, että
voin täällä jälleen tulla täysin onnelliseksi, vieläpä enemmän: minähän
alan vasta nyt elää! Ei pidä vain ajatella, että elämä tuottaa mitään
erikoista tai suurta — pieni ja suurihan ovat vain käsitteitä. Vain
joskus, öisin, on kuin kuulisin askelia tulevan minua kohti kaukaa,
mutta en tiedä, ovatko ne elämän vai kuoleman — äänihän on sama.
Saattaahan se myöskin olla meren soitto, joka minua kutsuu. Peter
sanoi aina, että minä olin meren sukua. Ehkäpä minä senvuoksi sovellun
niin huonosti ihmisten pariin? Peter sanoikin kerran, kun minun täytyi
sanoa hänelle eräs ehkä kova totuus: 'Mara, Mara, kuka voi juoda näin
karvasta vettä?' Senvuoksi on hyvä, että minä nyt olen yksin. Hyvästi,
Fritz, hyvästi!»




13.


Kaksi vuotta oli kulunut.

Ja jälleen oli kirkas lokakuunilta. Mutta vanha rouva von Doren ei
enää istunut jäykkänä ja suorana, vaan kumaraisena ja alakuloisena
kamiinipaikallaan.

Hänen edessään oli pelipöytä. Hän odotti uskollista ystäväänsä Oskar
Brenteä, joka kahdesti viikossa tuli hänen luokseen _écartéta_
pelaamaan. Tänään viipyi Oskar tavallista kauemmin, ja vanhus muisteli
odotellessaan menneitä aikoja.

Se, mikä hänen ylpeää selkäänsä oli niin taivuttanut, oli hänen
poikansa Ludwigin kuolema kaksi vuotta sitten. Ihan äkkiä oli tuo
voimakas mies kuollut keuhkokuumeeseen syksyllä, ja hänen kuolemansa
jälkeen tuli ilmi, että tilan taloutta oli hoidettu niin huonosti,
että Dorenin perhe oli suorastaan ahtaalla ja huolestuttavassa
asemassa. Vanha rouva maksoi sanaa sanomatta niin paljon velkoja
kuin saattoi maksaa, mutta se ei riittänyt, ja hän ajatteli tänään:
Mitenkähän olisi käynyt, ellei Lieschen Meier olisi kuollut ja Fritz
ja Oda tehneet sovintoa? Tosin, kovaahan oli, että Bucheneck nyt oli
pelastettu Brentein rahoilla, mutta nuori rouva von Doren oli osannut
lyhyessä ajassa kietoa vanhan isoäidin sormensa ympäri; totisesti, sen
tuo reipas pikkurouva osasi! Lehahtihan hienoinen hymy vanhan rouvan
kasvoille hänen ajatellessaan onnellista nuorta paria pääkartanossa
ja heidän valkoveristä pikku Maraansa — kaihan miehinen suvunjatkaja
pikapuoliin saadaan. Fritz, se täytyy sanoa, oli osoittautunut sangen
toimeliaaksi otettuaan tilan haltuunsa ja joka ilta tulivat molemmat
vanhuksen luo hänen elämänsä ehtoota ilostamaan. Minette-rouva
molempine tyttärineen oli muuttanut Kieliin, maksattivat Fritzillä ja
Odalla itselleen runsaan eläkkeen ja syöksyivät Kielin seuraelämään.
Merkillistä, mietti vanhus, kuinka vähän hän heitä kaipasi, vaikka
heidän käytöstapansa kieltämättä oli moitteettomampi kuin Odan,
kieltämättä, sillä Oda pysyi sinä, mikä oli: tuli aina vielä lumisena
sisään ja suuteli häntä herttaisesti ilman muuta — taas levisi hymy
vanhuksen kasvoille — suloinen hän sittenkin oli, Oda, vaikkakin
uudenaikainen ja häikäilemätön.

Ja hän kertoi niin paljon Marasta. Aluksi se ei vanhusta lainkaan
miellyttänyt, mutta vähitellen oli hän siihen tottunut, ja nyt oli
hänen ensimmäinen kysymyksensä, kun Fritz ja Oda tulivat, tavallisesti:
»Onko teillä tietoja Marie Agnekselta?» ja sitten kuunteli hän
värähtämättä kaikki ja sanoi lopuksi lyhyesti: »Jaha, jaha. No, Fritz,
tapasitko äitisi Kielissä?»

Siihen päättyi keskustelu.

Jos Fritz ja Oda joskus tekivät viittauksia, että Maran pitäisi tulla
Bucheneckiin, keskeytettiin se puhe heti.

»Hän on pitänyt tuota herra Rasmussenia meitä kaikkia parempana — hän
ei enää sovi Dorenien joukkoon.»

»Mutta, isoäiti», sanoi Fritz sitten, »kihlaushan on purettu jo lähes
neljä vuotta sitten.» Silloin vastasi vanha rouva vain: »Soo? Siitä
minä en tiedä mitään. Marie Agnes ei ole sitä minulle ilmoittanut. Jos
Marie Agnes vain päättää ja ottaa todellakin tavattoman miellyttävän
herra Brenten, niin minä annan hänelle hänen nuoruutensa hairahduksen
anteeksi.»

Hän oli juuri ajatuksissaan jälleen saapunut Oskariin, kun tämä
saapuikin ja ojensi vanhalle rouvalle pari ruusua.

»Kiitoksia», sanoi tämä, »kuinka huomaavaista teidän puoleltanne, herra
ratsumestari. Teillä ei kai kuitenkaan ollut oikein halua tänään tulla
vanhan rouvan luo, kun tulette näin myöhään.»

»Pyydän tuhannesti anteeksi. Pehtorini ei päästänyt minua irti.
Tiedättehän kuinka tavattoman kernaasti tulen.»

»Sangen rakastettavaa — te olette mairittelija.»

»Enkä ole. Joka miehellä ei ole sellaista isoäitiä kuin minulla», sanoi
Oskar rauhallisesti.

Sittenkun vanha rouva oli tullut Odan isoäidiksi, oli Oskarkin ruvennut
nimittämään häntä siksi, ja rouva von Doren oli siihen puoliksi
alentuvaisesti mukautunut.

»Tänään on minulla kai taas yhtä surkean huono onni ratsumestari. Mitä
uutta kuuluu?»

»Paljon. Tahdotte ensin kuulla sanomalehtiuutiset vai sukukuulumat?»

»Suku on aina lähinnä, herra ratsumestari. Koskeeko se pojantyttäriäni
Kielissä?»

»Minulla ei valittavasti ole kunniaa tietää mitään neideistä, mutta
serkultani Hampurissa olen kuullut, että suuri merisinfonia tulee
siellä piakkoin esitettäväksi ja että Rasmussen saapuu Amerikasta sitä
itse johtamaan.»

Vanha rouva teki käsillään torjuvan liikkeen.

»Herra Brente, huonot sukkeluudet eivät ole minun alaani. Te unohdatte,
että minä olen vanha vaimo.»

»Oi, pyydän tuhannesti anteeksi. Mutta serkkuni kuuluu sukuuni ja tämän
hän tosiaan on minulle tänään kirjoittanut ja paljon muuta lisäksi,
mutta sitä kai minun ei pidä kertoa?»

»Ehkä myöskin, että tuota Rasmussenia nyt yleisesti jumaloidaan
ja että hänellä on musta pujoparta, kuten äskettäin seisoi jopa
Kreuzzeitungissakin! Minusta on tämänlaatuinen reklaami taiteilijoiden
personasta jokseenkin mautonta, mutta muutenhan he kai eivät tule
kuuluisiksi.»

Oskar tarkkasi ihastuneena vanhuksen kasvoja.

»No, hieno mieshän Rasmussen oli aina ja kunniallisesti hän on
menestyksen työllänsä ansainnut, totisesti.»

»Niinkö todella? Teidän vuoronne, herra Brente.»

»Niin on, niin on. Minähän häviän kuin hevoskoni, ah, anteeksi,
sitähän ei saa sanoa, mutta isoäiti ei toivottavasti kiinnitä huomiota
maakalaiseen puhetapaani. Niin, se Rasmussen on nyt onnensa luonut ja
minutkin on kutsuttu konsertin jälkeiseen juhlaan.»

»Mikä eri juhla sitten vielä tulee?»

»Thomsenin luona. Neiti Thomsen laulaa orkesterin säestyksellä jonkun
suuren sävellyksen, kaikki Peterin johdolla. Sitten tulee hänen
sinfoniansa ja konsertin jälkeen suuret illalliset Thomsenin luona
ja siellä luultavasti julaistaan Peterin ja Frida Thomsenin kihlaus,
kirjoittaa serkkuni.»

Hän tarkkasi tätä sanoessaan visusti vanhan rouvan kasvoja.

Rouva von Doren heitti kortit läjään.

»Vai niin», sanoi hän silmät säkenöiden, »nyt siis, kun hän on
saavuttanut menestystä, jättää hän hänet ja ottaa rikkaan Thomsenin!
No, muutahan en senlaatuisilta ihmisiltä ole odottanutkaan.»

Oskarin silmät suurenivat.

»Jättääkö hänet? Mutta isoäiti! Mara — minä tarkoitan teidän
pojantyttärenne — on antanut hänelle rukkaset. Minkäs miesparka sille
mahtaa?»

»Pojantyttäreni tiesi, miten oli tehtävä, herra Brente. Niin, on teidän
vuoronne. Te pelaatte tänään surkean huonosti, ystäväni. Milloinka tuo
konsertti Hampurissa sitten on?»

»Viikon perästä, 22. lokakuuta, Dremmelshofin koko väki aikoo tulla
mukaan. Pehtorin väki kokonaan ja mamselikin sanoi: 'Mitä, herra
Rasmussen, joka täällä soitti niin kauniisti, että ihan täytyi itkeä,
antaa Hampurissa konsertin! Herra ratsumestari, sinne me mennään.
Sisareni, Line Groterjahn, asuu Hampurissa ja on usein pyytänyt
minua tulemaan!' Ja Bucheneckin herrasväki tulee varmasti mukaan,
Rasmussenhan on holsteinilainen, niin että sinne on mentävä jokaisen,
joka vain kynnelle kykenee. Hauskaa, kun mies niin nousee työnsä
ja loistavien lahjojensa ja sellaisen naisen avulla kuin teidän
pojantyttärenne Münchenissä. Muuten, joko olette kuullut, että Turkissa
pian syttyy sota? Sinne menen minä mukaan vapaaehtoisena. Minä alan
kyllästyä erakkoelämään Dremmelshofissa — tai isoäiti, arvon rouva,
miksette te oikeastaan muuta minun luokseni? Se olisi mainiota.»

»Tämä ehdotus on sangen liikuttava, rakas ratsumestari, mutta — minun
päiväni ovat luetut.»

»Joutavia! Teillä on vielä ruusuja poskilla. Te olette nuorin meistä
kaikista. Tulkaakin mukaan Hampuriin kuulemaan suurta sinfoniaa! Minä
tilaan ylimääräisen junan ja tuon auton tähän ovenne eteen. Ajatelkaa,
mikä kunnia kaikille holsteinilaisille, kun vanha rouva von Doren
Bucheneckista saapuu vartavasten juhlimaan nuorinta holsteinilaista
kuuluisuutta, Rasmussenia, se tekisi hyvän säväyksen, mitä?»

Rouva von Doren katsoi Oskaria kummissaan.

Hetken kuluttua sanoi hän vain:

»Soo, te olette voittanut pelin. Ehkä riittääkin täksi päivää.
Liisa tuo heti teetä... Kertokaa minulle enemmän Turkista, herra
ratsumestari, se kiinnittää suuresti mieltäni.»

Kun Oskar oli mennyt, sanoi vanhus moneen kertaan itsekseen.

»Lystikäs mies, kovin lystikäs mies.»

       *       *       *       *       *

Viikkoa myöhemmin oli suuri päivä Hampurissa.

Oli konsertin alkamishetki ja jättiläismäinen Gluck-sali oli täpötäynnä
yleisöä.

Häikäisevän kirkas valo, loistavia pukuja, äänten sorinaa ja
salaperäisen kiihoittavia näppäilyjä orkesterista, missä 'viriteltiin'.
Seisomapaikatkin oli myyty ja ovien luona seisoi pää pään vieressä
tosiaan taiteenjanoista nuorisoa, joka mielellään seisoo kolme tuntia,
ettei vain menettäisi ääntäkään. Nyt kävi suhaus: he tulevat! Kaikki
kurkottivat kaulaansa nähdäkseen taiteilijan paremmin. Marakin kohotti
hiukan päätään ja silloin — näki hän hänet.

Mara oli saapunut pari tuntia sitten Münchenistä ja seisoi nyt erästä
pilaria vastaan nojaten tummapukuisena keskellä seisojayleisöä.

»Tuo on Frida Thomsen», sanoi eräs ylioppilas hänen vieressään.
»Kerrassaan jumalainen, eikö ole? Aivan kuin hopeata puku, ja kun hän
laulaa — lumotuksi tulet! Hän laulaa vain Rasmussenin sävellyksiä.»

»Missä Rasmussen on?»

»Tuolla, tuo tumma, kookas mies, jolla on frakki ja valkoiset liivit ja
punainen ruusu napinlävessä, tuo, jolla on musta tukka ja parta, hieno
mies, katso hänen liikkeitään ja mikä ryhti hänen päässään. No, hän
on saanut onnesta kiinni, mutta hänen kasvoissaan on myöskin jotakin
rautaista, eikö ole... hiljaa, pst, pst...»

Peter Rasmussen tarjosi Frida Thomsenille käsivartensa ja saattoi hänet
korokkeelle.

Huikeat kättentaputukset tervehtivät taiteilijaparia.

Frida Thomsen oli jo kauan ollut hampurilaisten lemmikki, mutta
nyttemmin ei hänen nimeänsä mainittu muuta kuin yhdessä Peter
Rasmussenin kanssa.

He kumarsivat molemmat, sitten istahti Peter flyygelin ääreen ja löi
muutamia akordeja.

Heti syntyi haudanhiljaisuus.

Frida Thomsen lauloi pelkkiä Peter Rasmussenin säveltämiä lauluja.

Hän alkoi lempilaulullaan: 'Kun kuohuu pauhinalla', joka heti antoi
oikean mielialan koko illaksi.

Konserttisaliin levisi kuin merenkohua ja meri-ilmaa, ja laulu oli kuin
suuren sinfonian airut, kuin ensimmäinen lokki rantasärkkien yllä,
joiden takana meri kohisee ja hyrskyää.

Seurasi riemuisa kättentaputus.

»Kukahan siihen on sanat sepittänyt?» kysyi joku. »'Mara' seisoo tässä,
kuka se Mara on?»

»Mara ei ole kukaan. Se on hänen äitinsä. Ei, Mara on meri. Hiljaa, se
alkaa taas.»

Laulu seurasi laulua, sitten tuli pieni väliaika, jonka jälkeen
Frida Thomsen lauloi orkesterin säestyksellä ja Rasmussen johti eri
korokkeelta, mutta hänen johtonsa oli melkein vain ylimalkaista
viittailua. Frida Thomsen johti koko sävellystä hopeaisella äänellänsä,
ja esitystä seuraaviin taputuksiin yhtyi innokkaimpana johtaja, jolle
laulajatar kiitollisena nyökkäsi päätään.

Sitten tuli kymmenen minuutin väliaika, mutta kukaan ei poistunut
salista. Nähtiin vain kuinka Rasmussen kohteliaasti saattoi Frida
Thomsenin ulos. Sitten kuului taas orkesterin viritysnäppäilyjä ja
vihdoin tuli Peter Rasmussen ja astui korokkeelle.

Kaikki oli jo ääneti.

Mara näki Peterin kohottavan oikeaa käsivarttaan ja ikäänkuin
vavahtavan, sitten oikaisihe hän suoraksi ja seisoi kuin vaskeen
valettuna. Mutta hän antoi kätensä jälleen vaipua. Oliko se heikkoutta?
Mutta sitten kuului kolme reipasta, pientä tahti-iskua, hän kohotti
molemmat käsivartensa, ja soitto alkoi.

Oliko se musiikkia?

Eikö se ollut meri, joka siinä oli niin tyynenä ja rauhaisana, että
luuli näkevänsä sen silmäinsä edessä, rajattomana, rannattomana,
tummansinisenä, pyhässä levossa ja suuruudessa, ja kaukana näköpiirin
rajalla lipui vitivalkeita purjeita kohti tuntematonta maata ja
pilvissä kajasti kangastus, suuri, monitorninen kaupunki — eikö jo
kaukaa, kaukaa kuullut kellojen soivan ja julistavan syvää, autuasta
rauhaa kaikille maille? Mutta mitä ääniä ne olivat, jotka nyt
näyttivät ilmoittavan jotakin uutta? Tapahtui salaperäinen muutos,
meri sai sävyynsä jotakin kauheaa, liikkumatonta, se odotti. Odotti
jättiläismäisenä, hiljaisena ja suurena. Ja nyt tuli jostakin käsky
ja sinisestä unelmoivasta peilistä tuli äkkiä jotakin muuta, jotakin
kammottavaa, hirviö, joka kyyristi selkäänsä saaliinsa kimppuun
syöstäkseen. Vielä oli kaikki hiljaa, kaameaa, uhkaavaa. Sitten tuli
syvä kellonääni ja sitten hämäryys — kaukaa näköpiirin takaa se nousi
verkalleen, raskaana, armottomana, kangastus katosi, hämärä pimeni ja
sitten tuli tuuli.

Kuin äkkihuuto vihlaisi se vetten yli ja katosi. Mistä se tuli? Minne
se oli mennyt?

Mutta syvyydessä olijat olivat sen kuulleet.

Bum, kajahti suuri kello, bum — ja hirviö alkoi sitä toistaa ja hiljaa
murista ja kohotti suurta, harmaata, teräksenkarvaista rintaansa
raskaasti ja hitaasti ylös ja laski taas alas, ylös ja alas. Hämäryys
yhä synkkeni.

Mitä tuo oli? Taasko huuto? Tuhat huutoa yhtaikaa. Kimakkaa vihellystä
ja vinkunaa, vaakunaa vonkunaa, huii-ii, siinä se porhalsi ohi,
niinkuin hurjassa ajossa ja pyyhälsi pedon päällitse, ja tämä
aukaisi kitansa ja näytti lumivalkeat hampaansa ja karjaisi yli
kaiken kuuluvasti. Siihen vastasi tuhatkertainen karjunta. Se tuli
äärimmäisten äärien takaa, missä ei enää ole merta eikä maata,
syvimmistä syvyyksistä, syvältä hornankuilujen alta ja huikeista
korkeuksista, missä muutoin vain serafi ja kerubi puhaltavat pitkiä,
kultaisia pasuuniaan, se myllersi maan ja syöksi esiin valtaisina
vesivuorina, repi esiripun kaikilta maan ääriltä ja näytti kaikkialle,
miten suuri laiva upposi, katkesi kahdeksi kappaleeksi ja vaipui
syvyyteen kuin kivi, näytti lähelläolevan uppoavan veneen repaleisen
purjeen viimeiset lepattavat riekaleet ja peitti hukkuvien huudon ja
nyt, nyt ojensi se jättikouransa ja tempasi kokonaisen maan syvyyteen,
hui, kuinka kurimus kuohui ja kiehui... eikö tämä vieläkään ollut
kylliksi? Kuka vielä huusi? Bum, soi syvyyksien kello, bum, minä, minä
huudan, minä huudan kovemmin kuin muut, minä olen huutanut yötä päivää
jo tuhansia vuosia, minä olen suuri, uponnut ihmissydän, minä huudan
kaipuuta yöt ja päivät, minä soin tuhansin äänin, yöt, päivät, soitan
kaikki tuskat, jotka koskaan ovat apua huutaneet, minä olen soinut
hiljaa ja kovaa siitä saakka kun merta ja maata on ollut, minä huudan
ja annan kajahdukseni kaikua kunnes lasinen taivaankatto halkeaa ja
suuri, vertavuotava ihmissydän jälleen nousee ylös valoon.

Kuule kuinka vedet pauhaavat ja katso kuinka pimeys nousee, mutta
kuuntele, kuuntele syvyyden kelloja!

Ja mikäs tuo nyt oli? Tuliko valo? Meri ja maa vavahtivat ja
ensimmäinen aamuruskon säde sarasti pitkän, hirveän yön jälkeen.

Se tuli huilunsoiton ja tuulikanteleen sävelin ja leijui herkkänä ja
varovana raunioiden ja kuoleman paikkojen päällä.

Se levisi verkalleen, kulki kevyin, heijastavin heilahduksin ja päilyi
väräjävinä huntuina levottomien, ärtyisten aaltojen yllä, oli kuin
suuri, hyväntahtoinen käsi, joka siunaa, ja nimeämätön sana, joka
vaimentaa kaikki huolet... ja kahmaava nyrkki syvyyksistä katosi ja
kello vaikeni.

Ja miten sitten kävi?

Yhtäkkiä oli kaikki valoa ja loistoa, ja tässä valossa väikkyi kaukana,
kaukana jälleen kangastus, monitorninen kaupunki, jossa kellot soivat,
ja kellojensoittoon yhtyi lukemattomien äänien laulu ja taivaan ovi
aukeni ja meri antoi takaisin kuolleensa ja taivas ja maa ja tuonela
antoivat takaisin kuolleensa ja tuli viimeinen päivä, jolloin suuri,
uponnut ihmissydänkin meren syvyydessä vaikeni.

Ja silloin tuli suuri, autuas, soiva hiljaisuus.

Alkoi uusi iäisyys.

Se oli meren sinfonia.

Musiikki vaikeni, Peter Rasmussenin käsivarret vaipuivat alas ja
syvässä äänettömyydessä, joka seurasi, seisoi hän kuin kuvapatsas, ja
vasta kun loppumattomat kättentaputukset alkoivat, kääntyi hän ympäri,
ja he näkivät hetkisen hänen kalmankalpeat kasvonsa.

Myöskin Mara näki ne.

Muuten ei hän nähnyt mitään. Ei kuullut mitään. Hän kuuli vain
kellojensoiton ja seisoi kädet ristissä ja antoi kyyneleittensä
vapaasti valua. Hän saattoi ajatella vain muutaman sanan ja ajatteli
ne yhä uudelleen, ei mitään muuta kuin tämän: Jumalan kiitos! Jumalan
kiitos!

Ei kukaan kiinnittänyt häneen huomiota, kaikki olivat suuren elämyksen
lumoissa, kaikki näyttivät kirkastuneilta, innostuneilta, säteileviltä
ja kaikki huusivat ja pauhasivat:

»Rasmussen, Rasmussen, esiin Rasmussen!»

Ja hän tuli taas esiin ihan väsyneenä ja niin hiljaisena ja kalpeana,
ja kaikki tunkivat eteenpäin nähdäkseen hänet, ja tässä tungoksessa
livahti Mara ulos ja oli pian kadulla.

Ulkona satoi kuin saavista kaataen.

Mara pani päällysvaippansa, joka hänellä oli ollut käsivarrella,
jälleen ylleen ja kulki katuja pitkin minnekään pyrkimättä.

Hän käveli tavailisin, joustavin askelin, kuten oli nuoruudessaan
kävellyt Peterin rinnalla. »Peter», puheli hän, »pikku Pekka!»

Se oli ollut yksi hänen ensimmäisiä hyväilysanojaan silloin ennen.
Kuinka johtuikaan se nyt kymmenen vuoden kuluttua jälleen hänen
huulilleen?

Koska hän jälleen oli löytänyt hänet.

Vihdoin viimein, pitkien, oi, niin pitkien, pitkien vuosien jälkeen.

Tämä oli jälleen hän, tämä oli Peter Rasmussen, tämmöinen oli hän
ollut, kun he menivät kihloihin, ja »pikku Pekka» äänsi hän taas. Nyt
tiesi Mara vihdoin taas, että paha ei voinut saada Peteristä voittoa!
Hän oli saattanut tehdä syntiä — nyt kulki hänen sielunsa taas valoa
kohti!

Hän halusi vielä samana yönä palata Müncheniin, mutta juna lähti vasta
kello yksi yöllä — siihen oli pitkä aika.

Vihdoin meni hän erääseen pieneen ravintolaan, tilasi itselleen
illallista ja ihmetteli, että kaikki ihmiset näyttivät niin
välinpitämättömiltä ja tyhjiltä. Tänään Peterin suurena kunniapäivänä.
Hän tunsi ylimielistä juhlatunnelmaa, hänen teki mielensä kutsua
kaikki nämä ihmiset juhlimaan kanssaan, mutta he näyttivät kaikki niin
kylläisiltä ja tyytyväisiltä, eivät varmaankaan ymmärtäneet taiteesta
ja musiikista mitään tai sellaisesta päivästä kuin tämä, jolloin
ihmiskunnalle oli annettu suuri lahja, kaadettu syliin runsaudensarvi
täynnä kauneutta ja iäisyyden ihmeitä. Hän ei syönyt melkein mitään.
Vihdoin hän maksoi ja lähti verkalleen pois.

Sade oli tauonnut, ilma oli kaunis, käveleminen teki hänelle hyvää.
Hän tuli paljoa liian aikaisin asemalle, siellä seisoi vielä palelevia
kukkakauppiaita, ja Mara osti juhlatunnelmassaan heiltä niin paljon
kukkia kuin saattoi maksaa ja nousi syli täynnä ruusuja ja neilikoita
ja orvokkeja kolmannen luokan vaunuun. Istui nurkkaansa ja sulki
silmänsä. Hän joutui olemaan vaununosastossaan yksin, juna kiiti läpi
yön ja hän istui kukkien tuoksun ympäröimänä. Vain kaukana, loitolla
kohisi meri ja humisi hyrsky.




14.


»Herra Rasmussen, ettekö todellakaan tule meille enää tänä iltana?»

»En, neiti Thomsen. Älkää pahastuko, minä en saata. En voi oikein
hyvin.»

»No, huomiseen sitten, hyvästi!» Frida Thomsen keräsi kimmelteisen
laahustimensa kokoon, kumarsi hänelle ja lähti.

»Huomiseen», toisti Peter koneellisesti.

Toisia ihmisiä tuli hänen ympärilleen, hänen täytyi pudistaa vielä
monen kättä. Kuin unessa kuuli hän ystävien kiitosta ja ylistystä
ja toisteli yhtämittaa yhtä ja samaa: »paljon kiitoksia, oo, ylen
herttaista, kiitos, kiitos...» kunnes vihdoin viimein istui autossa ja
ajoi äänettömästi hotelliinsa.

Tarjoilijat riensivät esiin.

Haluaako herra professori illallisen tarjotuksi alhaalla vaiko ylhäällä
salissa, tahtooko herra professori valita erikseen ruoat vai syökö
valmiin ruokalistan mukaan: on tomaattilientä, kampelaa...

»En kumpaakaan», keskeytti Peter tulvan, »tuokaa minulle kylmiä
leikkeleitä huoneeseeni ja pullo punaviiniä, ei mitään muuta.»

»Hyvä on, herra professori.»

Vihdoin oli hän yksinään huoneessaan.

Hän heitti pois raskaan palttoonsa ja laskeutui pitkälleen
leposohvalle, sulki silmänsä ja makasi liikkumattomana.

Hetken kuluttua koputettiin ovelle ja tarjoilija ilmoitti, että
viereisessä huoneessa oli pöytä katettu.

»Kiitos», sanoi Peter lyhyesti ja jäi makaamaan.

Ah, kuinka hyvää se teki viime päivien kauhean jännityksen ja nyt
lopullisen voiton jälkeen!

Hän halusi vain oikaista jäseniänsä ja maata liikkumattomana, joka
hermo oli ollut niin äärimmilleen jännitettynä. Veri takoi suonissa,
ohimoissa ja sydämessä, hän tunsi olevansa ihan kuolemanväsynyt.

Mutta hetken kuluttua tunsi hän voivansa paremmin. Hän aukaisi silmänsä
ja tuijotti kattoon.

Missä hän oikeastaan oli?

Hän koetti koota ajatuksiansa. Mutta ei kyennyt.

Hänen korvissaan kohisi ja humisi. Hän oli olevinaan Pohjanmerellä,
niin, nyt hän tiesi, hän makasi rannikolla ja hänen vieressään istui
Mara ja laski kätensä hänen sydämelleen. Silloin hän rauhoittui.

Hän tunsi Maran läheisyyden niin elävästi, että hänen huulensa hiljaa
lausuivat: »Mara!» Säikähti omaa ääntänsä ja avasi taas silmänsä,
katsoi ympärilleen, huomasi olevansa yksin ja tunsi huoneensa.

Hiljaa huoaten nousi hän vihdoin ja ajatteli:

— Minun täytyy syödä jotakin, muutoin kaadun nurin.

Hitaasti ja hoippuen meni hän toiseen huoneeseen, istui katetun pöydän
ääreen ja alkoi juoda punaviiniä. Kuinka purppuranpunaista se viini
oli, niinkuin sydänverta, jota hän tänään oli ihmisille vuodattanut, ja
se kuului kuitenkin vain hänelle, ainokaiselle!

Hän nosti lasinsa.

»Sinun maljasi», sanoi hän ääneen.

Kotimaan kamaralle astuttua oli hänestä Mara yhä hänen lähellään, astui
kuin varjo hänen vierellään joka askelella.

Peter istui mykkänä ja hievahtamatta ja piti lasia käsissään. Kaikki
tämä vuodatettu sydänveri, sen täytyi oikeastaan tunkea hänen luokseen
vuolaana virtana ja löytää hänet, missä hän olikin.

Ah, hänhän oli niin kaukana, kaukana, häneltä mennyttä, vaikkapa hän
pärskyttäisi sydänvertansa yli koko maapallon — Maraahan ei enää ollut
olemassa, hän oli kuollut, ja Peter oli iäksi yksinäinen.

Mitä hyödytti, että Oskar oli eilen kertonut hänen elävän Münchenissä
niinkuin ennenkin, aivan entisellään, niin ettei tarvinnut muuta kuin
matkustaa sinne ja — ah, Oskarhan ei tiennyt, ei kukaan tiennyt, mitä
kaikkea oli tullut väliin, hänen ja Maran väliin, kaikkea kylmyyttä,
kaikkea kamppailua, kaikkea valhetta...

Veri kihosi kuumana hänen kasvoihinsa. Hän nousi ja meni toiseen
huoneeseen. Nouti itselleen sikarin, mutta ei sytyttänyt sitä, palasi
taas ruokapöydän ääreen ja yritti syödä jotakin.

Verkalleen pakotti hän muutamia paloja alas, sitten istui taas
liikkumattomana.

Hän oli nyt menestyksen saavuttanut mies.

Tänään oli hänen voitonpäivänsä, tänään.

Kaikki ulkomailla saavutetut voitot olivat merkityksettömiä, mutta nyt
oli hänen isänmaansa ottanut hänet, hyljeksityn, vastaan. Tänään oli
hän saavuttanut elämänsä suuren päämäärän.

Hyvä Jumala, minkä kamppailun ja kuinka pitkän harhailun jälkeen!

Ketä oli hänen oikeastaan kiittäminen kohtalostaan?

Frida Thomseniako?

Oliko hän hänen kohtalonsa? Peter katsoi kelloansa.

Hän tiesi, että jos hän nyt menisi sinne — oli juuri puoliyö — ja
kysyisi häneltä, olisi Frida hänen, ja kaiken hänen maineensa ja
menestyksensä lisäksi tulisi vielä loistava omaisuus, joka turvaisi
hänen tulevaisuutensa; silloin olisi hänellä puoliso, joka itse oli
suuri taiteilija, ja yhdessä saattaisivat he tehdä voittoretken kautta
maailman, mutta — kivi, joka hänen sydäntään painoi, ei ikinä siitä
kirpoaisi. Vaan kirpoaisiko se missään tapauksessa? Jälleen kuumotti
ja ahdisti häntä. Herra nähköön, oli tämäkin voitonpäivä, tässähän
hän istui tuskia kärsimässä juhlimisen asemesta — hän löi nyrkillään
pöytään, että lasit kilisivät. Hän nielaisi vielä lasin viiniä, mutta
se ei helpottanut, hän istui niinkuin oli istunut — murtuneena miehenä.
Hän oli saavuttanut päämääränsä. Mutta ruumiiden yli.

Ja minkä vuoksi oikeastaan?

»Minä en voinut muuta, en voinut muuta!» voihkaisi hän ääneen.
»He ajoivat minut tähän vihaan ja raivoon, laskivat leikkiä minun
sydämestäni ja kyvystäni, olivat liittoutuneet minua vastaan,
rakastivat toisiaan salassa, ivasivat ja pilkkasivat minun rehellistä
työtäni, riemuitsivat voitostaan... minun täytyi riuhtaista itseni irti
ja paeta, he tahtoivat minut tuhota.»

»Kuka oikeastaan?» kysyi ääni ihan kuuluvasti. Peter katsahti hurjana
ympärilleen.

Huoneessa ei ollut ketään. Äänessä oli aivan kuvaamaton kaiku. Täynnä
tyyneyttä ja hyvyyttä.

Hän hypähti ylös ja asteli edestakaisin.

»Knud ja Mara», huusi hän äkkiä.

»Sehän on valhetta», sanoi ääni taas ihan levollisesti, »puhu sitä
muille, mutta älä sano itsellesi tänä voittosi hetkenä.»

»Mutta minun täytyy se sanoa, minun täytyy se sanoa», voihki hän
uudelleen. »He eivät olleet kumpainenkaan läsnä tänä iltana. He eivät
suo minulle tätäkään voittoa, he elävät yhdessä ja rakastavat vaan
toisiaan.»

»Mene ja kysy Maralta, onko se totta.»

»Minä en saata, minun täytyisi tappaa se kolmas, joka on meidän
välillämme, se paholainen...»

»Mutta Peter!» sanoi ääni vain.

Peter istahti pöydän ääreen ja peitti kasvonsa käsivarsiinsa.

Tätä ei enää saattanut sietää.

Kuka puhui täällä hänen kanssaan, kuka vainosi häntä? Oliko se Mara?
Koko ajan oli Mara häntä vainonnut, aina, aina, nämäkin kolme vuotta
Amerikassa. Ei ollut häntä hetkeksikään jättänyt, Peter tiesi sen
kyllä, oli seisonut kuilun partaalla, johon hän oli aikonut syöksyä, ja
vain katsonut häntä, eikä hän ollut hypännyt. Mara oli aina ollut hänen
lähettyvillään, ja nyt, kenen lähetti hän nyt hänen luokseen?

Herra nähköön, hän, Peter, oli häntä rakastanut niinkuin elämässä vain
kerran voi rakastaa, mutta Mara oli hänet jättänyt juuri, kun hänen
kauhein, vaikein aikansa oli, kun hän koetti kirjailijatoimellaan saada
purttansa väljemmille vesille, silloin oli hän hänet jättänyt, silloin
oli hän käynyt kylmäksi ja kalseaksi, silloin oli hän hänet hyljännyt
ja mennyt Knud Hansenin kanssa ja hänet, Peterin, olivat he sitten
ajaneet miltei kuolemaan, ja nyt, että hän nyt oli se, mikä oli, siitä
sai hän kiittää vain omaa itseänsä.

»Peter-parka!» sanoi ääni.

Hän hypähti jälleen ylös.

Rauhattomana käveli hän huoneesta toiseen koko yön.

Eikö tämä kamppailu koskaan lakkaisi?

Mitä häntä hyödytti hänen ihana sinfoniansa, jossa hän oli temmeltänyt
ja runoillut ja laulanut sydämensä rauhaan? Oliko tämä rauha valhetta?
Oliko kaikki ollut turhaa? Eikö mikään menestys ja maine ja onni
auttanut mitään?

Soiko kello aina syvyyksissä?

Soi, hänestä tuntui kuin soisi se entistä äänekkäämmin.

»Mitä se on?» voihkaisi Peter. »Mitä se on?»

Hän ei saanut pitkään aikaan mitään vastausta ja asteli ahdistavine
ajatuksinensa huoneessa edestakaisin.

Mutta kun aamuruskon ensimmäisen kajastuksen aikana seisoi ikkunan
ääressä ja katsoi ulos, kuului ääni vielä kerran.

»Peter!» sanoi se, »jäätkö vielä tänäkin yönä tappiolle?»

Hän seisoi hetken liikkumattomana suuria hikikarpaloita otsallaan.

»En!» huusi hän äkkiä ääneen, otti päällysvaatteensa ja lähti ulos.

       *       *       *       *       *

Isä Häberlen suuremmassa huoneessa makasi Knud Hansen sohvalla. Hän oli
loukannut jalkansa, hänen säärensä oli pantu lastoihin ja hän oli kovin
surkeana.

Mutta tällä hetkellä kiiluivat hänen vedensiniset silmänsä. Sillä hänen
vuoteensa ääressä istuivat Mara ja isä Häberle, ja Maran täytyi kertoa.

Knud Hansen taputti käsiään kuin ylimielinen poika.

»Pyydän kerta vielä, Mara-neiti, sanokaa se kerta vielä: koko Hampuri
siis oli läsnä ja juhli häntä riemuiten ja kaikki olisivat tahtoneet
seistä päällään niinkö ihana on tämä sinfonia, niinkö suurenmoinen
todella? Meidän Peterimme, nyt hän on siis voittanut.»

»Minä luulen myöskin, että hän nyt voittaa», arveli isä Häberle, »minä
uskon sen varmaan.»

»Kuinkas muuten? Tietysti. Pian tulee hän nelivaljakolla kultaisissa
vaunuissa ja noutaa meiltä pois kuningatar Maran. Neiti Mara, älkää
menkö pois, minähän lasken tuhmaa leikkiä, tiedän sen, mutta koko
juttu on niin ihana. Pyydän jäämään, minä tukehdun muuten yksin. Isä
Häberle menee pois, mutta te jäätte, Mara, minullahan on teille jotain
kertomistakin.»

»Mitä sitten?» kysyi Mara ystävällisesti ja istuutui jälleen.

»No, kustantaja kirjoittaa julkaisevansa minun lastensatuni, jos te
suostutte ne kuvittamaan.»

»Ah, oliko teillä minun luonnokseni todellakin mukana? Mutta
tietystihän annan ne kernaasti.»

»Hyvä, sitten jaamme ansion. Ehkäpä siitä tulee hyväkin juttu ja minä
saan vihdoinkin ne tuhannet, joita yhä vielä odotan sen kuuluisan
tulipaloromaanin jälkeen.»

»Knud», sanoi Mara, »oletteko tosiaan sen vahingon jo unohtanut, vai
teeskentelettekö vain? Olkaa kerrankin ihan suora.»

»Mutta, Mara, minäkö en olisi suora! Joka olen teidän edessänne kuin
avoin kirja. Te tiedätte, että rakastan teitä epäjum...»

»Älkää puhuko semmoisia, pyydän!»

»Ei ei, en minä sitä tarkoitakaan, mutta suora minä olen. No niin, sen
palaneen käsikirjoituksen muisto on minulle jo tuskaton, ihan tuskaton.
Minä olen nyt kerta kaikkiaan semmoinen. Vain Peterin käytöstapaa en
saattanut pitkään aikaan sulattaa. Ensimmältä olin siitä ihan sairas.
Ja sitten luulin loppuni tulleen... minä tahdoin joutua hunningolle,
tahdoin unohtaa teidät, Mara, mutta juttu on se, että en sitä voinut.
Te tiedätte, että nämä vuodet Amerikassa ajattelin aina teitä... teidän
ei ole tarvis mennä pois... minä tarkoitan sitä parhaassa mielessä. Ja
kun teitä ajattelee, Mara, niin ei voi tehdä mitään alhaista — se on
koko juttu. Ja sitten vihdoin ymmärsin myöskin teidän hyvästelysananne
silloin, kun puhuitte pulaan jättämisestä, muistatteko vielä? Voi näet
olla uskollinen ainoastaan, jos ei jätä itseänsä, sisäisintä luontoansa
pulaan. Niinhän kai tarkoititte?»

»Niin, sisäisin luonto on jokaisen ihmissielun suuri salaisuus,
sisäisin luonto on — Jumala.»

»Niin, niin, ja niinpä minä sitten taas vielä kerta kapusin ylös. Mutta
en sittenkään saanut mitään rauhaa, kunnes jälleen kömmin Müncheniin
teidän piiriinne. Ja nyt, 23. lokakuuta, voitte toki kerran antaa
minulle todistuksen, että minä tässä kodittomien turvapaikassa olen
kehittänyt itseni jonkinlaiseksi lastenhoitajaksi... minä olen, kuten
Häberle sanoo, lyönyt paholaista nenälle.»

»Häberle lausuu sen tosin hiukan toisin, mutta lastenhoitaja sopii
todellakin, Knud. Mihin joutuisimmekaan täällä kaikki ilman teitä,
tehän autatte meitä kaikkia. Te olette ahkerin meistä kaikista ja isä
Häberlelle olette kuin oma poika!»

»Entä teille?»

»Kuin hyvä ystävä», sanoi Mara.

Knud Hansen vaikeni ja hänen silmissään oli sanoin kuvaamaton ilme.

Mara nousi ja antoi hänelle kättä.

»Niinpä käymme nyt käsiksi satukirjaamme ja teemme tehtävämme yhtä
hyvin kuin — Peter omansa, eikö niin? Näkemiin, Knud.»

Mara lähti ja kävi vielä ukko Häberlen luona kysyäkseen jotakin tämän
oppilaasta, jota hän myöskin opetti.

Ennen lähtöään loi hän ukkoon pitkän, surullisen silmäyksen, ja vanhus
sanoi:

»Minä tiedän, mitä sinä tahdot tietää, lapsi, ja voin sanoa sinulle
ainoastaan: pysy järkähtämättä paikallasi, lujasti. Minä ajattelin,
kun viime yönä rukoilin hänen ja sinun puolestasi, profeetta Danielia,
jonka rukouksen kuulemista pahat henget pidättivät yksikolmatta
päivää — ja ne ovat toimessa, sen saat uskoa, juuri kun hän on
voittamaisillaan, täytyy hänen kukaties vielä kokea paljonkin... kokea
rikkautta ja suurta hätää...»

»Sinä tarkoitat Frida Thomsenia?»

»Niin, ehkä täytyy hänen käydä sekin läpi. Mutta mitä se kaikki
merkitsee henkien suuressa taistelussa aarteesta, kun vain saamme hyvän
voitolle.»

»Ah, niin. Soitatko tänä iltana, isä?»

»Soitan, kello yhdeksän. Knudhan, lapsi, ei saa nukutuksi ilman sitä,
mutta minulla ei ole mitään rauhaa ennenkuin saan sen sinfonian. Kuule,
Mara!»

»Mikäs on?»

»Ei mikään, mutta minä luulen, että sinun ovesi kävi.»

»Minunko oveni, sanot?»

Hän seisoi hievahtamatta vanhuksen edessä, suoristautui sitten ja lähti.

Kantasalissa ei ollut ketään. Hän meni huoneeseensa. Sielläkään ei
ollut ketään.

Isä Häberle oli erehtynyt.

Kuinka saattoikaan vanhus ajatella... ja vaikkapa Peter tulisikin, mitä
Mara hänelle sanoisi?

Hän istui vanhaan nojatuoliin ikkunan ääreen. Alkoi hämärtää, ja hänen
korvissaan soi merenkohua ja kellojensoittoa.

Kello seitsemän aikaan kuuli hän eteisen oven käyvän, ja Peterin
askeleita hallissa.

Hän ei kummastellut hetkeäkään. Hän oli ihan rauhallinen.

Sitten koputettiin ovelle ja Maran lausuttua »sisään», tuli Peter hänen
luokseen huoneeseen.

Jäi seisomaan ovelle lakki kourassa. Mara näki hänen olevan
kalmankalpean ja liikutuksesta mykistyneen.

Silloin nousi Mara ylös ja meni vastaan.

»Hyvää päivää», sanoi hän ja ojensi tulijalle kättä. Tämä tarttui
siihen ja he seisoivat näin vastakkain, Mara mykkänä ja hyvänä ja Peter
myös äänettömänä ja sangen kalvaana. Ja heidän näin seistessään upposi
heidän väliltään kokonainen maailma ja tilalle kohosi uusi, verkalleen,
juhlallisesti. Mutta he eivät kumpikaan saattaneet sitä vielä nähdä.

»Olitko tulossa minun luokseni?»

»Olin, jos saan», vastasi Peter.

»Tule.»

Eikö hän ollut tänä aamuna päivän sarastaessa kuullut tätä sanaa
»tule», kun hän riensi asemalle, ja lähti ensimmäisellä pikajunalla
Müncheniin?

Mara laski hänen kätensä irti, istui taas vanhalle paikalleen ja
viittasi lähellä olevaa tuolia ja ihmetteli kuinka jääkylmät hänen
kätensä olivat, kun hän pani ne yhteen.

Peter jäi seisomaan, missä oli.

Tuijotti Maraa kuin ilmestystä.

Mara tahtoi hän sanoa, mutta ei päässyt pitemmälle, lankesi vain
polvilleen hänen eteensä ja peitti päänsä hänen helmaansa.

Mara kietoi kätensä hänen ympärilleen.

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus.

Vihdoin kohotti Peter päätänsä ja katsoi häntä. »No», kysyi Mara, »mitä
sitten minusta tahdot?»

»Oi, Mara, anna minulle anteeksi, anna anteeksi!»

»Pikku Pekka!» sanoi Mara, kumartui alemmaksi ja suuteli häntä.

Äkkiä irroittautui Peter ja hypähti ylös.

»Minä tiedän, ettei minulla enää ole mitään oikeutta sinuun, Mara»,
huudahti hän kiivaasti, »sinä olit jo silloin liian kauan kärsinyt ja
sietänyt minua. Älä puhu! Sinun ei ole tarvis sanoa minulle mitään,
minä tiedän jo kaikki, minä olen polkenut sinun rakkautesi jalkoihini,
minä en enää pitkään aikaan ole ollut sen arvoinen, minä en vaadi
sinulta mitään, en mitään, ota sinä vain tämä, tämä...» Hän kopeloi
palttoonsa taskua ja veti sieltä esiin paksun käärön, aukaisi sen
vapisevin käsin ja laski hänen syliinsä. Se oli sinfonia.

»Sen vain tahdoin sinulle tuoda. Semmoinen olin, kun olin nuori,
ei, siinä olet sinä, sinun sielusihan, Mara, minun sieluni on
herättänyt. Ota tämä, se kuuluu sinulle. Minä itse en koskaan voi tulla
onnelliseksi, mutta ota se. Etkö sitten tahdo sitä ottaa?»

Hän katsoi Maraa rukoilevasti.

Mara oli ojentautunut selkäkenoon ja istui liikkumattomana. Hämärässä
näki Peter hänen kalpeat kasvonsa ja silmät, jotka katsoivat häntä niin
suurina ja vakavina. Hänen polvillaan oli sinfonia. Miksei hän sanonut
mitään?

Peter laskeutui jälleen polvilleen hänen viereensä.

»Mara, rakas Mara, onko sinulla liian paljon minulle annettavaa? Ah,
ota edes tämä taakka minun sydämeltäni.»

»Minä otan sen kernaasti, Peter, mutta sitten sinun täytyy se antaa
minulle myöskin ihan kokonaan. Teetkö sen?»

Peter painoi päänsä hänen povelleen ja puhui nopeasti, katkonaisin
lausein.

»Tässä», sanoi hän, »tässä, sinfoniassa on kaikki.»

»Minä tunnen sen», kuiskasi Mara.

»Sinä? Kuinka se on mahdollista? Vasta eilen illalla kello kahdeksan...»

»Minä olin Hampurissa, Peter. Tulin vasta tänä aamuna takaisin.»

»Olitko sinä siellä! Mara, minä tunsin sen. Sinä olit minua niin
lähellä, minä tiesin sen, en saanut rauhaa koko yönä, kunnes juoksin
asemalle ja tulin sinun luoksesi, vaikka en lainkaan tiennyt, tokko
saisin...»

Vastauksen asemesta syleili Mara häntä. Oli taas pyhä hiljaisuus.

»Ja nyt tiedät, mitä minä olen kokenut, eikö totta?»

»Tiedän kai», vastasi Mara hiljaa.

Peter voihkaisi. Jälleen syntyi pitkä äänettömyys.

»Mutta, Mara», alkoi hän sitten taas äkkiä. »Sinä et tiedä kaikkea,
sinä et voi sitä tietää. Tiesitkö sinä, tiesitkö, että yhteen aikaan en
sinua rakastanut?»

»Tiesin kyllä», kuiskasi Mara.

»Tiesitkö, että melkein vihasin sinua, Mara?»

»Tiesin, Peter.»

»Ja miksikä vihasin sinua? Kun olin sokea, hullu, mieletön. Kuinka
kauheaa onkaan, kun hetkeksikään hukkaa tähtensä ja joutuu väärälle
tolalle. Silloin menee kaikki vinoon ja nurinpäin. Minä en ymmärtänyt
enää mitään. Minä tarkoitin kirjailupuuhallani kuitenkin täyttä
totta, tahdoin ansaita rahaa sinulle ja itselleni, ja sinä olit aina
hiljaisesti sitä vastaan, se loukkasi minua niin. Minä en saattanut
käsittää sinua, vaan pidin sinua niin kylmänä ja ajattelin, että sinä
et välittänyt naimisiinmenosta ja sitten... tuli Knud meidän väliimme
kolmanneksi, niin paljon lahjakkaampi kuin minä, ja sinä olit aina
hänen puolellaan, aina, ja vihdoin vihasin häntäkin, tiedätkö sen?»

»Tiedän, Peter.»

»Minä vihasin häntä leppymättömästi, sillä hän muka ajoi minua
turmioon. Musiikkiinihan en pitkään aikaan enää ollut luottanut. Vasta
kun Amerikassa olin tuolla kauhealla kiertueella neiti Thomsenin
kanssa enkä sentään tahtonut elää vain hänen rahoistaan, ryhdyin
jälleen soittamaan henkeni edestä, kahviloissa yöt läpi, konserteissa
ja rikkaiden pankkiirien luona... Ja sitten kerran tunsin tähteni
verkalleen ja suurena jälleen kohoavan, ja silloin tiesin, että sinä,
Mara, olit ollut oikeassa aina, aina. Minä ryhdyin taas säveltämään.
Sinähän olit lähettänyt minulle kaikki vanhat sävellykseni silloin,
ja niistä tuli minun pelastukseni, Mara! Minun piti aina kirjoittaa
sinulle siitä, mutta ajattelin aina sitten, että se nyttemmin kuitenkin
oli liian myöhäistä. Sinä olit sanoutunut minusta irti enkä minä
uskonut sinun antavan anteeksi.»

»Peter», sanoi Mara vain, »Peter», ja silitti hänen päätänsä.

Taas syntyi äänettömyys.

Sitten jatkoi Peter jälleen: »Mutta, Mara, sinä et tiedä vielä kaikkea,
ja tänään pitää sinun saada tietää kaikki. Sinä et tiedä, että minusta
on tullut rikoksentekijä.»

Viimeiset sanat lausui hän tuskin kuuluvasti.

»Sen tiesin jo kauan», sanoi Mara.

Peter hätkähti. Mutta Mara piti häntä kiinni.

»Eikö totta, Knudin käsikirjoituksen sinä...»

Peter hypähti ylös.

Mara näki hämärässä hänen seisovan edessään suorana kuin kynttilän ja
kalmankalpeana.

»Annoin palaa», sanoi hän. »Mutta minä en uskonut salaman iskevän,
pahin tuntui jo olevan ohi, mutta...» hän oli hetken hiljaa ja jatkoi
sitten intohimoisesti: »mutta minä iloitsin, minä riemuitsin sisässäni,
kun liekit loimusivat veriviholliseni yllä ja tuhosivat sen. Niin,
Mara, minä iloitsin. Tiesitkö sinä tämänkin kataluuden jo?»

Hänen äänensä oli kova ja katkera, hän kääntyi syvään huoaten poispäin
ja istui sitten tuolille hänen viereensä.

»Eikö totta, sitä sinä et sentään vielä tiennyt, että olen oikea konna,
sillä ajatus ja teko ovat samaa?»

»Kyllä, Peter», sanoi Mara rauhallisesti ja hyvänsävyisesti, »minä
tiesin sen kaiken niinkuin nyt tiedän, ettet enää sitä ole.»

Peter painoi päänsä alas.

»Mitä se hyödyttää? Minähän en voi milloinkaan, milloinkaan sitä
korvata. Kuinka on mahdollistakaan, Mara, että meissä on semmoisia
tunteita? Ihminen pitää itseänsä rehellisenä, kunnon miehenä ja äkkiä,
äkkiä on melkein tukehtua vihasta, raivosta ja murhanhimosta ja olisi
valmis tekemään rikoksen. Vain sattuma ehkäisee sen.»

»Ei ikinä sattuma, Peter.»

»Niin, mutta jos Knud olisi joutunut hunningolle, niin syy olisi
ollut minun, minun yksin. Mutta siihenkin tietoisuuteen olen päässyt
vasta vähitellen, oikeastaan vasta viime yönä, Mara. Sillä suuressa
katkeruudessani selittelin aina: mitä joutavia, hän ei huku, hänellähän
on Mara. Hänellä on Mara ja minulla ei. Mara! Ellei tuota kolmatta
olisi ollut meidän välillämme...»

»Knud ei siinä koskaan ole ollut, Peter.»

Ja kun Peter tuijotti häneen katkerasti, jatkoi hän rauhallisesti: »Hän
ei ole koskaan ollut meidän välillämme. Jos tahdot olla ihan tosi...»

Peter vavahti eikä sanonut mitään.

Silloin tarttui Mara taas hänen käteensä.

»Peter, tällä hetkellä voi vain täysi totuus auttaa meitä. Saanko sanoa
sinulle, mitä ajattelen? Vaikkapa se jälleen olisi kitkerää vettä, jota
minun täytyy antaa sinulle juotavaksi? Sinähän tahtoisit kernaasti
päästä tästä painostavasta taakasta, eikö niin?»

»Sano vain», vastasi Peter.

»Pikku Pekka», sanoi hän. »Knud ei ole koskaan ollut kolmantena meidän
välillämme eikä myöskään hänen kirjoittelunsa. Etkö tiedä, mitä isä
Häberle aina sanoi kolmannesta? Että me olemme Jumalan omia ja että
paholainen asettuu väliin erottamaan Jumalaa ja hänen lapsiansa? Ja
niin pian kuin me annamme vain sormenkin verran perään, saa tämä kolmas
meidät valtaansa ja meidän täytyy häntä seurata kaikessa suuressa ja
pienessä, vihassa ja kateudessa ja itsekkyydessä, ja silloin eksymme me
itsestämme. Sinua vietteli hän niillä kymmenellä tuhannella markalla,
jotka tahdoit vastoin parempaa tietoasi ja tuntoasi ansaita ja tulit
siten itsellesi uskottomaksi ja silloin meni kaikki hukkaan. Minä
tahdoin niin kernaasti auttaa sinua, Peter. Mutta minä tein sen ihan
nurinpäisesti, kun näet ajattelin, että minä voisin sinua auttaa. Sitä
ei voi kukaan ihminen! Se on suurin erehdys, mitä on. Oi, minun olisi
pitänyt vapauttaa sinut itsestäni paljoa ennemmin. Minä olen siten
tehnyt suuren vääryyden, mutta ihminenhän on usein heikko. Sinä saatoit
vain itse auttaa itseäsi, Peter, ja me täällä saatoimme vain alati
rukoilla sinun puolestasi.»

»Sen tiedän», vastasi Peter, »senvuoksi ei Jumala olekaan minua
hyljännyt, Mara. Viime yönä tunsin sisäistä pakkoa tulla sinun
luoksesi, et tiedä kuinka voimakasta, mutta vielä junassa tarrasin
kiinni ajatukseen, että minä en ollut syypää, vaan sinä ja Knud. Ja
minä tulin tänne vaatimaan sinua tilille ja joku sanoi aina: 'mene,
mene!' niin selvään, että minä tästedes aina tunnen sen äänen. Ja
sitten täällä, kun sinut näin, oli minun pakko langeta polvilleni.»

Hetken kuluttua sanoi Mara: »Nyt menemme Knudin luo, eikö niin?»

Peter katsahti häneen silmät suurina.

»Mennään», sanoi hän sitten.

He nousivat ylös, Peter aukaisi Maralle oven, ja he menivät yhdessä
eteisen läpi. Kun he astuivat Häberlen asuntoon, kavahti Knud
istualleen ja tuijotti heitä säikähtyneenä.

»Peter», huudahti hän.

Peter puristi hänen kättään.

He katselivat toisiaan äänettöminä.

»Knud», sanoi Peter, »minä tulen pyytääkseni sinulta juhlallisesti...»

»Äh, joutavia», keskeytti Knud hänet kiiruusti, »anna olla...»

»En», vastasi Peter syvästi huoaten, »anna minun puhua, se on
tarpeellista, eikö olekin, Mara?»

Mara oli istuutunut tuolille Knudin vuoteen jalkopäähän, nyökkäsi
Peterille, ja tämä nojautui tuolin selkämystää vastaan.

»Anna minun vihdoinkin päästä taakastani, Knud. Sinä olit oikeassa, kun
kerran Hampurissa vaadit minulta käsikirjoitustasi. Minä hoidin sitä
huonosti sinä yönä, ja sittemmin oli liian myöhä sitä pelastaa. Mutta
siinä ei ole kaikki, minä...»

Hän vaikeni kuin väsymyksestä.

Mara nojasi hiljaa päätänsä hänen käsivarteensa. Silloin Peter jatkoi.

»Ja minä iloitsin, kun se paloi... anna anteeksi — se.»

»Kyllä», vastasi Knud, joka jälleen oli laskeutunut pitkälleen, »mutta
kuinka se oli mahdollista, Peter?» Nyt nousi Mara ylös.

»Minun täytyy vielä käydä herra Bremerin luona. Hänellä on niin paha
nuhakuume. Minä tulen pian takaisin.»

Molemmat ystävykset katsoivat hänen jälkeensä, kun hän meni, ja olivat
äkkiä mykistyneet. Peter istui Maran tuolille ja ojensi Knudille vielä
kerran kättä.

Knud tarttui siihen.

»Veliseni», sanoi hän, »käsikirjoituksesta en pitkään aikaan ole
välittänyt, mutta sinun vihaasi en voinut oikein sulattaa. Mikä sinuun
menikin!»

»Se oli paholainen», sanoi Peter.

»Niin olikin», vahvisti isä Häberlen ääni, »se se oli. Hyvää päivää,
poikaseni, hyvä, että taas olet täällä. Onko sinulla sinfonia mukana?»

»Se on Maralla, isä.»

»Se on oikein. Onpa sinusta täytynyt tuntua hyvältä, kun sen vihdoinkin
olet voinut tuoda hänelle. Oletkin antanut hänen odottaa sangen kauan.
Sinä olet hänelle vielä monta sinfoniaa velkaa.»

»Niin, minä olen paljon velkaa.»

»Et, et mitään enää, veliseni», sanoi Knud.

»Olen, olen! Mitä antaisinkaan, jos voisin tuhkan seasta saada
kaivetuksi sinun käsikirjoituksesi esiin! Yöt ja päivät kaivaisin
kaivamistani...»

»Hän kirjoittaa vielä parempaa, antaa hänen vain olla... Hän on jo
kauan ollut oikealla tiellä. Sinun täytyy nyt taas vain ehtiä perässä,
Peter. Pääasia on, ettei teidän välillänne enää ole kolmatta.»

Peter ja Knud katsahtivat toisiinsa.

»Niin, niin», jatkoi vanhus, kävellen huoneessa edestakaisin tapansa
mukaan, »se täytyy vain tuntea ja sitä erehtyy kuitenkin niin helposti,
niin helposti. Jos meillä on kiviä tiellämme, niin ajattelemme aina,
että joku kolmas on pannut ne meidän tiellemme ja syydämme kaiken syyn
sen kolmannen niskaan, ja tietääkö jokainen aina heti hänen nimensä!
Toiset sanovat sitä kohtaloksi tai sattumaksi siksi ja siksi ihmiseksi.
Niinpä arvelee kaksi ystävää usein, että kolmas ystävä heitä häiritsee.
Sinä ajattelit, että se oli käsikirjoitus, sinä taas, että se oli Mara,
ja se oli kuitenkin vain oma syy, joka erotti teidät Jumalasta ja
senvuoksi myöskin ihmisistä, tai oikeammin sanoen, se oli paholaisen
työtä, jota te kumpikin vihassa ja raivossa teitte hänen kuuliaisina
orjinansa. Ja silloin on koko tie pimeä, pojat, sillä Luciferin
läheisyys heittää synkkää varjoa tiellemme, jotta me eksymme, ja
silloin on hänen helppo saada meidät kiinni. Meidän ei pitäisi koskaan
unohtaa, että kaikki pohjimmalta on kamppailua, jättiläiskamppailua
Jumalan ja paholaisen välillä — meistä.»

»Silloinhan olisi oikeastaan ihminen kolmas», sanoi Peter.

Tällä hetkellä tuli Mara jälleen hiljaa sisään. Peter nousi ylös, ja
kun Mara istui, nojautui hän jälleen tuolin selkämystään.

Keskellä lattiaa seisoi vanhus ja katsoi säteillen kolmea ystävystä.

»Ei», sanoi hän. »Ihminen on Jumalan omaisuutta, aivan omakohtaista,
sillä Jumala on hänet luonut. Luojaa ja luomusta ei koskaan voi
tyyten erottaa. Suuren mestarin viimeisen sormenjäljen voitte nähdä
kaikkialla. Paholainen on tullut väliin kolmanneksi.»

Ja kun he olivat ääneti, sanoi hän salaperäisesti.

»Ettekö te ole koskaan vielä häntä nähneet?»

»Olen minä», kuiskasi Mara, »kerran Hölupissa, ja sittemmin vielä yhden
kerran.»

Hänen tuolinsa selkämystä vavahti, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan.

»Ihmiset puhuvat niin paljon pimeydestä ja varjosta, joka heitä
ahdistaa, mutta jos he vähänkin avaisivat silmiänsä, näkisivät he,
että ne ovat langenneen enkelin suuret, harmaat siivet, jotka heitä
varjostavat. Täytyy karttaa pimeyteen mieltymistä. Se, joka jo täällä
saattaa nähdä yliaistilliseen maailmaan, voi usein nähdä ihan selvästi
jättitaistelun ja taistelevien olentojen hahmon. Kaikki riippuu siitä,
kenen puolta me pidämme. Sen mukaan olemme kirkkaita tai synkkiä ja
sameita, ja sen armeijaa me enennämme, jolle antaudumme. Niinpä on
jokainen ajatuksemme ja jokainen tekomme osaltaan vaikuttamassa suureen
maailmanratkaisuun Jumalan ja paholaisen välillä. Täytyy vain se
havaita eikä suvaita, että kolmas voittaa. Oletteko nyt ymmärtäneet?»

»Olemme, isä», vastasi Mara hiljaa.

Hän kohotti päätään ja katsoi Peteriä. Seurasi pitkä äänettömyys.

Sitten sanoi Mara:

»Minä menen nyt pois, on jo myöhä.» Hän nousi ja ojensi heille kaikille
kättä. »Hyvää yötä, isä, hyvää yötä, Knud, hyvää yötä, Peter.»

»Enkö saa saattaa vielä sinua huoneeseesi?» kysyi Peter tukahtuneella
äänellä.

Mara ei vastannut, hänestä oli niin omituista olla, ikäänkuin ankaran
sairauden jälkeen. Hän käveli epävarmasti, oli niin kummallisen heikko,
sydän jyskytti kuuluvasti ja kovaa, korvat soivat ja humisivat. Hän
meni edeltä, ja sitten seisoivat he eteisessä vastakkain.

»Mara», sanoi Peter, »ette te ole sitä kolmatta tunteneet, vaan minä,
minä yksin. Minä tahtoisin sanoa vielä jotakin, mutta nyt en saa sitä
huuliltani. En uskalla. Tiedätkö, mitä se on?» Hän tarttui Maran käsiin
ja katsoi häntä hartaan rukoilevasti.

Mara ei vastannut mitään

»Mara, ymmärrätkö minua, jos nyt sanon — huomiseen?»

Mara seisoi suorana ja kookkaana.

»Mitä sillä tahdot sanoa?» kysyi hän vihdoin melkein tylysti.

»Että asia on niinkuin ennenkin, että minä yhä rakastan sinua yhtä
paljon, oi Mara!»

Mara hengitti raskaasti. —

»Sinäkö — minua?» sanoi hän.

Ja pudisti hiljalleen päätänsä.

»Ah, Peter», sanoi hän sitten, »se on nyt liian myöhäistä, minä
olen tullut niin vanhaksi, niin vanhaksi, katso, kaikki nämä pitkät
vuodet...»

Äkkiä vavahti hänen ruumiinsa, hän tempautui irti, meni nopeasti
huoneeseensa, istahti työpöytänsä ääreen ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Peter seurasi häntä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

»Mara», pyysi hän, »oma Marani!» Muuta hän ei osannut sanoa.

Mara rauhoittui taas pian, mutta sanoi: »Niin pitkät vuodet, ne
vievät liian paljon, Peter. Katso, ne kolme vuotta, jolloin sinä
kirjoitit ja päivä päivältä yhä vieraannuit minusta. Ja sitten
viimeiset neljä vuotta... ne ovat tehneet minut vanhaksi, minä en
enää kelpaa onneen, minä en sovi ihmisten pariin. Jätä minut tänne
yksin köyhien keskuuteen, minä olen täällä löytänyt tieni. Pikku
Pekkani, nuoruudenonnemmehan meillä oli, ja keskipäivän me olemme...
laiminlyöneet.»

»Minä en voi elää ilman sinua», rukoili Peter.

»Niinkö arvelet? Minä luulen, että sinun täytyy sitä kuitenkin yrittää.»

»Ei, Mara, minä en voi! Enkä voi uskoa, että sinun rakkautesi on
kuollut! Minä tiedän, että kukaan ihminen maailmassa ei voi niin
rakastaa kuin sinä. Eikö totta, Mara, se ei ole kuollut?»

»Kuollutko? Ei... kuoleeko sitten mitään tässä maailmassa? Mutta
seitsemän vuotta niin syvää kärsimistä... sekään ei mene jäljettömästi
ohi. Ja viime kesänä, Peter, olin vähällä kuolla nälkään, leivän ja
ihmisten. Minä olen siitä vastikään jälleen toipunut, ja olin jo niin
kauan sitten ja niin täydellisesti, niin täydellisesti luopunut.
elämästä, etten minä nyt enää voi.»

Silloin mykistyi Peter.

Jättimäiseksi kasvoi hänen syyllisyytensä.

Hän ei uskaltanut sanoa enää mitään.

Hän suorastaan kivettyi kauhusta.

Mara oli taas jälleen ihan rauhallinen.

Hän nousi ja laski kätensä Peterin olkapäälle.

»Meidän täytyy nyt kestää tämäkin», sanoi hän. »Kiitos, että tulit. Se
oli suurin lahja, mitä olisit voinut minulle antaa.»

»Näinkö sinä lähetät minut pois?»

Ja kun Mara vaikeni, jatkoi hän: »Minähän olen valmis odottamaan niin
kauan kuin tahdot, mutta anna minun tulla takaisin, Mara, ja kysyä
uudelleen aina jonkun ajan kuluttua, joko se päivä on, jolloin sinä
ehkä ajattelet toisin. Minullahan ei maailmassa ole ketään paitsi
sinua!»

Hän luki Maran silmistä erään kysymyksen ja sanoi nopeasti. »Ei, me
olemme hyviä ystäviä ja taiteilijatovereita, Frida ja minä, muuta
ei. Ja Mara, mies, joka sinua rakasti se pitää sydämensä puhtaana
suurimmassakin kiusauksessa. Niin syvälle en ole langennut, muutenhan
en nyt näin seisoisi sinun edessäsi. Milloin saan palata? Pianko?
Kutsutko minua? Vai saanko minä koettaa... en tahdo sinua kiusata,
mutta ehkä piankin...?»

»Saat», sanoi hän hiljaa.

»Onko siinä kaikki?» kysyi Peter soinnuttomasti. Mara nyökkäsi vain,
kun Peter suuteli hänen käsiään ja meni hiljaa pois.

Peter kuljeksi vielä kauan pitkin Münchenin katuja. Tähdet tuikkivat
niin suurina ja kultaisina ja Peter Rasmussen katsoi niihin ja tunsi
olevansa niin pieni ja surullinen. Hän ajatteli tähänastista elämäänsä,
joka oli ollut täynnä itsekkäisyyttä ja kunnianhimoa ja ylimielisyyttä
ja epätoivoa. Oliko hän nyt päässyt hyville päiville vain senvuoksi,
että hän vihdoinkin oli täyttänyt velvollisuutensa ja alkanut asioida
pyhällä, hänelle uskotulla leiviskällä? Ah ei, hän ei ollut matkansa
päässä, vaan vasta alkutaipalella, eikä edes sitä: hänen täytyi vielä
palata kauas takaisin ja uudelleen ja huolellisesti istuttaa kaikki
ne kukat, jotka hän väärällä tiellä oli huolettomasti tallannut, ja
oikaista ja korjata se, minkä hän oli väärin tehnyt, eikä enää paeta
pahoja tekojansa ja kääntää niille selkäänsä, vaan katsoa niitä suoraan
silmiin ja tuhota se paha, minkä ne olivat aikaansaaneet. Muu ei
auttanut.

Hän oli kyllä ennen ajatellut: jos vain voisin tunnustaa vääryyteni,
niin kaikki olisi hyvin, ja hänellä olikin tänään ensimmäistä kertaa
jälleen tunne, että raskain taakka hänen sielustaan oli kirvoitettu,
sillä Mara oli antanut hänelle anteeksi. Mutta antaisiko hän täysin
anteeksi?

Riittikö sitten ihmiselämä sovittamaan ja jälleen hyväksi tekemään
sitä, mitä hän ystäviään vastaan oli rikkonut?

Ja millä ja miten hän sen sovittaisi?

Ah, hänhän tahtoi antaa heille sydänverensä uusissa ja ihanissa
sävelteoksissa, mutta mitä oli hänen taiteensa verraten ystävien
kohtaloihin? Mitä saattoi hän taiteellaan heille antaa? Luuliko hän
sitten saattavansa lahjoittaa ihmiskunnalle jotakin? Eihän hän ollut
lainkaan sen arvoinen.

Vitkalleen ja selkä kumarassa palasi hän hotelliinsa, missä oli yötä.

       *       *       *       *       *

Fritzin ja Odan sähkösanoma kutsui seuraavana aamuna Maraa
Bucheneckiin. Isoäiti oli kuolemaisillaan. Kuinka kummallista, ajatteli
Mara, mahtaako hän todella haluta nähdä minua vielä kerran? Hän oli
heti selvillä siitä, että hänen nyt täytyi matkustaa, vaikka hän juuri
vastikään oli tehnyt sen pitkän matkan, oli hän siitä hyvillään. Hän
suoritti nopeasti matkavalmistuksensa, sanoi ystävilleen hyvästit,
pyysi sanomaan terveisiä Peterille ja riensi selkäreppu selässään
keskusasemalle.

Kun hän oli nousemassa asemanportaita ylös, tavoitti hänet joku, ja
Peterin pyytelevä ääni sanoi:

»Saanko minä kantaa sinun reppuasi? Ja saanko saattaa sinua? Minun on
tänään palattava Hampuriin, ja jos sallit...»

Peter katsoi häntä niin epätoivoisena, ettei Mara saattanut muuta kuin
sanoa:

»Mennään yhtä matkaa. Mutta jätä selkäreppu minulle, kunnes olemme
vaunussa. Siellä panen sen pois.»

»Hyvä, minä hankin piletit.»

»Mutta minä matkustan kolmannessa luokassa.»

»Etkö istuisi mukavammin toisessa? Mara!» Jälleen katsoi Peter häntä
ihan epätoivoisena. »Minulla on niin kauhean paljon rahaa, enkö minä
saa ostaa pilettejämme? Minä en tosiaan tiedä, mihin saisin rahani
menemään.»

»Siltä näyttää», sanoi Mara hymyillen. »Knud sanoi, että sinä olit
viskannut hänen vuoteelleen sellaisen kasan satamarkkasia, että hän
aikoi pelata niillä 'pasianssia' koko päivän. Minun puolestani ajetaan
vain toisessa luokassa, vaikka ensimmäisessä, jos tahdot, mutta kukin
omalla kustannuksellaan.»

Ei ollut aikaa hukata. Mara odotti junan luona, kun Peter riensi
pilettiä hankkimaan. Nyt näki hän hänen tulevan takaisin ja näki hänet
ensimmäistä kertaa selkeästi päivänvalossa. Peter tuntui äkkiä ihan
hämmästyttävän vieraalta ja uudelta. Hän oli erittäin komea, niin
suuri ja miehekäs, leveäotsainen pää niin henkevä. Ja kuinka keveästi
hän kantoi siroa matkavaippaansa, ikäänkuin olisi elinaikansa ollut
iso herra. Pieni, harmaa huopalakki sopi hyvin yhteen suipon, mustan
parran kanssa... ja mitä kaikkea hänellä olikaan käsissään? Kirjoja
ja kukkia ja kääröjä, ja takana tuli kantaja hänen suurta, keltaista
matkalaukkuaan tuoden. Mara oli kuin lumeissa... oliko tuo hänen
Peterinsä, jonka hän viimeksi saarella erottaessa oli nähnyt niin
laihana ja surkeana ja kasvot niin katkeranhappamina ja kivettyneinä,
tuo siro herra, joka miltei poikamaisella ylpeydellä katseli
ostoksiansa. Nyt näki hän Maran ja tuli nopeasti luo.

»Mara, meidän paikkamme ovat täällä. Tule, on aika.»

Mara seurasi häntä. Peter oli ottanut ensimmäisen luokan osaston heitä
varten kahden, ja kun he olivat sisällä, sanoi hän pyytelevästi:

»Mara, tämä yksi ainoa kerta salli minulle tämä. Kuka tietää, saanko
sinua enää tavata. Minunhan täytyy taas pian palata Amerikkaan...
sitähän sinä et lainkaan tiedä, minun täytyy se sinulle kertoa...
tässä ikkunan luona istut mukavimmin, ja jos tahdot nukkua, menen minä
ravintolavaunuun.»

Hän nosti Maran selkärepun ylös, levitti kirjoja ja kukkia ja suklaata
hänen eteensä ja seisoi, sitten hetken mykkänä ja neuvottomana.

»Istu, Peter», sanoi Mara saaden vaivoin hallituksi ääntänsä, »ja kerro
minulle elämästäsi.»

Peter istui Maraa vastapäätä, nostettuaan pienen ikkunapöydän ylös ja
pantuaan sille punaiset, tuoksuvat neilikat. Juna lähti verkalleen
liikkeelle. Mara nojautui hiukan taaksepäin ja katsoi ikkunasta ulos,
Peter penkoi sanomalehtiä ja kirjoja, oli kuin puoliksi unessa eikä
äkkiä uskaltanut sanoa sanaakaan.

Hän vilkaisi silloin tällöin Maran kasvoihin, jotka olivat hänestä
kauniimmat, kuin hän unissaankaan oli muistellut, mutta nyt
päivänvalossa näki hän myöskin niihin piirtyneet kärsimysuurrot. Oi
kuinka kernaasti olisikaan hän nyt silittänyt ja suudellut pois niistä
kaikki huolten jäljet, mutta sen oikeuden oli hän menettänyt. Hänen
sydäntänsä kouristi äkkiä kauhea ahdistus, hän nousi ylös ja meni
kapeaan käytävään.

Siinä hän seisoi katsellen tasankoa, näki Münchenin tornien häipyvän ja
tunsi kaikkien hukkaanmenneiden vuosien katkeruuden katkerampana kuin
katkerimman kuoleman.

Hän puristi ikkunanpielustankoa ja hänen silmänsä pimenivät.

Sanoisiko Mara hänelle edes yhtä ystävällistä sanaa, yhtä ainoata,
ennenkuin tämä huikean nopeasti kiitävä juna saapui Hampuriin? Mitä
oli yksi ainoa päivä, mitä pari lyhyttä tuntia, mitä olivat olleet ne
seitsemän vuotta, jotka he olivat olleet kihloissa? Nyt tuntuivat ne
hänestä äkkiä kuin salamannopealta unelta, nyt tiesi hän eläneensä
paratiisissa sitä oivaltamatta. Ja nyt oli kaikki ohi. Portti oli
mennyt lukkoon. Kuinka olikaan näin saattanut käydä! Mitä niin kamalaa
oikeastaan oli tapahtunut, joka oli saattanut heidät erottaa? Oliko se
kaikki johtunut vain siitä, että hän oli seisonut väärällä paikalla?
Että hän oli jättänyt oikean tien ja antanut väärien vaikutteiden
johtaa itseänsä. Oli, ajatteli hän, siitä se oli johtunut, sillä oli
hän katkeroittanut omansa ja toisten elämän, se oli tehnyt hänet
huonoksi ja itsekkääksi ja senvuoksi oli hän väkisin työntänyt kaikki
ystävänsä luotaan.

Ja auttaisiko hänen pyytelynsä ja rukoilunsa enää mitään? Eikö
ollut ihan ymmärrettävää, ettei Mara enää saattanut päättää ryhtyä
kulkemaan uudelleen hänen rinnallaan? Seitsemän vuotta oli hän siinä
uskollisesti kulkenut! Ei milloinkaan kärsimättömyyden tai valituksen
sanaa, aina vain rakkautta ja hyvyyttä ja hellyyttä. Jos hän silloin
sen sijaan, että muutti uraa, olisi ottanut vastaan Münchenissä
pienen, vastaperustetun musiikkikoulun johtajan paikan, jota hänelle
tarjottiin, niin olisivat he olleet aikoja naimisissa, aikoja! Mutta
hän ei tahtonut hautautua niin pieneen loukkoon, ja Mara oli ollut
valmis odottamaan — sen oli hän, Peter, pitänyt niin itsestään selvänä
kuin jokapäiväisen leivän. Maran oma toimiala oli näyttänyt hänestä
toisarvoiselta — Peter oli aina ajatellut vain itseänsä, kuinka
suuresti, sen huomasi hän vasta, nyt kauhukseen. Sillä kuinka olikaan
Maran taide kehittynyt sen jälkeen kun he olivat erinneet! Oliko hän,
Peter, _siinä määrin_ häntä alistanut ja orjuuttanut? Nyt oli Mara
järjestänyt oman elämänsä hänen poissaollessaan, ja yksi ilta, yksi
silmäys oli riittänyt osoittamaan Peterille, kuinka rikas, täyteläinen
ja siunauksellinen se oli. Oliko hänellä vielä oikeutta ottaa osaa
tähän elämään?

Hän ei uskaltanut enää mennä sisään. Kuinka johtuikaan hän tätä
matkayllätystä toimeenpanemaan? Knud Hansen oli aina paljoa
huomaavaisempi käytöksessään Maraa kohtaan kuin hän. Kuinka olikaan
hän silloin Hölupissa aina pitänyt Marasta huolta, kun hän, suuri
runoilija, ei halunnut tulla häirityksi eikä pitänyt vähääkään lukua
ainoastakaan ihmisestä.

Senvuoksi olikin hän nyt niin hirveän yksinäinen ja hyljätty.

»Etkö lainkaan tule takaisin tänne?» kysyi Maran ääni hänen takanaan.

Peter noudatti äänettömästi kehoitusta, ja niin istuivat he taas
vastakkain, mutta Peter peitti kasvonsa käsillään ja olisi mieluimmin
itkenyt.

»Sinunhan piti kertoa minulle», sanoi Mara, »ehkäpä se auttaa sinua.
Sanohan, etkö koskaan sitten enää kirjoittanut?»

»En koskaan! Siitä olin minä kerta kaikkiaan parantunut tuon kauhean
ukkosyön jälkeen. En vain tahtonut myöntää sitä muille ihmisille, mutta
en ole edes kurkistanut sen koommin käsikirjoitukseeni, en kertaakaan!
En ole avannut mustaa salkkuanikaan, se on tavara-arkussani Thomsenin
luona. Nyt aion polttaa sen sisällyksineen päivineen. Oi, jospa se
olisikin silloin palanut sen toisen asemesta! Mara, et tiedä kuinka
kauheasti se on minua painanut, kun se ei ollut millään autettavissa.
Minä koetin kyllä aina vakuutella itselleni, ettenhän sille mitään
mahtanut, mutta yhä kummitteli se mielessäni. Joskus olin vähällä
tulla mielenvikaiseksi: päivällä se painoi minua kuin painajainen ja
yöllä pengoin unissani raunioita ja tuhkaa enkä kuitenkaan löytänyt
mitään ja vihdoin hädissäni käännyin suuren tuskani ajamana Jumalan
puoleen, mutta en sittenkään saanut rauhaa. Ja sitten ajattelin sen
huuhtoutuneen pois suuren merisinfonian mukana, mutta seuraavana yönä
oli se edessäni kahta kaameampana. Tänään on toista, kun te olette
antaneet anteeksi, mutta onnelliseksi en milloinkaan enää voi tulla.»

»Kerro minulle vielä kerran tarkkaan, kuinka se tapahtui, Peter.»

»Ah, kuinka usein olenkaan sitä itselleni toistanut! Klaassenit
pyysivät minua menemään ylös, kuten muistat, sulkemaan ikkunaa.»

»Niin, minä muistan.»

»Ylhäällä, ukkosen ja salamain keskessä elin kaamean hetken,
helvetillisen, Mara... Minä, minä melkein rukoilin, että Jumala antaisi
tulensa taivaasta tulla ja polttaisi sen... minähän olin puolihulluna
tästä kilpailusta ja siitä, että rakkain ystäväni oli siihen ryhtynyt.
Ja sitten säikähdin omia ajatuksiani, kokosin paperit hänen mustaan
salkkuunsa, meillähän oli molemmilla samanlaiset — ja jätin sen sinne!»

Hän vaikeni.

Mara näki nyt, kuinka sisäänpainuneet hänen poskensa olivat ja kuinka
lohduton hänen katseensa.

»Sinä kai ajattelit, että ukonilma oli lopussa?»

Peter katsahti häneen.

»Niin, Mara. Minä arvelin, että pahin oli ohi, ja menin alas omaan
huoneeseeni. Pöydälläni ikkunan ääressä oli minun salkkuni, minä
seisoin klaveerin luona ja ukkonen rätisi. Silloin tuli Klaassen sisään
ja sanoi jotakin, mutta minä en kuullut, mitä... pani jotakin pöydälle
ja sitten samassa silmänräpäyksessä tuli hirvittävä isku. Niinkuin
räjähdys. Minä seisoin tuliroihujen keskessä puoliksi huumaantuneena
ja viimeisen vaistoni avulla syöksin ikkunan luo, työnsin sen auki,
kaappasin salkkuni ja olin ulkona! Satoi yhtenä ryöppynä, minun
vierelläni oli kalastaja perheineen, rakennus paloi, sade lakkasi
äkkiä, olkikatto rusahti alas, kaikki luhistui rätisten kokoon, minkään
pelastamista ei käynyt ajatteleminenkaan, savu ajoi meidät päinvastoin
kauemmaksi... Te kaikki tulitte vasta puolen tunnin kuluttua. Silloin
oli kaikki ohi!»

Jälleen vaikeni hän.

»Peter-parka!» sanoi Mara hiljaa.

Hetken kuluttua jatkoi tämä taas.

»Minulla ei silloin enää ollut selkeää ajatusta. Puristin salkkua
kainalossani, mutta minulla oli tunne kuin kulkisin saaliin kanssa.
Voitko semmoista käsittää?»

»Voin», kuiskasi Mara tuskin kuuluvasti.

»Sinä ajattelet, koska olin toivonut hänen tuhoansa. Kuinka kamalaa,
että ihminen on yleensä mahdollinen sellaisiin toivomuksiin, Mara! Minä
tiedän nyt että sellaiset toivomukset merkitsevät samaa kuin teko oman
omantuntomme edessä. Ja sitten kalvaa minua vielä yksi kamala asia.
Kalastaja Klaassenhan sanoi toisena päivänä käyneensä minun jälkeeni
ylhäällä ja tuoneensa Knudin salkun alas ja antaneensa minulle. Voithan
ajatella, kuinka tämä minua kuohutti?»

»Kyllä!»

»Jälkeenpäin sanoivat hänen vaimonsa ja tyttärensä, että ne olivat
Knudin housut, ja että hän oli pannut salkun keittiön pöydälle. Mutta
ajattele, Mara, kun minä hyppäsin ikkunasta, olin tosiaan näkevinäni
toisen salkun pöydällä! Ja se minua niin kauheasti kalvaa. Minähän
olisin vielä voinut ojentaa kättäni sisään, ennenkuin katto romahti.
Mutta minä olen selitellyt itselleni, että se oli jo mahdotonta! Ah,
mitä kaikkea sitä itselleen selitteleekään! Joskus tuskissani olen
kuvitellut tietäneeni Klaassenin panneen sen minun pöydälleni. Siitä
olin tulla hulluksi. Mikä siinä enää ihmistä pelastaa ja auttaa?»

»Vain se, että on ehdottoman tosi itseänsä kohtaan, säälimättömän tosi.
Silloin vasta voi erottaa hyvän ja pahan. Minusta on aina ollut niin
merkillistä, että Ilmestyskirjan valkoisella hevosella ratsastajaa,
kaikkien kuningasten kuningasta ja kaikkien herrain herraa, nimitetään
kahdella niin yksinkertaisella inhimisellä sanalla: 'uskollinen ja
totinen'. Tehnevätkö ihmiset itselleen selväksi, mikä jättiläismerkitys
näillä sanoilla on? Ja minkätähden on niin kauhean vaikeaa olla ihan
tosi?»

»Niin, Herra nähköön», sanoi Pietari soinnuttomasti.

»Sinulle se oli vaikeaa, sinä kun olit sellaisessa tilassa, jolloin et
ollut ihan täydessä tajussasi, ja lisäksi tuli, että sinulla todellakin
hetkittäin oli huonoja ajatuksia. Minä voin hyvin käsittää sinun
tuskasi.»

»Niin, mutta mitä olisi minun pitänyt tehdä?»

»Jos olisit heti kertonut Knudille tämän kaikki, niin olisit säästänyt
itseltäsi vaikeita vuosia. Sen vuoksi ei Jumalakaan voinut kuulla
sinun rukoustasi, koska Hän voi antaa ainoastaan todellisen rauhan, ei
väärää.»

»Niin, minä tiedän sen. Mutta, Mara, minä tiedän sen vasta nyt,
konsertin jälkeisen yön jälkeen, silloin...»

»Silloin olet sinä ensimmäistä kertaa ymmärtänyt rukouksen: 'minä
en sinua jätä ennenkuin siunaat minua', eikö totta? Ennenkuin on
omakohtaisessa kamppailussa Jumalan kanssa lonkkansa nyrjäyttänyt,
ennen ei lainkaan Jumalaa tunne.»

»Niin», kuiskasi Peter, »vuosikausien vaivasta huolimatta oli se
minun ensimmäinen kohtaukseni Jumalan kanssa, kun hän vaati minua
tunnustamaan syyni ja minun oli ratkaistava.»

Hän peitti kasvonsa käsillään, ja Mara istui ihan hiljaa ja katsoi
häntä ja oli näkevinänsä ikäänkuin kaukaista aamuruskon kajastusta.

Juna kiiti huimaa vauhtiansa.

He istuivat kauan ääneti.

Ei kukaan tullut heitä häiritsemään, ja Mara ajatteli, että tämä oli
hänen elämänsä ihmeellisin matka. Melkein kuin olisivat he vain kaksin
maailmassa, Peter, ja hän, tai kuin olisivat he kuolleet ja kohtaisivat
toisensa jälleen jollakin uudella tuntemattomalla tähdellä.

Oliko siis olemassa jälleennäkemistä, vaikkapa olisi ollut kuolleena jo
tuhannen vuotta?

Hän tunsi Peterin katseen.

»Etkö haluaisi ottaa hiukan suklaata?» kysyi Peter arastellen.

»Kernaasti. Ja sinullahan täytyy jo olla nälkä, Peter.»

»Minä tilaan meille tänne pienen päivällisen. Saanhan? Pyydän,
päivähän on heti mennyt ja neljän viikon kuluttua täytyy minun palata
Newyorkiin.»

»Täytyykö sinun mennä takaisin?»

»Täytyy. Minut on valittu erään uuden musiikkiopiston johtajaksi
siellä, yhden monista, meikäläisiin oloihin verraten tarumaisella
palkalla. Minun on annettava Hampurissa vielä kaksi konserttia,
Kielissä ja Lyypekissä myös. Harjoitukset ovat sangen rasittavia; mutta
se on kuitenkin niin ihanaa. Missä aiot asua Hampurissa? Tänä iltanahan
et enää ehdi Schleswig-Niebülliin menevään junaan?»

»En. Minun täytyy olla Hampurissa yötä. Missä sinä asut?»

»Vier Jahreszeiten-hotellissa. Se on sangen hyvä. Kuule; tule sinäkin
sinne ja anna minun tänä iltana vielä huoltaa sinua.»

»Voiko niin hienoon hotelliin tulla selkäreppu mukana?»

»Ah, minä otan selkärepun ja sinä minun matkalaukkuni ja sitten...»

»No, mitä sinä sitten vielä suunnittelet?»

»Sitten annan heti tänä iltana vielä noutaa vanhan arkkuni Thomsonilta
ja hävitän käsikirjoituksen sinun läsnäolossasi, Mara. Siellä pitäisi
myöskin olla eräs pieni sävellys vielä, jota nyt ehkä saatan käyttää.
Onko isoäitisi jo kauan ollut sairaana? Fritz ja Oda ja Oskar olivat
konsertissa, mutta eivät puhuneet mitään siitä.»

»Minä pelkään, että se on halvauskohtaus... hän on kahdenyhdeksättä
vuotias.»

»Etkö sen koommin ole ollut siellä?»

»En koskaan. Minä olin luopunut sovinnon toivosta. Dorenit ovat kauhean
sitkeätä väkeä.»

»Pahassa ja — hyvässä», lisäsi Peter.

Hän olisi kernaasti tämän sanoessaan suudellut Maran kättä, mutta
vaikka hänen päänsä vielä eilen oli ollut Maran povella, pidätti
jonkinlainen kunnioitus häntä lähestymästä. Milloinkaan vielä ei Mara
ollut hänestä tuntunut niin korkealta ja pyhältä kuin nyt. Hampurissa
hoiti Peter kaikki Maran puolesta ja Mara antautui puoleksi hämillänsä,
puolittain liikutettuna hänen hoitoonsa. Peter ajoi hänen kanssaan
yhdessä hotelliin ja vetäytyi sitten häveliäästi syrjään, kun Mara
valitsi itsellensä huoneen.

He päättivät syödä yhdessä alhaalla ja ellei Mara tuntisi itseään liian
väsyneeksi, soittaisi Peter vielä muutamia sävellyksiään; hänellä oli
piano huoneessaan.

Kello yhdeksän söivät he ja menivät sitten Peterin huoneeseen.

»Vanha arkku on jo tullut», sanoi Peter, »nyt minä aukaisen sen heti.»

Mara istahti väsyneenä tuolille, Peter meni makuuhuoneeseensa ja palasi
pian paksu, vanha, musta salkku mukanaan.

Hän pani sen pöydälle ja aukaisi sen.

Veti sitten täyteen kirjoitetut konseptipaperit ulos.

Mara katsoi häntä ja näki hänen äkkiä käyvän kalmankalpeaksi.

Peter tarttui päähänsä, parkaisi, horjui ja vaipui tuolille istumaan.

»Mikä sinun on?» huudahti Mara säikähtyneenä ja riensi hänen luokseen.
Peter hengitti raskaasti eikä saanut sanaa sanotuksi. Hän sulki
silmänsä ja nojautui Maraa vastaan. Mutta äkkiä ryhdisti hän itsensä
väkisin, nousi ylös ja lausui:

»Knudin käsikirjoitus.»

»Mikä?» kysyi Mara.

»Tämä tässä», huusi Peter. »Se on tässä, se ei ole palanut. Minä olen
ottanut hänen salkkunsa ja jättänyt omani pöydälle, Mara!»

Hän vaipui jälleen tuolille. Hän oli aivan suunniltaan, ja Mara näki
edessään pöydällä Knud Hansenin säilyneen käsikirjoituksen.

»Jumalan kiitos!» sanoi hän.

Hänenkin täytyi istahtaa, liikutus melkein huumasi hänet.

He katsoivat toisiaan mykistyneinä, olivat sanattomina tästä löydöstä.
Äkkiä hypähti Peter jälleen ylös.

»Mitä on kello?» sanoi hän. »Minun täytyy viedä se Knudille, vaikka
sitten saisin matkustaa kolme yötä perätysten. Se on liian ihanaa, eikö
ole. Minun täytyy rientää Knudin luo.»

»Tietysti», sanoi Mara, »tietysti on sinun lähdettävä heti.»

»Oi Mara!» riemuitsi Peter tarttuen hänen käsiinsä.

»Niin, mikä vahinko, etten minä saata tulla mukaan.»

Se pitäisi meidän kolmen elää yhdessä.»

»Meidän kolmen, ilman kolmatta!» yhtyi Peter innoissaan. »Oi Mara,
kuinka merkillistä! Ja kuitenkin, kuinka kauhean yksinkertaista!
Kalastaja pani Knudin salkun minun salkkuni päälle, ja minä kaappasin
tietysti ensimmäisen, minkä näin. Tästähän selviää, minkävuoksi olin
näkevinäni toisen salkun — se oli minun oma kovaonninen tekeleeni! Oi
Mara, mitäs nyt sanot, milloin...»

»Minä matkustan huomenaamulla isoäidin luo», keskeytti Mara hänet.
Hetken olivat molemmat sitten ääneti.

»Ja nyt, hyvää yötä! Kuinka Jumala on sentään armollinen antaessaan
meille vielä tämän ilon! Milloin sinä matkustat?»

»Yöjunalla kello yksi. Hyvää yötä, Mara. Ja kiitoksia. Saanko sinulle
kirjoittaa?»

»Hyvää yötä», sanoi Mara ystävällisesti. »Sano terveisiä Knudille.»

Näin sanoen hän lähti.

       *       *       *       *       *

Fritz ja Oda odottivat Maraa asemalla.

»Mitä hän siihen sanoo, että me olimme Hampurissa Peterin konsertissa?»

»Tokkohan me sitä hänelle lainkaan kerromme?»

»Mutta, Oda, epäilemättä. Saat nähdä, että ensimmäinen asia, mitä hän
kysyy, on, olimmeko siellä. Mara ei ole niinkuin muut ihmiset. Hänelle
voi kertoa kaikki ja hänen kanssaan voi puhua kaikesta, mistä se sitten
johtuneekin!»

»Hän on niin tosi ihminen. Mutta tuossapa juna jo onkin, ja hän astuu
juuri ulos.»

Oda riensi ystävätärtään vastaan.

He eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan.

Mara ei ollut käynyt kotiseudullaan, ei ollut tullut myöskään Odan
häihin kaksi vuotta sitten. Hän ilmoitti silloin katkaisseensa kaikki
vanhat suhteet eikä haluavansa samoja perhekohtauksia uusiintumaan kuin
viime kerralla ennen lähtöään Dremmelshofiin. Se oli hänen mielestään
arvotonta ja hän alkoi Münchenissä nyt ihan uutta elämää isä Häberlen
piirissä. Niinkuin oli alkanutkin.

Ja sitten kuoli Lieschen Meier.

Oda oli heti Lieschenin kuoleman jälkeen tullut hänen luokseen ja vanha
ystävyys oli jälleen uudistettu, sillä »Mara on sentään aina sama»,
sanoi Oda kummissaan jälkeenpäin Oskarille. Myöhemmin häämatkallaan
olivat Fritz ja Oda yhdessä käyneet häntä tervehtimässä Münchenissä
ja olivat aivan haltioissaan, kuinka suurenmoiseksi ja kauniiksi
Mara oli elämänsä järjestänyt. Taiteessaan oli hän tavattomasti
edistynyt, hänellä oli nyt aina tilauksia, ja ympäristöönsä vaikutti
hän hiljaisella, hyvänsuovalla tavallaan niin tenhoavasti, että kaikki
siitä lumoutuivat.

Ja nyt oli hän täällä.

»Mikä isoäidin oikein on?» oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, kun he
istuivat Odan kanssa keveissä jahtivaunuissa — Fritz ajoi itse ja oli
sangen maahenkisen näköinen, yllään virttynyt ja paikattu, sangen ahdas
nuttu ja päässä epämääräisen värinen huopareuhkana.

»Huikean hieno», kuiskasi Oda Maralle, »eikö olekin? Ei ole mitään
sirompaa kuin meidän junkkerimme noissa pukimissaan. Minä maalaan hänet
tuossa asussa, luonnollisessa koossa...»

»Isoäiti on sangen huonona», vastasi Fritz. »Me luulemme, että hänellä
on ohut halvauskohtaus, vaikkei sitä voi ihan varmaan todeta. Hän
on väliin aivan sekaisin, sitten taas ihan selkeä. Sitä on kestänyt
jo kaksi viikkoa. Kun menimme Hampuriin, oli hän parempi, mutta
toispäivänä luulimme lopun olevan käsissä.»

»Onko hän sitten toivonut minun tulevan?» kysyi Mara.

»Hän ei ole sitä nimenomaan sanonut, Mara, mutta hän näyttää joskus
olettavan, että sinä olet läsnä, ja Oskar, joka istuu tunnin hänen
luonaan joka päivä, sanoi, että sinun pitäisi tulla.»

»Oskarista on tullut isoäidin epäjumala», selitti Oda.

»Kuinka lystikästä», arveli Mara.

Lyhyt matka oli pian lopussa. Oda saattoi Maran ilmeisellä riemulla
taloon hänelle varattuun huoneeseen, ja sitten piti heti ihailtaman
pikku Maraa, jolla oli, joskaan ei Fritzin nenää, kuitenkin »ihan»
hänen ylähuulensa. Ja sitten tuli Oda taas Fritzin luo ja sanoi:

»Näeppäs, hän tietää, että me olimme Hampurissa, mutta _ei ole_
kysynyt mitään. Ajattele, ensimmäistä kertaa elämässäni on Mara minun
mielestäni muuttunut.»

»Joutavia», sanoi Fritz.

»On. Minä en voi sanoa, millä tavalla, mutta ajattele, kuinka
kummallista — hän tuntuu minusta tulleen nuoremmaksi.»

»No no, Oda. Mutta, kas, tuolla hän menee jo isoäidin luo. Kuinkahan se
kohtaus oikein käy? Minun on paras mennä mukaan.»

Fritz riensi serkkunsa perään ja sai hänet kiinni juuri sen kunnaan
juurella, jonka laella Ruusula oli.

»Ah, älä huolehdi, Fritz»; sanoi Mara. »Minä kuulustan ensin vanhalta
Miinalta, miten hän voi ja annan sitten yksinkertaisesti kysyä,
haluaako hän nähdä minua. Ellei, niin olen pian taas teidän luonanne.
Tiedätkö, minä olen joutunut kokemaan elämässä kyllin paljon ollakseni
enää mitään kummastumatta, niin että ole vain rauhassa.»

»Herra nähköön, meidän neiti!» sanoi vanha Miina, kun Mara oli mummulan
porstuassa. »Jaa, jaa, niitä vanhoja aikoja!»

»Niin, niin, Miina. Kuinka isoäidin laita on?»

»No, onhan se välistä vähän höperönä, ei voi kieltää. Hän onkin jo
vanha ja lähtee kaiketi vähitellen sille pitkälle matkalle. Mutta
joskus se on taas ihan täydessä tajussa ja niin terävä kuin aina
ennenkin. Ja neidistä hän puhuu yhtä mittaa. Minä menenkin heti
kysymään. Tänään se on vuoteessa.»

Mara pyydettiin sisään.

Rouva von Doren istui suorana vuoteessaan.

Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja käyneet teräväpiirteisiksi, mutta
tummat silmät katselivat Maraa selkeästi.

Mara meni rauhallisesti hänen luokseen.

»Hyvää päivää, isoäiti», sanoi hän ystävällisesti.

»Soo, vai tulit sinä sentään vielä katsomaan vanhaa isoäitiäsi. Sehän
oli sangen ystävällistä. Istu.»

»Kuinka sinä voit?»

»Huonosti niinkuin näet. Minä vanhenen ja olen kaikkien vaivana. Jumala
näyttää ihan minut unohtaneen. Milloin sinä tulit?»

»Tänä aamuna. Fritz ja hänen vaimonsa olivat kutsuneet minua ja olivat
asemalle noutamassa.»

»Soo, etkö sinä tahdo asua minun luonani?»

»Kernaasti, isoäiti, mutta kun nyt et voi hyvin, olisin sentään sinulle
ehkä rasituksena.»

»Et minulle, mutta palvelijat katsovat, että heillä on liikaa vaivaa jo
minustakin. Onko sinulla aikomus viipyä pitemmän aikaa?»

»Oo, kyllä, kernaasti, jos haluatte minua pitää.»

»No tietysti. Mikä päähänpisto! Muuten, pikku Oda on erinomainen
emäntä.»

»Sepä hauskaa, että olet sitä mieltä.»

»Hän pitää sinusta paljon, Marie Agnes. Joko hän on sinulle sanonut,
että hän tahtoisi, että sinä korjaisit kirkon alttaritaulun? Sen
tosiaan voisit hänelle tehdä — sinähän pystyt siihen.»

»Sen tekisin kernaasti. Minä puhun siitä heidän kanssaan.»

»Niin, se on minusta hyvin sopiva ajatus heidän puoleltaan. Silloinhan
voisit täälläkin näyttää jotakin taiteestasi.»

Muori vaikeni ja näytti väsähtävän. Mara kysyi, pitikö hänen mennä.
Mutta vanhus tahtoi jäämään, ja Mara istui hiljaa vuoteen ääressä, kun
sairas näytti uinahtavan.

»Fritz», sanoi vanhus äkkiä ääneen silmien yhä ollessa kiinni. »Nythän
on Marie Agnes täällä.»

Ja hetken kuluttua jatkoi hän yksinpuheluaan:

»Hän on kuitenkin pysynyt oikeana Dorenina ja hänen pitää saada
Ruusula. Tietysti pitää hän Miinan talossa, sehän on Marie Agneksesta
itsestäänselvää. Vanhat palvelijat ovat niin häneen kiintyneet. Miksei
hän oikeastaan tule minun luokseni? Minähän olen jo odottanut niin
kauan.»

Mara hiipi hiljaa ovesta ulos, jotakin kouristi hänen kurkussaan. Hän
istui isoäidin ikkunanpaikalle ja alkoi uneksia. Nyt oli Peter siis
Knudin luona! Mitähän Knud mahtoikaan sanoa! Hän soi heille molemmille
tämän suuren ilon niin sydämestään, varsinkin Peterille, jonka oli
täytynyt niin syvästi nöyryyttää itsensä! Kuinka kauheita onkaan näiden
vuosien täytynyt olla hänelle! Sen tiesi Mara vasta nyt.

Pian tuli Fritz varpainaan sisään noutamaan Maraa aamiaiselle. Oskar
oli siellä ja oli herttainen ja hyvä, kuten aina. He puhuivat yleisistä
asioista, mutta kun he aamiaisen jälkeen istuivat yksissä Fritzin
huoneessa, eivät Fritz ja Oda enää voineet pidättäytyä.

»Oi Mara!» sanoi Oda, »hän johti ihanasti Hampurissa ja hänen
sinfoniansa on suurenmoinen.»

»Niin, kerrassaan mainio, etevä», täydensi Fritz, »hattu päästä
Rasmussenin edessä!»

Mara ei sanonut sanaakaan, ja he vaikenivat hiukan nolostuneina, mutta
Fritz jatkoi sitten nopeasti:

»Me kävimme häntä puhuttelemassakin. Hänen käy näköjään sangen hyvin.»

Oda loi häneen moittivan silmäyksen, ja Oskar lausui luonnottoman
äänekkäästi:

»Ja meidän vanhuksemme Ruusulassa voi niin huonosti.»

Mara katsoi heidän ohitseen ikkunasta ulos. Ihan uusi tunne oli
vallannut hänet, aivan kumma, jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Äkkiä se
selveni hänelle. Hän oli kuin salainen morsian, jonka pyhintä tökeröt
sormet kourivat. Hän säikähti niin, että aivan punastui, ei tuntenut
itseään enää; yritti pakottaa itseään sanomaan ihan yksinkertaisesti
ja rauhallisesti: Minähän olen tavannut Peterin myöskin. Tahtoi kertoa
heille kaikki, mutta ei saanut sitä sanotuiksi.

Miksikä kertoisikaan, kerranhan se kaikki kuitenkin tulisi tietoon. Ah,
ei, ei kai koskaan.

Neljän viikon kuluttuahan Peter palajaisi Amerikkaan voittajana,
sovinnon tehneenä, ja aikaa myöten hän kai havaitsisi, että Mara...

»Mara, tuletko kävelemään?»

Mara hypähti ylös ihan hajamielisenä.

»Tulen kyllä», vastasi hän avuttomana.

Palvelija tuli ilmoittamaan, että vanha rouva von Doren oli lähettänyt
hakemaan neiti Marie Agnesta.

Mara ilmoitti tulevansa heti.

Jäljellejääneet ystävät katsoivat toisiansa hänen mentyään.

»Me olimme liian karkeita», sanoi Oda pahoillaan, »Tämä Peterin uusi
ilmestyminen on tietenkin häntä järkyttänyt, vaikka kihlaus on ollutkin
niin kauan purettuna, eikä pitkään aikaan sitä ennen enää ollut mikään
kihlaus. Fritz, kuinka saatoitkin ottaa sitä puheeksi.»

»Mutta, kultaseni, sinähän se aloitit ja pakotit meidät mukaan.»

»En tiedä, Mara saa tällä kertaa minut suorastaan itkemään. Minusta on
niin järkyttävää, kun hän on tällainen. Tekisi mieli pitää häntä oikein
hyvänä eikä melkein tahdo uskaltaa häneen edes katsoa.»

»Mikä siinä lienee», murahti Oskar. »Minä menen hakemaan pikkuruisen.
Missä hän on? hyvä on, jaa... Se on merkillistä elämää tämä elämä.»

Niin ajatteli Marakin istuessaan jälleen isoäidin vuoteen ääressä.
Vanhus nukkui enimmäkseen, mutta niin pian kuin Mara liikahti, avasi
hän silmänsä ja sanoi:

»Joko sinä taas tahdot lähteä pois?»

»En, minä jään mielenäni, isoäiti.»

Hän itse oli niin väsynyt, että nukahti myöskin, mutta herasi pian
taas, kun vanhus huusi ääneen hänen nimeänsä, ja kun Mara kumartui
hänen puoleensa, sanoi hän melkein hellästi:

»Minä luulin, että sinä sittenkin olit lähtenyt. Missä sinä olit?
Münchenissäkö?»

»En. Täällä sinun luonasi. Mutta minä nukahdin hiukan. Suo anteeksi.
Minä olin kai väsynyt.»

»Vai olet sinä väsynyt. Pitävätkö ne kartanossa edes kunnollista huolta
sinusta? Onko sinulla kaikki?»

»Kaikki, isoäiti.»

»Soo, soo. Onko herra Brente jo ollut täällä? Merkillisen miellyttävä
mies, Marie Agnes.»

Ja hetken kuluttua hän lisäsi:

»Miksikähän ei hän häntä huoli. Mutta hän tahtoi kai saada juuri sen
toisen, Rasmussenhan kai sen nimi oli. Herra Brente sanoo, että hänestä
lopulta sittenkin olisi tullut kunnon mies.»

Ja taas hetken kuluttua:

»Sehän on oikeastaan makuasia», puheli hän itsekseen. »Minusta
käsittämätöntä, mutta että hän milloinkaan hänestä luopuu, kuten
herra Brente arvelee, sitä minä en usko, siksi on hän liian sitkeä.
Me Dorenit emme luovu aatteistamme. Sehän minua hänessä on aina niin
miellyttänyt.»

Mara kuunteli henkeään pitäen. Kääntyikö maailma nurin?

Kahviaterian jälkeen tuli tosiaan herra Brente ja istui tunnin ajan
vanhuksen vuoteen ääressä.

Mara teki pitkän kävely retken yksinään, ja illalla istuivat he jälleen
kaikki yksissä. Kun ei keskustelu tahtonut oikein sujua, pelattiin
whistiä.

Seuraavana aamuna huomasi Mara jännityksellä odottavansa postia.

Ja kun palvelija heidän istuessaan piirissä toi hänelle hopeisella
tarjottimella kirjeen Peteriltä, tunsi hän punastuvansa hiusmartoa
myöten.

Hän nousi ylös ja meni ulos kirjeineen kuin salaista aarretta vieden.

Mutta jo eteisestä pyörti hän, tuli takaisin seurusteluhuoneeseen,
istuutui äskeiselle paikalleen ja sanoi levollisesti:

»Peter ja minä olemme myöskin tavanneet toisemme. Hän kävi Knudia
ja minua tervehtimässä Münchenissä. Ja ajatelkaa, Hansenin
käsikirjoituskin on jälleen löytynyt.»

»Mitä ihmettä!» huudahti Fritz.

»Miten sitten, mistä...?» kysyi Oda henkeään pitäen.

Mara selitti sen heille ja kertoi matkustaneensa takaisin yhdessä
Peterin kanssa Hampuriin saakka.

»Hän halusi lähettää minulle vielä yhden sävellyksen. Se on kai tässä.
Ah, on niin ihanaa, että hän on jälleen oikealla tolalla.»

»Sangen ihanaa», sanoivat Fritz ja Oda yhtaikaa.

»Nyt hänen edessään varmaan on ihana, suuri elämä.»

»Luonnollisesti», huomautti Fritz.

»No, ja entä Knud», sanoi Oda, »eikö hän ollut onnellinen? Saako hän
sen nyt myydyksi?»

»Kyllä, toivottavasti. Hänestähän on myöskin tullut oikein kunnon
ihminen.»

»Niin tietysti. Ei, mutta totinen paikka! Minun tyytyy vielä
vartavasten matkustaa Hampuriin tapaamaan Rasmussenia. Hänen täytyy
kertoa minulle tuo käsikirjoitusjuttu. Niin tarumaista ei minulle
eläissäni ole sattunut. Joko sinä taas menet isoäidin luo, Mara?»

»Jo. Minä luen hänelle ääneen. Hyvästi siksi aikaa.»

»No, paistakaa minulle haikara!» puhkesi Oda puhumaan. »Ensi kerralla
kertoo hän meille yhtä levollisesti, että Peter nyt on Frida Thomsenin
onnellinen sulhanen, ja sanoo sitten: 'ah, kuinka sydämestäni minä suon
hänelle sen onnen!' Fritz, onko se enää ihmismäistä?»

»Ah, Oda, sinä et vieläkään ymmärrä Maraa. Jos hän sanoo suovansa
hänelle sen onnen, niin hän sen todella suo, ymmärrätkö? Hän ei näet
milloinkaan tee muuta kuin mitä ajattelee, kun me toiset teemme
sitä niin monia tuhansia kertoja, ettemme lopulta enää tiedä, mitä
oikeastaan todella tarkoitamme, mitä emme. Ei, tuo Hansen! Minun täytyy
ratsastaa Oskarin luo. Mitähän hän sanoo? Oikeastaan pitäisi meidän
viettää rantajuhla Oskarin luona jälleen kaikkien yhdessä, ja Knud
lukee jälleen ja Peter...»

»Istuu Frida Thomsenin kanssa... Ei, Fritz, niin viehättävä kuin
laulajatar onkin ja vaikka käsitän sen Peterin puolelta, jos hän ehkä
on hänen lumoissaan, _siihen_ peliin minä en sentään tule.»

Mara oli lukenut isoäidille ja kulki sitten kylän läpi kirkkomaalle, ja
siellä hän vanhan lehmuksen alla luki Peterin kirjeen. Hänen kätensä
vavahtivat hiukan kirjettä avatessaan. Hän ajatteli viimeisiä häneltä
saamiaan täynnä katkeruutta ja kylmyyttä olevia kirjeitä. Saattaisiko
hän niitä milloinkaan unohtaa? Hän tunsi vielä kylmyyden ja pimeyden
henkäyksen, joka oli kuohunut häntä vastaan, kun hän vain otti käteensä
pienen, pitkulaisen, Hampurista saapuneen kirjekuoren. Mutta tästä
kirjeestä huokui häntä vastaan lämpöä ja kaipuuta jo ennen kuin hän sen
lukikaan, ja sitten luki hän sitä, kauan, kauan, ja hänestä tuntui kuin
kuulisi hän suuren sinfonian uudelleen.

»Yhä syvempien itsetuntemuksen vesien läpi täytyy minun käydä»,
kirjoitti hän. »Yhdessäolo Knudin kanssa on minua jälleen järkyttänyt
mitä syvimmin, ja yhä enemmän, huomaan, kuinka hän on suuripiirteinen
ja syvä ihminen, joka vain peitti todellisen luontonsa herttaisella
pintapuolisuudella. Ja sen rinnalla näen minä itseni kahlejalkaiseksi,
niin epävapaaksi ja pieneksi. Oi Mara, minä olin luullut, ja hänhän
oli sen sanonutkin, että hän aikoja oli sulattanut mielessään
käsikirjoituksensa menetyksen. Mutta kun minä sen nyt toin hänelle,
ja hän käsitti, että se todella oli hänen tärveltymätön ja pelastettu
työnsä, niin ajattele, hän oli vähällä mennä tainnoksiin! Hän
istui ihan kalmankalpeana ja puristi salkkua poveaan vastaan ja
tuli vasta pitkän kotvan kuluttua ihan täysiin tajuihinsa! Minä
olin niin järkytetty ja sanoin hänelle, että sitä sentään en ollut
aavistanutkaan. Silloin huusi hän vapisevalla äänellä: 'Et, ystäväni,
sinä et ole aavistanut, että tämä oli minun ensimmäinen todella
kelvollinen työni täydelleen tuhlatun elämän jälkeen ja että sen
häviäminen merkitsi minun tuhoani! _Sitähän_ et saattanut aavistaa!'»

»Voit ajatella, kuinka nämä sanat minua masensivat. Se oli hirveän
katkeraa, mutta minun täytyi sanoa hänelle, että tiesin sen olevan
mestariteoksen, vieläpä enemmän, osan häntä itseänsä, jonka ilomielin
näin tuhoutuvan. Ja sillä hetkellä ajattelin: kuinka onnellinen mies
olisin ollut, jos tuona yönä olisin heittänyt oman tekeleeni tuleen ja
pelastanut hänen teoksensa ja voinut sen antaa hänelle ja sanoa: 'tässä
on sinun mestariteoksesi! Tässä on sinun voittosi!'»

Mara lakkasi lukemasta. Hänenkin täytyi ajatella, kuinka olisi ollut,
jos Peter olisi näin menetellyt. Mutta mitä oli isä Häberle silloin
hänestä sanonut? Hänen täytyy vaipua ihan pohjaan saakka, ennen ei hän
opi tuntemaan korkeuttansa. Niin, Peter oli liian kauan rakastanut vain
itseänsä, sitä ei soviteta vain yhdellä ainoalla hetken hyvällä teolla,
se sovitetaan vain syvillä, ankarilla, vuosikautisilla kamppailuilla.
Suuret, näkymättömät suojelushenget olivat johtaneet häntä oikein.

Hän luki edelleen:

»Minusta on nyt aivan käsittämätöntä, että Knud saattaa antaa minulle
anteeksi. Mutta hän pyrki vielä väittämään tehneensä väärin, että oli
silloin niin häirinnyt minun työtäni. Hän oli kuitenkin niin vuoren
varmasti uskonut minun musiikkiini, että hän oli ollut kuohuksissaan
siitä, että tuhlasin aikaa kirjoitteluun. Ja ajattele, tavallaan
on Knud vienyt minut takaisin musiikin alalle! Hän löysi silloin
huoneestani poisheittämäni sävellyksen ja otti sen talteen. Se oli
ollut häneltä kauan unohduksissa, mutta sitten kuuli hän Frida
Thomsenin laulavan Hampurissa ja vei tuon sävellyksen hänelle ja
pyysi laulamaan. Sitten raahasivat he minut konserttiin ja, Mara, kun
silloin kuulin tuon laulun, niin luulin sydämeni pakahtuvan tunteiden
kuohusta. Silloin kuulin sinfoniani ensimmäiset kohisevat sävelet ja
ensimmäisen valtavan kutsun takaisin musiikin alalle taas vuosien
takaa. Ja kuinka kauan sokeassa itsepintaisuudessani kuitenkin harasin
vastaan! En lainkaan osaa käsittää nyt, että kaikkeinkorkein Mestari
enää minun salli lainkaan mitään luoda, kun olin ollut niin uskoton
joka suhteessa. Knud ei ollut uskoton, mutta minä olin vähällä syöstä
hänet turmioon. Mikä häntä kuitenkin sitten Amerikassa ylläpiti?
Mara, hänen rakkautensa sinuun, hänen suuri, pyhä rakkautensa, josta
minä kerran saatoin olla niin lapsellisen mustasukkainen. Knudin ja
minun välillä on nyt kaikki jälleen selvää ja hyvin. Minä vein vielä
samana iltapäivänä hänen kertomuksensa hänen kustantajalleen, ja
illalla oli meillä suuri juhlahetki ensin alakerran ravintolassa sinun
'Merenhyrskysi' edessä, joka on niin suurenmoisen kaunis! Sinähän
meistä kolmesta olet kaikessa hiljaisuudessa tehnyt mestariheiton,
sen tunnustimme Knud ja minä toisillemme, kun kilistimme lasiamme
sinun suuren taideteoksesi ääressä. Ja sitten juhlimme kantasalissa.
Isä Häberle soitti IX:stä. Minusta tuntui koko ajan kuin olisit sinä
mukanamme, sinä, meidän suojeluspyhämme. Mara, milloin, milloin saan
nähdä sinut jälleen? Oi, sinä et tiedä, et voi tietää, vai oletko
kuullut senkin sinfoniastani — kuinka, sinua kaivaten huudan!»

Jälleen antoi Mara kirjeen vaipua ja katseli silmät suurina avaruuteen.

Kyllä, kyllä hän oli sen kuullut, tuon huudon, mutta se oli hänelle
vielä niin uusi, ettei hän suorastaan saattanut käsittää, koskiko se
todella häntä. Hän pudisti päätänsä. Ei saattanut sitä uskoa. Eikä
uskonut enää itseensä — nyt oli liian myöhäistä. Elämän toukokuu kukkii
kerran eikä sitten enää, ja hän oli vanha, väsynyt, raadannan rasittama
ihminen. Hän ei ollut onneton. Ei, hän oli löytänyt enemmän kuin
rakkaus ja onni on, hän oli tiennyt jo kauan, missä elämän salaisuus
piilee ja mikä suuren arvoituksen ratkaisu on. Hänen elämänsä oli
ihanaa, hän ei halunnut sitä toisenmoiseksi. Ei, ei. Mutta tätä vaivan
ja työn elämää — _hänen kanssaan_ yhdessä — halusiko hän sitä?

Miltä mahtaisi tuntua, jos äkkiä kohtaisi pitkällä, yksinäisellä
maantiellä kuolleeksi luullun rakkaimman ystävänsä, ja tämä äkkiä
seisoisi ilmielävänä edessä ja levittäisi sylinsä juuri kun toinen
tuntisi olevansa taivaltamassa ypö-yksin?

Mara sulki silmänsä ja eli tämän elämyksen.

»Missä sinä olet ollut niin kauan?» kysyi hän ystävältään.

Ja tämä vastasi:

»Minä olen vaeltanut ja taivaltanut tuskassa ja yksinäisyydessä
niinkuin sinäkin, paljoa suuremmassa tuskassa kuin sinä, sillä minulla
oli syy taakkana ja olin koditon ja toivoton, mutta minä olen kulkenut
halki aavikoiden ja läpi syvien vesien jälleen tavatakseni sinut! Entä
nyt?»

Mara nousi paikaltaan ja asteli pitkin askelin pois. »Niin, entä nyt?»
ajatteli hän ääneen.

Sitten istui hän jälleen isoäidin vuoteen ääressä ja luki
kärsivällisesti Walter Scottia ja Dickensiä, vanhuksen
lempikirjailijoita, ja vanhus nukahti. Mutta usein, kun Mara katsahti
kirjasta ylös, olivat isoäidin silmät, katse suurena ja omituisena,
kohdistuneet häneen.

Vanhuksen tila ei muuttunut. Usein luulivat he kuoleman
tulevan noutamaan hänet unessa, kun hän makasi niin hiljaa ja
kokoonkutistuneena. Mutta sitten aukenivat taas silmät niin terävinä
ja kirkkaina, vain ajatukset alkoivat mennä yhä enemmän sekaisin. Hän
näytti elävän paljon nuoruudessaan ja vaeltelevan miehensä kanssa, jota
hän mainitsi nimellä »rakkahin Doren», ympäri Bucheneckia. Ludwigista
puhui hän merkillisen ankarasti, Minetten ja tämän tyttäret näytti hän
kokonaan unohtaneen.

Mara oli ollut talossa jo kaksi viikkoa. Peteriltä sai hän kirjeitä
joka päivä. Fritz ja Oda eivät olleet sitä huomaavinaan, vaikka
Mara nyttemmin puheli siitä ihan vapaasti. Hän vastasi joskus pari
ystävällistä sanaa, mutta ei Peterin pyyntöön saada tulla.

Eräänä päivänä sanoi isoäiti äkkiä kirkkaalla äänellä:

»Marie Agnes, ainako sinä vielä pysyt kiinni siinä, siinä herra
Rasmussenissa? Etkö sinä ole vielä hänestä luopunut?»

Mara katsoi vanhuksen ohi kauas, kauas etäisyyteen ja sanoi sitten
hiljaa ja tyynesti:

»En, isoäiti.»

»Soo, soo.»

Ja hetken kuluttua: »Ratsumestari Brentehän sanoo, että hänestä on
tullut kunnon mies. Musiikkiprofessori tai jotakin semmoista, sangen
hyvä kosijaksi. Sitähän ei silloin voinut tietää.»

»Ei, sitä ei voinut tietää.»

»Te olitte kerran riitaantuneet, eikö niin? Siinä oli joku kolmas,
sanottiin minulle.»

»Ah, ei, isoäiti, me olimme vain itse, me itse tärvelimme kaiken
itseltämme.»

»Soo, niin, semmoistahan kai joskus sattuu.»

Molemmat vaikenivat taas. Sitten tuli Oskar vapauttamaan vuorostaan
Maraa ja kun hän tunnin kuluttua palasi isoäidin luota, katsoi hän
Maraa hiukan hämillisenä.

»Tiedättekö, mitä hän minulle sanoi? 'Milloin oikeastaan tuo herra
Rasmussen kunnioittaa minulla käynnillänsä? Pitkää aikaa ei minulla
enää ole jäljellä.'»

»Kuinka merkillistä», sanoi Mara.

»Niin, lystikästä tosiaan.»

Sen sanottuaan riensi Oskar kunnaanrinnettä alas niin nopeaan kuin
jalat kannattivat, ajoi Dremmelshofiin ja kirjoitti Peterille, että
tämän pitäisi tulla heti.

Ja niin seisoi Peter kahta päivää myöhemmin äkkiä Maran edessä, kun
tämä tuli ulos Ruusulasta.

Mutta Mara ei ollut kummastunut. Vain että Peter teki häneen jälleen
ihan uuden vaikutuksen, melkein liikuttavan, niin hiljaisen, hyvän ja
koruttoman...

»Minä ajattelin, että sinä kerran tulisit», sanoi Mara ystävällisesti.
Peter vain katsoi häntä äänettömänä.

Sinä iltana piti isoäiti pitkän puheen Maralle. Hän luuli häntä
Fritziksi.

Hän tarttui hänen käteensä ja sanoi:

»Fritz, kun Marie Agnes pysyy aikomuksessaan mennä naimisiin
musiikinprofessorinsa kanssa, niin haluan minä, että hänen kapionsa
valmistetaan minun puolestani. Te voitte sitten pitää päivälliset,
minä olen juhliin liian vanha. Mutta arvonmukaisesti on teidän ne
pidettävä. Puutarhuri ja metsänhoitaja tehkööt tehtävänsä ja kirkosta
kotia saakka pitää teidän rakentaa kunniaportteja. Klaassen kyyditsee
nuorikot sitten asemalle. Kesällä voivat he sitten asua Ruusulassa.
Ratsumestarihan sanoo, että hän, professori, antaa talvella suuria
konsertteja Wienissä ja Berlinissä. Sinun täytyy siis myöskin pitää
huolta hyvästä pöytämusiikista, Fritz. Ja toimita minulle kirkkoon
isäsi turkit; kun on niin vanha kuin minä, niin kylmettyy helposti.
Mutta mitä sinä itket, poikani? Onko pikku Marie Agnes kipeänä?
Marie Agnes oli myöskin suloinen pikkulapsi, mutta hänen vanhempansa
kuolivat peräti liian aikaisin, peräti. Hän oli niin ihmeellinen tyttö.
Sitä taiteilijapuuhaa minä nyt en kerta kaikkiaan ymmärtänyt. Mutta
senvuoksi ei sinun pidä itkeä, Marie Agnes, rakas lapsi! Onko sinun
professorisi oikeastaan täällä?»

»On, isoäiti, hän on täällä.»

»Tulkoon huomenna minua tervehtimään. Minä nousen huomenna ylös, minä
voin paljoa paremmin. Fritz, sinä voit tuoda morsiusparin luokseni
kello yksi. Yksinään heidän ei hevin sovi käydä vierailulla.»

Mara lähti vanhuksen luota syvästi liikutettuna.

Seuraavana päivänä pyysi hän puhelimitse Peteriä tulemaan
Dremmelshofista ja kysyi, eikö hän ystävällisesti tahtoisi käydä
isoäitiä tervehtimässä.

Itse jäi hän Odan luo.

Fritz meni Peterin kanssa vanhuksen luo, joka oli puettanut ylleen
mustan silkkipuvun ja istui sohvalla.

Hän näytti voivan paljoa paremmin. Fritz kertoi jälkeenpäin Odalle,
että hän oli ollut Peterille erittäin kohtelias, mutta lopulta pannut
silmänsä kiinni ja sanonut ääneen: »Moitteeton käytös.»

Silloin olivat he lähteneet pois, mutta vanhus oli lähettänyt Miinan
perään vielä sanomaan, että oli tultava toistekin.

Kun Peter tuli lähipäivinä Bucheneckiin aamiaisille, kävi hän uudelleen
isoäidin luona viipyen lähes puoli tuntia. Ja sitten tuli hän noutamaan
Maraa kävelylle, ja he kuljeksivat yhdessä läpi syksyisen metsän ja
alastomien kenttien.

»Aivan kuin kaksi vanhaa hyvää toveria», sanoi Oda peräti pettyneenä,
»ei merkkiäkään rakkaudesta.»

Mutta Peteristä ja Marasta tuntuivat nämä tuntikautiset kävelyt vain
kuin lyhyeltä silmänräpäykseltä. Heillä oli kerrottavana toisilleen
monien vuosien elämykset ja vaikkeivät he sanallakaan koskettaneet
entistä suhdettaan, niin oli heille tämä yhdessäolo kuin aivan uusi,
ihmeellinen onni. He kulkivat rinnakkain kuin unessa, jota he eivät
millään hennoneet keskeyttää tai häiritä.

Eräänä päivänä olivat he kulkeneet metsän läpi sen vanhan penkin ohi.
Siitä kulkivat he ääneti kuin varpaillaan. Sitten kulkivat he peltojen
yli eräälle kunnaalle, josta saattoi kaukaa nähdä kapean, kimmeltävän
viirun, meren.

He istuivat kiville ja katsoivat ulapalle. Ja sitten sanoi Peter:

»Pian täytyy minun mennä meren yli ja kolmen päivän päästä Kieliin.
Mara, tiedätkö, että minä joskus ajattelin tullessani tapaavani sinut
Dremmelshofin emäntänä.»

Mara katsahti häntä hämmästyneenä.

»Sitä sinä et toden teolla koskaan ajatellut.»

»En, mutta äärettömässä yksinäisyydessä kuvittelee kaikenlaista.
Knudille minä olin todellisuudessa aikanani mustasukkainen, hän kun on
niin lahjakas ja herttainen.»

»Merkillistä, minä en voi käsittää mustasukkaisuutta, en ole sitä
koskaan käsittänyt ja pidän sitä niin tuhmana ja huonona.»

Peter oli vaiti.

Hän aikoi sanoa: »sitten et ole kai koskaan itse rakastanut niinkuin
toiset ihmiset rakastavat», mutta sana kuoli hänen huulilleen, sillä
hän tiesi hyvin, että se ei ollut totta.

Ahdistava tuska painoi hänen sydäntään. Oliko hän todellakin kadottanut
Maran?

Päivästä päivään, hetkestä toiseen oli hän odottanut jotakin rohkaisua
Maran puolelta, mutta tämä tuntui loittonevan yhä kauemmaksi eikä Peter
tiennyt kuinka saattaisi kahden viikon kuluttua palata Amerikkaan —
ilman häntä. Tiesipä päinvastoin, että hän ei sitä kestäisi.

Syysauringon paisteessa loistivat pyökkimetsät purppuranpunaisina,
mutta kultainen muhkeus täytti sydämen kuoleman ajatuksilla.

Ja Mara istui hiljaa kädet sylissä.

»Mara», sanoi Peter silloin hiljaisella äänellä, »etkö siis enää voi
minua rakastaa?»

»Ah, Peter», vastasi Mara, »se on liian myöhäistä. Etkä sinä enää
tarvitse minua. Pääasiahan on, että musiikki on saanut sinut takaisin.
Sinä ansaitset vielä niin paljon onnea. Mitäpä sinä minulla tekisit!»

»Minä tahtoisin tehdä sinun hyväksesi kaikki, mitä toinen ihminen voi
tehdä toisen hyväksi, jota hän rakastaa yli kaiken maailmassa. Mara,
minä kuolen ilman sinua!»

Mara ei uskaltanut katsoa häneen.

He istuivat ihan likekkäin ja katsoivat etäisyyteen.

»Etkö tahdo vielä kerran yrittää minun kanssani?» sanoi Peter taas.
»Sinunhan ei tarvitse muuttaa mitään omasta elämästäsi. Minun hartain
pyrkimykseni on saada kotimaassa joku paikka, mieluimmin Münchenissä.
Minä tahtoisin perustaa taiteellisen orkesterin — parisilaisen _concert
rougen_ malliin — ja me eläisimme aivan niinkuin ennen, asuisimme
köyhien parissa kantasalissa, vain se eroa, että sallisit minun kantaa
sinua käsilläni ja huoltaa sinua, Mara, ja koettaa sovittaa jälleen
kaikin, kaikki! Sinä saat kehittää taidettasi vapaasti, missä ja miten
tahdot, kun me vain yhdessä kulkisimme tähtiä kohti niinkuin ennen!
Sinä olet minun pyhä lempeni! Minä sävellän sinulle! Joka sointu, joka
sydämestäni lähtee, tapaa kotinsa sinun sydämessäsi, kaikki, kaikki,
mitä luon ja laulan, kuuluu vain sinulle, eikä koskaan, ei koskaan enää
tule kolmatta olemaan meidän välillämme. Sinä et tiedä, kuinka olen
kärsinyt.»

»Tiedän, Peter, ja nyt näenkin selvään, että tein sinulle kauheaa
vääryyttä, kun yllytin Knudia kilpailemaan kanssasi, mutta sinä
hyväksyit sen heti, ja minun onnettomuuteni on, että aina uskon ihmisen
sanaan, ja me olimme sisäisesti, Peter, jo olleet niin kauan erillämme,
etten enää tiennyt sitä enkä tätä. Sinunkin on annettava minulle niin
paljon anteeksi, voitko sinä?»

»Minun sinulle? Oi Mara, etkö sitten tahdo, etkö voi yrittää vielä
kerran minun kanssani?»

Hän kietoi käsivartensa Maran ympäri arkana ja pyytävänä.

Mara antoi sen tapahtua.

Äkkiä alkoi hän itkeä, pani kätensä kasvojensa eteen ja itki.

Hän itki niin sydäntä vihlovasti, että hänen ruumiinsa hytki.

Hän oli aivan suunniltaan.

»Minä en usko, että voin, Peter», nyyhki hän katkonaisesti. »Minä en
saattaisi enää kulkea noin vain sinun sivullasi, niinkuin kaikkina
niinä vuosina. Siksi olen sinua liian hurjasti rakastanut.»

Peter ei voinut vastata, puristi vain häntä lujemmin, ja Mara painoi
päänsä hänen olalleen.

»Niin hurjasti», toisti hän kyynelten valuessa, »sitä sinä et kai
oikein tiennytkään, etkä tahtonutkaan tietää, ja minä rakastin
kuitenkin sinua niin hurjasti.»

Oli kuin hän ei olisi voinut keksiä mitään muuta sanaa, ja Peter oli
niin järkkynyt tästä äkkipurkauksesta, joka nyt kuin vuosia patoutunut
virta äkkiä ryöppysi yli, ettei hän osannut muuta kuin sanattomana
häntä puristaa.

»Ja sitten, kuinka kauheasti sinua kaipasin», voihki hän vielä. »Sinun
sieluasi, jonka sinä olit antanut minun käsiini, mutta kuin sinettiin
pannun salaisuuden, kuin iäksi sulkeutuneen kiven. Minä en voinut
sitä heittää pois enkä jaksanut enää kantaa. Se musersi ja tuhosi
minun elämäni ja teki minut kelpaamattomaksi kaikkeen, ihmisille,
taiteelle... kenelle olen jotakin ollut, mitä aikaansaanut? En mitään,
en mitään... Olin nääntyä ensimmäisenä kesänä... ja sen jälkeen on
voimani ehtynyt. Mitä sitten vielä minusta tahdot? Luuletko, että minä
vielä voin rakastaa?»

»Luulen! Luulen, ettei kukaan ihminen maailmassa voi niin rakastaa kuin
sinä, niin syvästi, niin kuumasti, niin pyhästi ja niin ikuisesti!
Onnellinen se mies, joka sinut kohtaa!»

Mara loi silmänsä häneen ja he katsoivat toisiaan syvään, ääneti ja
kauan.

Näkivätkö he toisensa ensimmäisen kerran?

Näköpiirin äärellä vaipui aurinko mereen kuin tulipallo. Tuulenpuuska
suhahti kunnaan puissa.

Tuli ilta.

Mara ja Peter nousivat ja kulkivat käsikkäin ääneti verkkaan kotiin.

He kulkivat syvässä hiljaisuudessa niinkuin ihmiset jotka juuri ovat
yhdessä eläneet suurinta tai seisoivat aivan lähellä suurimman edessä.
Näin kulkivat he aina Ruusulaan saakka, ja Mara sanoi:

»Tuletko mukana sisään?»

»Tulen», vastasi Peter.

Huoneessaan otti isoäiti heidät vastaan lampunvalossa. Hän oli jälleen
ylhäällä ja istui sohvallaan. Hän katsoi kirkkaasti ja selkeästi
Peteriin, kun he nyt yhdessä astuivat sisään.

»Olin juuri lähettänyt teitä hakemaan», sanoi hän. »Tehän ette niin
pitkään aikaan ole olleet luonani. Se ei ollut hyvin tehty. Tahtooko
hän nyt vihdoinkin kerran soittaa minulle jotakin, Marie Agnes? Herra
Brentehän sanoo, että hän osaa niin hyvin.»

Mara oli istuutunut hänen viereensä.

Nyt katsoi hän Peteriin.

»Sen tekee hän varmaan kernaasti, isoäiti.»

»Kyllä, jos vain saan», vastasi Peter. Hän silmäsi ympäri huonetta.
Eräässä nurkassa seisoi vanha, ruskeaksi kiilloitettu spinetti. Peter
aukaisi kannen, istui soittokoneen ääreen ja painoi hellävaroen ja
hiljaa koskettimia.

Se oli ikivanha soittokone, mutta ääni oli kirkas kuin vanhan hopeisen
kehon, ja Peterin mestarikäsien pitelystä levisi siitä hiljaiseen
huoneeseen helkettä ja sointua, kuin laulaisivat enkelit paratiisissa.

Hän sommitteli keveitä, häälyviä säveliä, sitten soitti hän
koruttomasti ja yksinkertaisesti: »Ah, onko se mahdollista?» ja
seuraavissa toisinnoissa pysytti hän sen pääsävelenä.

Vanhus tarttui Maran käteen ja kuiskasi kuuluvasti ranskaksi: »Hän
soittaa sangen hyvin.»

Mara piti vanhaa, valkoista kättä omassaan ja silitti sitä hiljaa.

Peter siirtyi sitten Schumannin »Unelmaan» ja soitti sitten Schumannin
»Kun muori ja vaari meni vihillen» niin herkästi, keveästi ja
pehmoisesti, ettei Mara ollut koskaan vielä kuullut hänen soittavan
sillä tavoin. Hän tunsi suuren rauhan ja rajattoman, pyhän ilon
sydämessään.

Sen, mitä Peter ei ollut saanut hänelle sanoilla lausutuksi, sanoi
hän nyt hänelle soitollaan. Näissä koruttomissa, herkissä soinnuissa
tunsi Mara hänet ja ymmärsi nyt vihdoinkin, että hänestä oli tullut
aivan toinen mies, jonka sielu todellakin jälleen pyrki taivasta
kohti, kuten hän oli sanonut. Ja näiden yksinkertaisten ja kuitenkin
niin mieltäliikuttavien sävelten voimasta luhistui viimeinen erottaja.
Nähdessään hänet siinä spinetin ääressä istumassa näki hän jälleen
'pikku Pekkansa'. Silloin tunsi hän äkkiä saattavansa jälleen kulkea
hänen rinnallaan, mihin ikinä hän menisikin. Se ankara jännitys, jossa
hänen sielunsa oli viime ajat ollut, höltyi vihdoin ja soiton siivet
kantoivat hänet jälleen Peterin sydämelle...

Vanhus oli sulkenut silmänsä.

Mutta hän ei nukkunut, hän tuntui kuuntelevan mielenkiinnolla.

Hänen pienet, kuihtuneet kasvonsa kirkastuivat ja äkkiä alkoi hän
hennolla, vanhalla, mutta sanomattoman hienolla, kirkkaalla äänellä
laulaa mukana:

»Kun muori ja vaari meni vihillen, niin silloin vaari oli sulhanen ja
muori oli nuori morsian, oli nuori morsian.»

Mara kuunteli kuin haltioituneena. Hän oli näkevinhän itsensä ja
Peterin muorina ja vaarina, täällä omassa kodissaan, näki heloittavia
kukkia ikkunalla ja auringonvaloa virtaavan lämpöisenä ja kimaltavana
kuin kulta, kuuli lintujen liverrystä ja autuasta iloa ja laulua
ja tunsi ensimmäistä kertaa elämässään jotakin suuren, puhtaan,
samentumattoman ilon paratiisinlämmöstä.

Kun Peter lakkasi soittamasta, hyräili vanhus vielä hiljaa itsekseen,
ei voinut lainkaan luopua sanoista — »oli nuori morsian». — Äkkiä
kohotti hän päätään ja katsoi Maraa ja Peteriä.

»No, oletteko te nyt niin pitkällä, lapset? Siinähän oli kai jotakin
vaikeutta välillä, minä olen unohtanut, olen niin vanha... Mutta
kun nyt olette tulleet hakemaan minun siunaustani, niin sen myöskin
saatte. Jumala antaa meille armossaan kaikki syyn anteeksi. Oletteko jo
toimittanut ilmoitukset? Marie Agnes, minä olen liian vanha tulemaan
mukaasi kapioitasi hankkimaan, mutta ehkä sinä menet Ludwig-sedän ja
Minette-tädin kanssa Hampuriin. Hampurista mekin hankimme kapiomme, kun
olimme morsian ja sulhanen... Niin, niin, ne vanhat ajat! Marie Agnes
oli niin toisenlainen kuin minä... Mutta hän on kuitenkin ollut minulle
niin paljon, sillä hänellä on Dorenien luonne, ja hänen sulhasensa on
miellyttävä mies ja suuri taiteilija. Lapset, vieläkö te olette täällä?
Milloin te oikeastaan menitte kihloihin?»

Mara katsoi Peteriä, joka seisoi hänen vierellään, tarttui hänen
käteensä ja painoi sitä sydämelleen.

»Tänään, isoäiti», sanoi hän hiljaa.

Silloin puristi Peter hänen kättänsä niin lujasti kuin ei olisi ikinä
aikonut laskea irti.

»Tänäänkö?» sanoi isoäiti, »kuinka merkillistä, tänään on minunkin
hääpäiväni. Minä tahtoisin mielelläni olla teidän vihkiäisissänne,
lapset, eikö niitä voisi toimittaa pian?»

»Vaikka heti, isoäiti, vielä tänään, jos tahdot. Peter ja minä olemme
valmiit. Me odotamme vain sinun siunaustasi.»

»Jumala siunatkoon teitä, lapset. Saatatko minut nyt vuoteeseen, Marie
Agnes, minä olen hiukan väsynyt. En ole näet enää ihan nuori, herra
Rasmussen. Hyvää yötä... Te soititte sangen kauniisti, se oli sangen
rakastettavaa teidän puoleltanne... Oo, kiitoksia, Marie Agnes saattaa
minut kyllä. Lapseni, pyydä häntä soittamaan vielä hiukan sillä aikaa
kuin minä menen vuoteeseen, se tuntuu niin suloiselta.»

Mara saattoi vanhan rouvan tämän makuuhuoneeseen, ja viereisestä
huoneesta kuuluivat jälleen vanhan spinetin herkät soinnut.

»Hän soittaa niin kauniita lauluja», kuiskasi vanhus. »Nyt, mikä tuo
on... 'Olen väsynyt, menen levollen' — ah kuinka kaunis. Sitä pitää
joka ilta rukoilla. Sitä pitää teidänkin aina yhdessä rukoilla, olkaa
vanhoja tai nuoria, Marie Agnes. Hyvää yötä, rakas lapsi. Tahdotko
vielä jotakin?»

»Vain kiittää sinua ja pitää sinua kerran hyvänä, isoäiti... Hyvää
yötä.»

Hiljaa palasi Mara viereiseen huoneeseen.

Peter istui spinetin ääressä soitellen. Mara tuli hänen viereensä ja
laski kätensä hänen olalleen. Silloin hypähti Peter ylös, levitti
sylinsä, ja Mara painoi ääneti päänsä hänen povelleen. He syleilivät
toisiansa kauan...

Viereisessä huoneessa rukoili vanha rouva von Doren kuuluvalla äänellä:
»Sinun armosi ja Jeesuksen veri sovittaa kaiken syyn.»




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78493 ***